Part 17

Diana on ollut uskollinen ystävä. Hän on ollut täällä joka ainoa päivä lohduttaakseen minua yksinäisyydessäni. Mutta oi -- kuinka iloiseksi tulen, kun saan mennä kouluun, sillä olen kuullut kerrottavan niin paljon huvittavaa uudesta opettajattaresta. Kaikkien tyttöjen mielestä hän on kamalan herttainen. Diana sanoo, että hänellä on kaunis, vaalea kiharainen tukka ja sellaiset lempeät, ilmehikkäät silmät. Hänellä on hyvin hienoja pukuja ja suuremmat puhvihihat kuin kellään muulla Avonleassa. Joka toinen perjantai hänellä on lausuntoa, jolloin jokainen saa lausua jotain tai ottaa osaa vuorokeskusteluun. Oi, on ihastuttavaa ajatella, että saa olla sellaisessa mukana!...

Ja joka perjantai-iltapäivä, kun heillä ei ole lausuntoa, ottaa neiti Stacy heidät kaikki mukaansa ulos metsään ja siellä he saavat tutkia luontoa -- tarkastella kukkia ja sanajalkoja ja lintuja. Ja joka toinen aamu heillä on puoli tuntia voimistelua ja juoksuleikkejä. Rouva Lynde sanoo, ettei hän ole koskaan nähnyt mokomia vehkeitä, ja että se on seurauksena opettajattaren virkaan ottamisesta. Mutta minä luulen, että sen täytyy olla suunnattoman hauskaa, ja luulen myöskin, että tulen tapaamaan sukulaissielun neiti Stacyssa.

-- Yksi asia on varmaa, Anna, sanoi Marilla, ja se on se, että sinun kielesi ei kärsinyt pienintäkään vahinkoa sinun vieriessäsi alas rouva Barryn katolta.

XXIV.

NEITI STACYN ILLANVIETTO.

Lokakuu oli käsissä, kun Anna jälleen voi mennä kouluun -- komea kullanpunainen lokakuu viileine aamuineen, kun laaksoja peitti läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä, ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa. Kastetta oli niin viljalti, että keto välkkyi kuin hopeakudoksinen kangas, ja metsän tiheitten runkojen välille oleviin syvennyksiin kokoontuivat kuihtuneet lehdet, jotka kahisivat kulkijan jalkojen alla. Koivukäytävä oli kuin keltainen, harveneva holvikäytävä, ja sen alla olevat sanajalat riippuivat hallanpanemina ja ruskeina.

Itse ilmassa oli tuoksua ja raikkautta, joka vaikutti mitä elähyttävimmin pikku tyttöihin, jotka reippaina ja iloisina sipsuttivat kouluun, ja oli todellakin hauskaa istua jälleen pienen ruskean pulpetin ääressä Dianan rinnalla, Ruby Gillisin kanssa, joka nyökkäsi käytävän yli, Carrie Sloanen, joka lähetti pieniä kirjelappuja, ja Julia Bellin, joka tarjosi mitä herkullisinta lakritsia. Anna huoahti syvään tyytyväisyydestä terottaessaan kivikynänsä ja järjestäessään kirjanmerkkinsä pulpetissaan. Elämä oli todellakin hyvin mielenkiintoista.

Uudessa opettajattaressa hän tapasi vielä vilpittömän ja avuliaan ystävän. Neiti Stacy oli hilpeä ja miellyttävä nuori nainen, jolla oli onnellinen kyky voittaa ja säilyttää oppilastensa kiintymys sekä houkutella esiin heidän olemuksensa paras osa. Annan sielu avautui kuin kukka tämän lämmittävän ja kehittävän vaikutuksen alaisena ja hän kestitsi ihailevaa Matthew'ia ja suurempaan kriitillisyyteen taipuvaa Marillaa mitä hehkuvimmilla kuvauksilla siitä mitä nykyään tapahtui koulussa.

-- Olen aivan hurmaantunut neiti Stacyyn, Marilla. Hänellä on niin lempeä ja hieno käytös- ja puhetapa ja niin miellyttävä ääni. Kun hän lausuu nimeni, kuulen aivan selvästi, että hän lausuu sen a:lla lopussa... Nyt iltapäivällä olemme lausuneet runoja. Toivon, että olisitte olleet siellä ja kuulleet minun lausuvan "Lady Macbeth'in". Panin koko sieluni siihen... Kun sitten menimme kotiin, sanoi Ruby Gillis minulle, että lausuessani säkeet:

-- "Suureks mielit, Himoa sull' on kunniaan, mutt' pahuus, Sen kätyri, sulta puuttuu" --

silloin häntä oikein värisytti luihin ja ytimeen saakka.

-- Tuon saat lausua minulle jonakin päivänä ulkona ladossa, arveli Matthew.

-- Sen kyllä teen, sanoi Anna miettiväisenä, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä yhtä hyvin. Ei ole puoleksikaan niin innostavaa ulkona ladossa kuin kokonaisen koululuokan edessä, joka kuuntelee henkeä pidättäen joka sanaa. -- Matthew'ta en varmaankaan saa värisemään.

-- Rouva Lynde sanoi, että hän värisi, kun hän perjantaina näki poikien kiipeävän korkeimpien puitten latvoihin herra Bellin mäellä noutaakseen harakanpesiä, sanoi Marilla. -- Minua ihmetyttää, että neiti Stacy antaa heille siihen luvan.

-- Tarvitsimme harakanpesän luonnontiedetunnilla, selitti Anna. -- Se oli sinä iltapäivänä, kun retkeilimme ulkona ja pidimme tunnin luonnonhelmassa. Siellä oppii niin erinomaisesti, ja neiti Stacy selittää kaiken niin selvästi. Sitten saamme kirjoittaa aineita retkeilyistämme ja minä kirjoitan parhaiten.

-- Kuuluu kovin kerskailevalta sanoa se itse. Sen voit antaa opettajattaresi sanoa.

-- Hänhän on sen sanonut, Marilla. Ja minä en todellakaan ylpeile siitä. Kuinka voisinkaan, kun olen sellainen pölkkypää geometriassa? Mutta nyt alkaa minulle hieman valjeta siinäkin suhteessa. Neiti Stacy tekee sen minulle paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta hyväksi en siinä tule koskaan, ja on sentään hyvin ikävää olla siitä varma... Mutta olen hirveästi innostunut ainekirjoitukseen. Enimmäkseen neiti Stacy antaa meidän itse valita aiheemme, mutta ensi viikolla meidän on kerrottava jostain huomattavasta henkilöstä. Oi, ollappa huomattava henkilö ja tietää, että koululapset kirjoittavat aineita kuoleman jälkeen!... Tahtoisin hyvin halusta olla kuuluisa ja huomattava. Luulen, että suureksi tultuani menen sotaan Punaisen ristin sisarena... Ellen mene Kongoon lähetyssaarnaajaksi. Mutta siihen kaiketi vaaditaan liian monta sellaista ominaisuutta, joita minulla ei ole... Ja joka aamu me voimistelemme tullaksemme solakkavartaloisiksi ja edistääksemme ruuansulatusta.

-- Jos ruuansulatus tähän asti on ollut kunnossa, niin -- sanoi Marilla halveksivaa moitetta äänessä.

Mutta kaikki retkeilyt, kaikki lausuminen ja kaikki voimisteluharjoitukset hupenivat pelkiksi mitättömyyksiksi verrattuna siihen suunnitelmaan, jonka neiti Stacy ilmaisi ihastuneille oppilailleen marraskuussa. Tämän suunnitelman mukaan kaikkien Avonlean koululasten piti panna toimeen musikaalinen illanvietto jonain päivänä joulunpyhinä, ja sen tuottamat tulot käytettäisiin lipun ostamiseen koulutaloon.

Aikomus voitti kaikkien mieltymyksen, ja alettiin heti harjoittaa ohjelman eri numeroita. Ja kaikista tulevista avustajista ei kukaan ollut niin innokas ja uuttera kuin Anna Shirley, joka sydämen pohjasta antautui puuhaan.

Mutta kotona Marilla nurisi.

-- Mitäpä hyödyttää teidän ahtaa päänne täyteen tyhjänpäiväisiä joutavuuksia ja riistää niin paljon aikaa läksyiltänne? En hyväksy sitä, että lapset saavat esiintyä julkisesti. Se tekee heidät vain turhamaisiksi ja nenäkkäiksi ja vetelehtimishaluisiksi.

-- Mutta ajatelkaa hyvää tarkoitusta! pyysi Anna. -- Lippu tulee yhä enemmän elähyttämään isänmaanrakkauttamme, Marilla.

-- No kyllä kai! Isänmaanrakkaus on kai viimeinen, mikä teillä on ajatuksissanne. Te katsotte vain, että teillä on hauskaa.

-- Niin, onhan kaiketi hyvä, jos voi yhdistää isänmaanrakkauden ja hauskuuden! Ajatelkaas, mikä hieno illanvietto siitä tulee! Meillä tulee olemaan kuusi kuoroa, ja Diana ja minä esitämme yksinlaulua. Minä olen mukana kahdessa vuorokeskustelussa ja "Keijukaiskuningattaressa". Oh, olen niin peloissani, että sotkeudun... Ja kaikkein viimeksi meillä on kuvaelma "Usko, Toivo ja Rakkaus". Siinä esiinnymme Diana ja Ruby ja minä, kaikki valkeisiin puettuina ja hiukset hajalla. Minä olen Toivo, ristiin liitetyin käsin -- näin -- ja ylöspäin suunnatuin katsein. Harjoittelen osiani vintin säiliössä. Älkää säikähtäkö jos kuulette minun huokailevan ja ähkyvän! Eräässä osassani minun täytyy ähkyä ja voivotella aivan sydäntäsärkevästi, ja sitä on vaikea tehdä oikein taiteellisesti, Marilla.

Josie Pye on loukkaantunut siksi, ettei hän saanut ruveta keijukaiskuningattareksi. Mutta sehän olisi ollut naurettavaa, sillä kukapa olisi kuullut puhuttavan keijukaiskuningattaresta, joka olisi niin paksu kuin Josie? Keijukaiskuningattarien täytyy olla solakoita. Jane Andrews esittää kuningatarta, ja minä tulen olemaan yksi hänen neidoistaan. Josie sanoo, että punatukkainen keijukainen on yhtä hullunkurinen kuin paksukin, mutta minä asetun sellaisten lorujen yläpuolelle... Minä saan valkoisen ruususeppeleen päähäni, ja Ruby Gillis lainaa minulle matalat kenkänsä, koska minulla itselläni ei ole sellaisia. Keijukaisilla täytyy tietysti olla puolikengät. Eihän voi kuvitella keijukaista varsikengissä, vai mitä? Kaikkein vähiten kärkisuojuksilla varustetuissa.

Koristamme salin havunoksilla ja kuusiköynnöksillä, joihin pistelemme punaisia silkkipaperiruusuja. Ja kun katselijat ovat kokoontuneet, marssimme kaikki kaksittain sisään Emma Whiten soittaessa marssia uruilla. Niin, Marilla, tiedän kyllä, ettette iloitse puoliksikaan niin paljon kuin minä siitä, mutta ettekö sentään toivo, että teidän pikku Annanne kunnostautuu?

-- Toivon, että esiinnyt säädyllisesti ja soveliaasti. Olen sydämeni pohjasta hyvilläni, kun kaikki tämä touhu viimeinkin on ohi ja sinä kykenet asettumaan järkevään työhön. Mihin sinä nyt luulet kelpaavasi, pää täynnä vuorokeskusteluja ja kuvaelmia ja ähkymisiä? Ja mitä kieleesi tulee, niin on kerrassaan ihme, ettei se kulu loppuun.

Anna huokasi ja lähti ulos pihamaalle, jossa uusikuu loisti omenan vihreällä läntiseltä taivaalta lehdettömien poppelin oksien lomitse ja Matthew paraillaan pieni puita. Anna istuutui eräälle kannolle ja alkoi jälleen selostaa tulevaa illanviettoa, varmana siitä, että hän ainakin hänessä tapaisi osaaottavan ja huvitetun kuulijan.

-- Niin paljon voin ymmärtää, että siitä tulee oikein hienon hieno illanvietto, ja sinä tulet kyllä kunnostautumaan, sanoi Matthew ja hymyili vilkkaille ja ilmehikkäille pikku kasvoille.

Anna hymyili takaisin hänelle. Nämä molemmat olivat mitä parhaimmat ystävät, ja Matthew ylisti usein onnellista tähteänsä siitä, ettei hänen tarvinnut puuttua tytön kasvatukseen. Se oli yksinomaan Marillan hartioilla; jos hänellä olisi ollut jotain tekemistä sen suhteen, olisi syntynyt alituisia ristiriitoja hänen tunteittensa ja velvollisuudentunteessa välillä.

Niinkuin asia nyt oli, oli hänellä vapaat kädet "hemmottelemaan piloille" Anna -- sanamuoto oli Marillan -- mikäli häntä miellytti. Mutta sillä tavoin tuli kuitenkin ylläpidetyksi eräänlainen edullinen tasapaino -- vähäinen, olkoonpa vain epäpäteväkin "kiitos" tekee joskus yhtä hyvää kuin pitkä moraalisaarna.

XXV.

MATTHEW TEKEE ERÄÄN HUOMION.

Matthew oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli tullut keittiöön kolean joulukuun illan hämärtäessä ja oli istuutunut nurkkaan halkolaatikon viereen riisuakseen jalastaan raskaat saappaansa, tietämättä, että Anna ja muutamat hänen toverinsa paraillaan harjoittelivat "Keijukaiskuningatarta" salissa.

Hetken kuluttua koko joukko tuli eteiseen ja kokoontui sitten keittiöön, iloisesti pakisten ja nauraen. Tytöt eivät nähneet Matthew'ta, joka kainosti vetäytyi varjoon halkolaatikon taakse toisessa kädessä saapas ja toisessa saapaspihti, ja hän katseli heitä salaa niiden kymmenen minutin ajan, jotka he käyttivät pannakseen ylleen päällysnuttunsa ja lakkinsa ja puhuakseen yhteen ääneen tulevasta illanvietosta.

Anna seisoi heidän joukossaan, kirkassilmäisenä ja terhakkana kuten ainakin, mutta Matthew huomasi yhtäkkiä, että hän jossain suhteessa oli erilainen kuin kaikki hänen toverinsa. Ja Matthew'n mieltä pahoitti eräs tosiasia, se nimittäin, että hänestä näytti siltä kuin tämä erilaisuus ei olisi niinkuin pitäisi olla. Annalla oli älykkäämmät kasvot, suuremmat ja loistavammat silmät ja hienommat piirteet kuin muilla; yksinpä ujo, hoksaamaton Matthew'kin oli pannut tämän merkille. Mutta sillä erilaisuudella, jonka hän äsken oli havainnut, ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Mitä se siis oli?

Matthew'ta vaivasi tämä kysymys kauan senjälkeen kun tytöt käsi kädessä olivat vaeltaneet pitkää, kovaksi jäätynyttä oikotietä pitkin ja Anna oli käynyt istumaan läksyjensä ääreen. Hän ei voinut jättää sitä Marillan harkittavaksi, joka, siitä hän oli varma, vain nauraisi pilkallisesti ja vastaisi, että ainoa ero, minkä hän näki Annan ja muiden tyttöjen välillä oli se, että nämä joskus vaikenivat, Anna sitävastoin ei milloinkaan. Ja ilman sitä apua, sen Matthew tunsi, tulisi hän hyvin toimeen.

Sinä iltana hänen täytyi turvautua piippuunsa voidakseen perinpohjin syventyä probleemin ratkaisuun, ja Marilla katseli tupruavia savupilviä kaikkea muuta kuin lempein silmin. Tunnin kestäneen polttamisen ja ankaran ajatustyön jälkeen oli Matthew päässyt arvoituksen perille, Annalla oli erilainen puku kuin toisilla tytöillä!

Mitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt -- ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle. Marilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki saman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli epämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai epämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta hän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman näköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen pikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä iltana -- kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin tai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, -- ja hän ihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia puvunmalleja.

Tietysti se oli parasta... Marillahan oli tytön kasvattaja, ja Marilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä hyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla siitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku -- jotain siihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?...

Matthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet?... Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku sopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten piippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen, Marillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.

Kun Matthew oli nukkunut "asian päälle", tuli hän tuohon ei niinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan tehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei voinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä, että hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi koko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä ikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta Avonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva Lynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen hartioiltaan.

-- Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna menen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. Onko teillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden? Eikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että joku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on juuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä. Ehkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle? Jos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen aikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei toki -- ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan sen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille, sillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.

-- Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. -- Mutta nyt on asianlaita siten -- niin, en oikein tiedä -- mutta olisi hauskaa, jos... Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin ennen maailmassa... Ellei olisi liian paljon pyydetty -- voisiko käydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?

-- Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla huolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan, lupasi hyvä rouva Lynde.

Itsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:

-- On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä puvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän kerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on varmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle. Mutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei tahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän lastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut miestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa Anna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen mielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero omien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus on pannut sen merkille!... Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan kuusikymmentä vuotta.

Niiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi Marilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se oli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin rouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan juuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella epäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän oli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan vihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.

-- Vai niin, sentähden siis Matthew on ollut niin salaperäisen näköinen ja naureskellut itsekseen parin viimeisen viikon aikana, sanoi hän hieman väkinäisesti, mutta ei epäystävällisesti. -- Tiesin kyllä, että hänellä oli jokin päähänpisto... Niin, minun mielestäni Anna ei kylläkään olisi tarvinnut useampia pukuja. Ompelin hänelle kolme kappaletta lämpimiä, kestäviä ja käytännöllisiä pukuja nyt syksyllä, ja se mikä siitä menee yli, on totisesti tarpeetonta. Nuo hihathan vievät niin paljon kangasta, että se olisi voinut riittää kokonaiseksi miehustaksi... Sinä vain annat virikettä Annan turhamaisuudelle, Matthew, ja hän on jo nytkin niin turhamainen kuin riikinkukko. No niin, nyt hän kai viimeinkin on tyytyväinen -- tiedän hänen kaihonneen ja kaivanneen noita typeriä hihoja siitä asti kuin hän tuli tänne, vaikkei hän koskaan ole niistä puhunut. Puhvit ovat tulleet vielä suuremmiksi sen jälkeen -- ihmisethän ovat hulluja... Nyt ne jo ovat aivan kuin ilmapalloja, ensi vuonna saavat ne, joilla on sellaiset, kulkea ovesta sisään sivuttain...

Jouluaaton aamu koitti yli kauniin, valkoisen maailman. Joulukuu oli ollut hyvin lauha, ja oli odotettu viheriää ja "räntäistä" joulua. Mutta juuri jouluaaton edellisenä yönä pakasti ja satoi lunta siksi paljon että Avonlea sai kokonaan toisen ulkonäön.

Anna tirkisteli ihastunein katsein ulos kuuraisesta päätyikkunastaan. Hongat tuolla "kummitusmetsässä" olivat ihmeellisesti välkkyilevän huurteen verhoamina; koivut ja metsäkirsikkapuut olivat huikaisevan valkeassa puvussa, ja peltojen kynnetyt vaot olivat ikäänkuin jäätyneen meren jähmettyneitä laineita. Puhdas, viileä ilma oli niin kevyttä ja virkistävää hengittää.

Anna juoksi rappusia pitkin ja lauloi, niin että hänen äänensä raikui läpi koko talon:

-- Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Niinpä saimme lopultakin valkoisen joulun, ja minä olen niin iloinen, niin iloinen! Valkoinen joulun täytyy olla -- ei viheriä! Se ei muuten olekaan viheriä -- se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa... Miksi ihmiset sanovat sitä viheriäksi? Ei -- mutta -- Matthew, saanko minä tuon? Oi!...

Matthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja kurkotti sitä luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli olevinaan kokonaan kiinni teekannun täyttämispuuhassa, mutta toisesta silmänurkastaan hän tirkisti sangen suurella mielenkiinnolla, mitä tapahtui. Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Oi, miten se oli soma -- pehmeätä, sammalvihreää kangasta, jolla on viehättävä silkin hohde, hameessa mitä siroimmat rimsut ja laskokset ja miehusta kurottuna mitä herttaisimmin ja viimeisen muodin mukaisesti, kaulantiessä pieni tuuhea valkea pitsiröyhelö. Mutta hihat -- ne olivat parasta kaikista ja kruunasivat arvokkaasti teoksen! Pitkät, kiinteät kalvokkaat ulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niitten yli laskeutui kaksi ihanaa puhvia, joita keskeltä jakoivat kapeat vannikkeet ja sammal vihreästä silkkinauhasta tehdyt ruusukkeet...

-- Sen on määrä olla sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. -- Mutta -- mutta -- mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?

Sillä Annan silmät olivat äkkiä täyttyneet kyynelillä.

-- Pidänkö siitä! Oi, Matthew! -- Anna ripusti puvun tuolille ja risti kätensä. -- Sehän on suorastaan lumoava! Oi, koskaan en voi teitä kylliksi kiittää! Kas, tuollaiset hihat! Minusta tuntuu aivan siltä kuin tämä olisi onnellista unta!...

-- No -- syödään nyt sentään aamiaista, keskeytti Marilla. -- Sanon suoraan, Anna, että minun mielestäni et lainkaan ollut tuon puvun tarpeessa, mutta kun nyt kerran Matthew on hankkinut sen sinulle, niin voit nyt nauttia siitä terveydeksesi ja varoa sitä huolella. Tässä on lettinauha, jonka rouva Lynde pyysi sinulle antamaan. Se on viheriä, niin että se muka sopisi pukuun. Hm, kaikkea tässä vielä!... Tule nyt, niin istuudumme pöytään.

-- En käsitä kuinka voin syödä mitään aamiaista, sanoi ilosta säteilevä Anna. -- Aamiainen on jotain niin proosallista tällaisena jännittävänä hetkenä. Antakaa minun ennemminkin ravita silmiäni uuden pukuni katselemisella. Olen niin iloinen siitä, että puhvihihat yhä edelleen ovat muodissa. Minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, etten koskaan jaksaisi sulattaa sitä, jos ne joutuisivat pois muodista, ennenkuin olisin ehtinyt saada sen mallisen puvun... En olisi koskaan voinut tuntea olevani oikein tyytyväinen ja iloinen. Ja rouva Lynde teki hyvin kiltisti antaessaan minulle sammalvihreän lettinauhan. Tunnen, että minun vastaisuudessa aina täytyy olla oikein kiltti ja hyvä tyttö.

Se ei suinkaan aina ole niinkään helppoa, mutta tästä lähtien yritän enemmän kuin ennen...

Kun proosallinen aamiainen oli saatu pois tieltä, ilmestyi Diana portaalle lumisen töyrän alapuolelle, jota vasten hän hyvin koreana loisti pitkässä kirsikanpunaisessa nutussaan. Anna lensi pitkin polkua häntä vastaan.

-- Hauskaa joulua, Diana! Oi, minkälainen joulu, niin ihmeen ihana! Ja minulla on näytettävänä sinulle jotain ihan hurmaavaa. Matthew on antanut minulle mitä sievimmän puvun, jossa on sellaiset hihat! En koskaan elämässäni ole voinut kuvailla mielessäni mitään kauniimpaa!

-- Ja minulla on sinulle vielä jotain, huusi Diana aivan hengästyneenä. -- Katsoppas -- tämän laatikon sinä saat! Josephine täti on lähettänyt meille suuren laatikon täynnä tavaraa, ja tämä on sinulle! Minun oli määrä juosta tuomaan se sinulle eilen illalla, mutta siitä ei tullut mitään ennen pimeän tuloa, ja siihen aikaan päivästä en missään tapauksessa kulje mielelläni kummitusmetsän läpi...

Anna aukaisi laatikon ja kurkisti siihen. Ylimpänä oli kortti, jossa oli kirjoitus: "Anna tytölle. Hauskaa joulua!" ja sitten näkyi pari mitä somimpia vuohennahkakenkiä, joita koristivat mustat silkkiruusukkeet ja kiiltävät soljet.

-- Oi!... sanoi Anna. -- Diana, tämä on liikaa. Tämän täytyy olla unta...

-- Minä sanon sitä sallimuksen johdatukseksi, sanoi Diana. -- Nyt pääset lainaamasta Rubyn kenkiä, ja se oli oikea hyvä työ, sillä ne ovat kahta numeroa liian suuret sinulle, ja olisi kauheata kuulla keijukaisen tulla koluuttavan liian suurissa kengissä. Josie Pye riemuitsisi...

Kaikki Avonlean koululaiset olivat tänä päivänä kuumeen tapaisessa jännityksessä, sillä juhlasali piti koristettaman ja viimeinen suuri kenraaliharjoitus pidettämään.

Niin sitten koko juttu suoritettiin illalla suurella menestyksellä. Pieni sali oli täpösen täynnä ihmisiä, ja kaikki esiintyjät hoitivat osansa erinomaisesti. Mutta säteilevä tähti kaikkien suurempien ja pienempien valojen joukossa oli Anna Shirley, ja sitä ei tohtinut edes viheriä kateuskaan Josie Pyen hahmossa kieltää.