Part 16

-- Tiedän sen kyllä, kultaseni. Ja voin vakuuttaa sinulle, että pidän sinun ystävällisyyttäsi ja kilttiä aikomustasi aivan yhtä suuressa arvossa, kuin jos tuo erehdys olisi jäänyt tekemättä. Nyt et saa enää itkeä, vaan tule minun kanssani alas ja näytä minulle puutarhasi. Neiti Cuthbert on sanonut minulle, että sinulla on oma pieni sarkasi. Haluaisin mielelläni nähdä sen, sillä kukat huvittavat minua kovin.

Anna salli vietävän itsensä jälleen alas ja lohdutettavan, ja oli oikea onnen potkaus, että rouva Allan oli sellainen kiltti ja sydämellinen ihminen. Ei puhuttu enää sanaakaan kaakusta, ja vieraiden mentyä huomasi Anna, että hänellä oli ollut hauskempi iltapäivä kuin olisi voinut toivoakaan, huomioonottaen tuon kauhean tapauksen.

Hän huoahti kuitenkin syvään.

-- On sentään ihana asia, Marilla, tieto siitä, että huomenna on uusi päivä, jolloin ei vielä ole ehtinyt tehdä tuhmuuksia.

-- Arvaan, ettei päivä ole ehtinyt vielä kulua kovinkaan pitkälle, kun sinä taas olet tehnyt temppusi, sanoi Marilla. -- En ole koskaan nähnyt sinun vertaistasi, pikku Anna.

-- Ei, sen kyllä tiedän, sanoi Anna nöyrästi. -- Mutta oletteko pannut merkille erään seikan, joka on oikein ilahuttavaa, Marilla? En tee koskaan samaa tuhmuutta kahta kertaa.

-- En voi huomata, että sillä olisi paljon voitettu, kun sinä kuitenkin aina ja alituisesti keksit uusia.

-- On toki -- eikö Marilla ymmärrä? Täytyyhän olla raja kaikille niille tuhmuuksille, joita ihminen voi tehdä, ja kun olen tehnyt ne kaikki, niin on siinä piste ja päätös. Se on sentään hyvin lohdullinen ajatus.

-- Niin, mene nyt joka tapauksessa ja anna piikkisikakaakku oikealle sialle, sanoi Marilla. -- Se ei kelpaa kenellekään inhimilliselle olennolle -- ei edes Jerry Buotelle.

XXII.

ANNA SAA TEEKUTSUN.

-- No sen sanon, että silmäsi säihkyvät tänään! sanoi Marilla, kun Anna juuri oli palannut asialta postitoimistosta. -- Oletko tavannut jonkun uuden sukulaissielun?

Iloinen kiihtymys antoi leimansa koko Annan olemukselle, säteili hänen silmissään, loisti jokaisessa piirteessä. Hän oli tullut tanssien mäkeä ylös, eläväisenä ja hilpeänä kuin pieni ilmanhengetär elokuunillan lempeässä auringonpaisteessa ja uuvuttavissa varjoissa.

-- En, Marilla, mutta mitä te arvelette? Minut on pyydetty teelle pappilaan huomenna iltapäivällä! Rouva Allan on jättänyt tämän kirjeen minulle postitoimistoon. Katsohan sitä, Marilla! "Neiti Anna Shirley, Vihervaara". Tämä on ensimäinen kerta, kun minua koskaan on sanottu neidiksi. Se vasta joltain tuntuu, Marilla saa uskoa!... Tämän kirjeen tahdon aina säilyttää kalleimpien aarteitteni joukossa.

-- Rouva Allan kertoi minulle, että hän aikoi kutsua kaikki oman pyhäkoululuokkansa lapset vuoron perään teelle, sanoi Marilla, joka otti tämän ihmeellisen tapauksen tyynin mielin vastaan. -- Älä nyt ole niin kauheasti touhuissasi, lapsi! Koeta oppia ottamaan asiat tyynemmin!

Mutta jos Anna olisi voinut oppia ottamaan asiat tyynesti, olisi hänen pitänyt ensin muuttaa luontonsa. Herkkine, vilkkaine luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä täysin selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa.

Marilla katsoi sentähden velvollisuudekseen koettaa juurruttaa Annaan tyyntä ja hillittyä tasaisuutta -- mielentila, joka oli yhtä vieras hänen luonteelleen kuin puron laineella kisailevalle auringonsäteelle. Mutta tähän asti olivat ponnistukset olleet, se hänen täytyi surulla tunnustaa, miltei hedelmättömiä. Jos joku toive tai kauan haudottu suunnitelma raukesi tyhjiin, vajosi Anna "epätoivon kuiluun". Jos se meni täytäntöön, liiteli hän autuaitten asuinsijoilla. Marilla oli melkein alkanut lakata toivomasta, että hän konsanaan voisi muuttaa tämän omituisen ja huikentelevaisen pikku olennon siksi olennoltaan säyseäksi ja käytökseltään aina moitteettomaksi mallitytöksi, jollaista hän mielellään kuvaili mielessään. Mutta hän ei olisi liioin koskaan uskonut, että hän sydämensä sisimmässä sopukassa piti paljon enemmän Annasta sellaisena kuin hän oli.

Sinä iltana Anna meni nukkumaan mykkänä murheesta sen vuoksi, että Matthew oli sanonut, että tuuli oli kääntynyt koilliseen ja että hän pelkäsi seuraavana päivänä saatavan sadetta. Poppelien suhina talon ympärillä vaivasi häntä, se muistutti niin elävästi rapisevia sadepisaroita, ja merenlahden kaukainen, kumea pauhina, jota hän tavallisesti ihastuneena kuunteli, aaltojen tyrskeen alituisesti nousevan ja laskevan poljennon valtaamana, tuntui hänestä nyt ennustavan vain myrskyä ja rajusäätä pikku tytölle, joka erikoisesti toivoi kaunista ilmaa. Anna makasi ja ajatteli, ettei huomispäivä koskaan koittaisi.

Mutta kaikella on loppunsa, vieläpä sen päivän edellisellä yölläkin, jolloin on saanut teekutsun pappilaan. Aamu oli säteilevä ja kaunis huolimatta Matthew'n epäsuotuisista ennustuksista, ja Annan elinvoimat kohosivat tähän asti aavistamattomalle asteelle.

-- Oi, Marilla, minussa on tänään jotain, joka panee minut rakastamaan kaikkea mitä näen, huudahti hän, pestessään aamiaisastioita. -- Ette voi ajatella, kuinka hyvä tunnen olevani! Eikö olisi hauskaa, jos tämä kestäisi? Luulen, että minusta voisi tulla mallityttö, jos minut pyydettäisiin teelle joka päivä. Mutta ah, Marilla, sehän onkin kauhean juhlallinen tilaisuus... Tunnen oloni niin tuskalliseksi. Ajatelkaas, jos en käyttäydy aivan niinkuin pitäisi? Tiedättehän, etten koskaan ennen ole juonut teetä missään pappilassa enkä varmaankaan ole selvillä kaikista säännöistä, mikä on sopivaa ja mikä ei, vaikka aina siitä pitäin kun tulin tänne olen ehtimiseen lukenut, mitä "Kodin lehti" on sanonut osastossaan "Hyviä neuvoja seuraelämää varten". Pelkään tekeväni jotain tuhmuuksia tai unohtavani tehdä sellaista, mitä minun pitäisi tehdä. Käykö päinsä ottaa vähän lisää jotakin, jota hirveän mielellään haluaa enemmän?

-- Sinun vikasi, Anna, on se, että ajattelet aivan liian paljon itseäsi. Sinun pitäisi ajatella vain rouva Allania ja sitä, mikä mielestäsi olisi hänelle parasta ja hauskinta, sanoi Marilla ja osui tällä kertaa saamaan kiinni kaikessa yksinkertaisuudessaan terveestä ja järkevästä elämänohjeesta.

Anna ymmärsi tämän heti.

-- Marilla on oikeassa. Koetan olla kokonaan ajattelematta itseäni.

Anna suoritti ilmeisesti vierailunsa ilman vaikeampia rikkomuksia seuraelämän sääntöjä vastaan, sillä hämärissä, kun iltataivas loisti kullankeltaisena ja ruusunpunaisena, tuli hän kotiin, ylen onnellisena ja tyytyväisenä. Hän istui suurelle punaiselle hiekkakivipaadelle keittiön oven ulkopuolelle ja laski väsyneen kiharapäänsä Marillan kotikutoiseen siniruutuiseen helmaan. Sitten hän alkoi hyvillä mielin kertoa.

Viileä tuulenhenki tuli leyhkien avarien peltojen yli männikön reunasta, joka kasvoi harjujen rinteillä lännessä, ja kulki suhisten poppelien läpi. Kirkas tähti loisti hedelmäpuutarhan yllä ja tulikärpäset leijailivat edestakaisin sanajalkojen ja kahisevien oksien lomissa. Anna seurasi niitä silmillään puhuessaan, ja hänestä sulivat vähitellen tuuli ja tähdet ja tulikärpäset yhteen joksikin sanomattoman suloiseksi ja lumoavaksi.

-- Oi, Marilla, minulla on ollut niin hurmaavan hauskaa! Sitä voi tuskin sanoin kuvailla... Kun tulin pappilaan, astui rouva Allan ulos ja otti minut vastaan rappusilla. Hänellä oli yllään mitä sievin vaaleanpunainen musliinipuku, jossa oli puolilyhyet hihat ja monta rimsua, ja hän oli aivan enkelin näköinen. Luulen melkein, että haluaisin tulla papinrouvaksi suureksi tultuani, Marilla. Pappi ei mahtaisi moittia punaista tukkaani, sillä hän ei ajattelisi sellaisia maailmallisia asioita. Mutta silloin pitäisi omata kiltti ja hyvä luonne, ja sellaista en saa koskaan, joten ei maksa vaivaa ajatella sitä asiaa. Muutamille on niin helppoa ja luonnollista olla kilttejä ja hyviä, mutta minä en kuulu niihin. Rouva Lynde sanoo, että olen täynnä perisyntiä. Mutta tiedän kyllä, että koetan tehdä parhaani, ja se pitäisi myöskin laskea joksikin, eikö totta?

On omituista -- muutamista ihmisistä, kuten Matthew'sta ja rouva Allanista, voi pitää heti ensi hetkestä heidät nähtyään, mutta toisiin nähden, kuten esimerkiksi rouva Lyndeen, täytyy todellakin saada aikaa oppiakseen heistä pitämään... Tietää, että heistä on pidettävä, koska he tietävät niin paljon ja -- ja tarkoittavat niin hyvää, mutta täytyy muistuttaa sitä itselleen koko ajan, muuten unohtaa sen...

Eräs toinenkin pikku tyttö oli kutsuttu, Valkorannan pyhäkoulusta. Hänen nimensä oli Lauretta Bradley, ja hän oli hyvin hauska pikku tyttö. Ei kylläkään juuri sukulaissielu, mutta sovin tavattoman hyvin hänen kanssaan. Teetarjoilu oli kamalan hienoa, enkä luule tehneeni mitään tuhmuuksia. Teen jälkeen lauloi ja soitti rouva Allan, ja hän pyysi myöskin Laurettaa ja minua laulamaan. Rouva Allan sanoo, että minulla on hyvä ääni ja että minä, kun hän nyt on kuullut sen, saisin olla mukana pyhäkoulukuorossa. Saan oikein sydämentykytystä, kun vain ajattelen sitä! Olen niin hartaasti halunnut saada laulaa sunnuntaikoulukuorossa, kuten Dianakin, mutta en luullut sen kunnian koskaan tulevan minun osalleni...

Lauretta'n piti mennä kotiin aikaisemmin, sillä illalla on hyväntekeväisyysiltama Valkorannan hotellissa, ja hänen iso siskonsa lausuu siellä runon, niin että Lauretta meni sitä kuulemaan. Sitten rouva Allanilla ja minulla oli oikein herttainen ja tuttavallinen pakinoimishetki. Kerroin kaikki hänelle -- rouva Thomasista ja kaksoisista ja Katie Mauricesta ja Violetasta ja koska tulin tänne Vihervaaralle ja mitä vaikeutta minulle tuottaa geometria koulussa... Ja voiko Marilla ajatella? Rouva Allan sanoi, että hänkin on ollut tyhmä geometriassa! Ette voi uskoa, miten se minua lohdutti. Ennenkuin lähdin pappilasta, tuli rouva Lynde sinne, ja onko Marilla kuullut mokomaa! Kouluneuvosto on ottanut uuden opettajan herra Phillipsin sijalle ja se on nainen. Hänen nimensä on Muriel Stacy. Eikö se olekin romanttinen nimi?

Rouva Lynde sanoo, että Avonleassa ei koskaan ennen ole ollut opettajatarta, ja hän ei ole mikään uusien päähänpistojen ystävä, sanoo hän... Mutta minä arvelen, että tulee olemaan hirveän hauskaa lukea opettajattaren johdolla, enkä käsitä, kuinka voin elää nämä kaksi viikkoa, ennenkuin koulu alkaa, niin kärsimättömästi odotan saada nähdä hänet.

XXIII.

ANNA KÄRSII TAPPION ERÄÄSSÄ KUNNIA-ASIASSA.

Anna sai kuitenkin elää kauemminkin kuin kolme viikkoa. Ja kun nyt oli vierähtänyt kokonainen kuukausi piikkisikakaakun ja tuskia lieventävien tippojen aiheuttamasta hämmingistä, oli jo hyvinkin aika hänen joutua johonkin muuhun onnettomuustapaukseen. Pienempiä erehdyksiä, kuten esimerkiksi, kun hän hajamielisyydessään tyhjensi vadillisen kuorittua maitoa seinäkaapissa olevaan villalankakoriin sen sijaan, että olisi kaatanut sen sianruokakiuluun, tai kun hän vaipuneena unelmoimaan silmät auki astui portaalta suoraa päätä puroon, maksaa tuskin vaivaa mainita.

Viikon päästä pappilan teekutsun jälkeen piti Dianalle tulla vieraita.

-- Pieni, mutta valittu seura, kertoi Anna Marillalle. -- Vain meidän luokan tyttöjä.

Heillä oli ihastuttavan hauskaa, eikä mitään merkillisempää tapahtunut ennenkuin illallisen jälkeen, kun he olivat ulkona Barryn puutarhassa, hieman väsyneinä kaikista leikeistä ja valmiina jokaiseen houkuttelevampaan vallattomuuden muotoon, joka vain olisi tarjona. Ei viipynyt kauan, ennenkuin alettiin "yllyttää" toisiaan sinkauttamalla toisilleen loukkaavan "etkö uskalla".

"Uskaltamisleikki" oli juuri tähän aikaan hyvin muodissa eräässä Avonlean koulunuorisoryhmässä. Se oli saanut alkunsa poikien keskuudessa, mutta tarttui pian tyttöihin, ja kaikki ne uhkarohkeat teot, joita sinä kesänä suoritettiin Avonleassa, siksi että toinen poika väitti toiselle, ettei tämä "uskaltaisi", täyttäisivät kokonaisen ja omalla tavallaan sangen opettavaisen kirjan.

Kaikkein ensiksi sanoi Carrie Sloane, että Ruby Gillis ei uskaltaisi kiivetä eräälle oksankänttyrälle valtavan suureen vanhaan piilipuuhun, joka oli pääsisäänkäytävän ulkopuolella. Minkä Ruby Gillis luonnollisesti teki, vaikka hän oli kuolemaisillaan pelosta, osittain paksujen vihreitten matojen vuoksi, jotka asustivat sanotuissa puissa, osittain koska hän suututtaisi äitinsä repiessään rikki uuden musliinipukunsa. Mutta urotyö onnistui, ja Carrie Sloanen nenä tuli melkoista pitemmäksi.

Sitten Josie Pye sanoi, että Jone Andrews ei varmastikaan voisi hyppiä vasemmalla jalallaan koko puutarhan ympäri pysähtymättä kertaakaan tai laskematta oikeata jalkaansa maahan. Jane Andrews ryhtyi yritykseen suurella itseluottamuksella, mutta menetti pelin kolmannessa kulmassa ja oli pakotettu tunnustamaan kykenemättömyytensä.

Kun Josien vahingonilo ilmaiseikse kaikkien käsityksen mukaan vähemmän tahdikkaalla tavalla, sanoi Anna Shirley, että hän ei uskaltaisi kävellä pitkin puutarhaa ympäröivää puisen säleaidan yläreunaa. Säleaidalla kävelemistä voidaan lähinnä verrata nuoralla käyntiin, ja se vaatii suurempaa taitoa ja tasapainon pysyttämiskykyä, kuin sellainen luulee, joka ei koskaan ole sitä yrittänyt. Mutta jos Josie Pyeltä puuttuikin eräitä ominaisuuksia, jotka tekevät ihmiset miellyttäviksi, niin omasi hän sen sijaan aivan ihmeellisiä luontaisia taipumuksia, asianomaisesti harjoiteltuja, tasapainokäyntiin puutarhanaidalla. Josie käveli ympäri koko Barryn säleaidan niin sulavan joustavasti, että hän ikäänkuin näytti sanovan, että se yksinkertainen olento, joka oli luullut, ettei Josie Pye uskaltaisi tuollaista "pikku asiaa", oli iskenyt pahasti kirveensä kiveen.

Vastahakoinen ihailu tervehti tätä taidonnäytettä, jota useimmat tytöistä todellakin pitivät suuressa arvossa, koska he itse harjoitellessaan säleaidalla kävelemistä olivat joutuneet kärsimään vaikeita vahinkoja. Josie loikkasi alas viimeiseltä pylväältä, kasvot punaisina voitonriemusta, ja loi vahingoniloisen katseen Annaan.

Anna nytkäytti punaisia palmikkojaan.

-- Ei liene mitään niin ylen merkillistä voida kävellä pienellä matalalla säleaidalla, sanoi hän. -- Marysvillessä tunsin tytön, joka voi kävellä katolla pitkin katonharjalautaa.

-- Sitä en usko, sanoi Josie paikalla. -- En usko, että kukaan ihminen voi kävellä katonharjaa pitkin. Sinä ainakaan et voi.

-- Enkö voi? huusi Anna.

-- Näytä sitten, että uskallat, sanoi Josie kehottavalla äänellä. -- Mutta minä väitän, että sinä et uskalla kiivetä ylös ja kävellä katonharjaa pitkin rouva Barryn keittiön päällä.

Anna kalpeni, mutta tässä ei ilmeisestikään ollut valinnan varaa. Hän meni taloa kohti, jossa tikapuut oli asetettu keittiönkattoa vasten. Kaikki viidennen luokan tytöt huudahtivat "oh"! -- osittain jännityksestä, osittain pelosta.

-- Älä tee sitä, Anna! rukoili Diana. -- Putoat alas ja ruhjoudut kuoliaaksi. Älä välitä Josie Pyestä. Ei ole oikein kehoittaa ketään tekemään mitään noin vaarallista.

-- Minun täytyy tehdä se. Kunniani on kyseessä, sanoi Anna juhlallisesti. -- Kävelen kattoparrua pitkin, Diana, tai menetän henkeni pelissä. Jos ruhjoudun kuoliaaksi, niin saat sinä helmisormukseni.

Anna kiipesi tikapuita ylös henkeä pidättävän hiljaisuuden vallitessa, saapui viimein kattoparrulle, oikaisihe ja sai verrattain tukevan jalansijan. Sitten hän alotti kulkunsa, tietoisena siitä, että hän oli epämiellyttävän ylhäällä ilmassa ja ettei katonharjalla kävelemisessä ollut kovinkaan suurta apua mielikuvituksesta. Hänen onnistui kuitenkin ottaa useita askelia, ennenkuin onnettomuus tapahtui. Mutta äkkiä hän horjahti, kadotti tasapainonsa, kompastui ja putosi. Hän pyöri pitkin päivänpaahtamaa kattoa ja keikahti siitä alas, suoraan läpi kiemurtelevien villiviiniköynnösten muodostaman vyhdin -- kaikki tämä ennenkuin kauhistunut katsojapiiri ennätti päästää ilmoille yhteisen kauhun huudon.

Jos Anna olisi vierinyt alas katolta sille puolen, josta hän oli noussut ylös, on luultavaa, että Diana heti paikalla olisi tullut helmisormuksen perijäksi. Mutta onneksi hän putosi toiselle puolen, jossa katto kallistui niin pitkälle eteisenrappusten ylitse, ettei sieltä putoaminen ollut läheskään yhtä vaarallista. Mutta kun Diana ja muut tytöt hurjan kauhun vallassa olivat syöksyneet talon ympäri -- kaikki muut paitsi Ruby Gillis, joka seisoi kuin maahan naulattuna ja sitten puhkesi suonenvedontapaiseen itkuun -- niin löysivät he joka tapauksessa Annan makaamassa aivan kalpeana ja hervotonna alasriistettyjen villiviiniköynnösten jätteitten keskellä.

-- Anna, oletko kuollut? kirkaisi Diana ja heittäytyi polvilleen ystävänsä viereen. -- Oi Anna, rakkahin Anna, sano minulle vain yksi ainokainen sana ja kerro minulle, oletko kuollut.

Kaikkien tyttöjen suureksi helpotukseksi, eritoten Josie Pyen, joka, vaikka häneltä katsottiin puuttuvan mielikuvitusta, kuitenkin hengessä suurella kauhulla näki olevansa kaikiksi ajoiksi merkittynä siksi tytöksi, joka oli syypää Anna Shirleyn ennenaikaiseen ja traagilliseen kuolemaan, nousi Anna istumaan hämmentynein ilmein ja vastasi epävarmalla äänellä:

-- En, Diana, en ole kuollut, mutta luulen olevani tunnoton.

-- Mistä paikasta? nyyhkytti Carrie Sloane. -- Oi mistä, rakas pikku Anna?

Ennenkuin Anna ennätti vastata, ilmaantui rouva Barry näyttämölle. Nähdessään hänet koetti Anna nousta jaloilleen, mutta vaipui jälleen takaisin päästäen pienen surkean valituksen.

-- Mikä on hätänä? Mitä kohtaa olet loukannut? kysyi rouva Barry.

-- Nilkkaani, voivotti Anna. -- Ah, Diana kulta, mene ja etsi isäsi käsiisi ja pyydä häntä kantamaan minut kotiin. Tunnen, etten voi kulkea sinne jaloillani. Ja olen varma siitä, etten kykene hyppimään niin pitkää matkaa yhdellä jalalla, koska Jane ei äsken jaksanut hyppiä edes puutarhan ympäri.

Marilla oli ulkona hedelmäpuittensa joukossa ja poimi kulhoon kesäomenia, kun hän näki herra Barryn vaeltavan portaan yli ja ylös mäkeä; hänen vieressään kulki rouva Barry, ja kokonainen kulkue pikkutyttöjä seurasi jälessä. Sylissään hän kantoi Annaa, jonka pää velttona lepäsi hänen olkaansa vasten.

Tällä hetkellä Marilla näki näyn. Se kauhun vihlaisu, joka juuri nyt kävi läpi hänen sydämensä, teki hänelle selväksi, mitä Anna vähitellen oli alkanut hänelle merkitä.

Hän olisi myöntänyt, että hän piti Annasta, niin, olipa suorastaan kiintynyt häneen. Mutta tällä hetkellä, kun hän mielettömänä ryntäsi mäkeä ylös, ymmärsi hän, että Anna oli hänelle rakkainta maailmassa.

-- Herra Barry, mitä hänelle on tapahtunut? läähätti hän kalpeampana ja kiihtyneempänä kuin tuo järkevä ja ymmärtäväinen Marilla oli ollut moneen maailman aikaan.

Anna itse nosti päätään ja vastasi:

-- Älkää olko huolissanne, Marilla! Menin katonharjalle ja keikahdin alas. Luulen nyrjäyttäneeni nilkkani. Mutta, Marilla, olisinhan voinut taittaa niskani. Täytyy nähdä joka asiassa valoisa puoli.

-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä keksisit jotain sen tapaista, kun annoin sinun mennä kutsuihin, sanoi Marilla, joka huolimatta keventymisen tunteestaan ei voinut luopua ärtyisestä äänestään. -- Kantakaa hänet sisään, herra Barry, ja laskekaa hänet sohvalle. Varjelkoon, luulenpa, että tyttö on pyörtynyt.

Se oli totta. Jalkaparassaan tuntemansa tuskan valtaamana Anna oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.

Matthew, joka kiireesti kutsuttiin vainiolta, lähetettiin heti lääkäriä hakemaan. Tämä saapui aikanaan ja teki sen huomion, että vahinko oli suurempi kuin alussa luultiin. Annan nilkka oli murtunut.

Kun Marilla myöhemmin illalla meni ylös vinttikamariin, jossa kalpeat tytönkasvot erottautuivat vuoteen tyynyjä vasten, tervehti häntä valittava ääni:

-- Enkö Marillan mielestä ole hyvin säälittävä?

-- Se oli oma syysi, sanoi Marilla, vetäen käärekaihtimen alas ja sytyttäen lampun.

-- Niin, juuri sen vuoksi teidän pitäisikin minua sääliä, sanoi Anna; juuri tuo ajatus, että se on oma syyni, saattaa kaiken tuntumaan niin kauhean ikävältä. Jos olisin voinut syyttää jotakuta muuta, niin olisi heti tuntunut melkolailla helpommalta. Mutta mitä Marilla itse olisi tehnyt, jos toinen tyttö olisi seisonut ja kiusotellut teitä ja sanonut, että ette uskaltaisi mennä katonharjalle?

-- Olisin antanut hänen kiusotella vaikka varhaiseen aamuun asti ja itse pysynyt kiinteällä maalla. Sellaisia hullutuksia! sanoi Marilla.

Anna huokasi.

-- Niin, kas Marillalla on sellaista sielunvoimaa!... Mutta sitä ei ole minulla. Tunsin, etten voinut sietää kuulla Josie Pyen sanovan "äh -- sinä et uskalla!" Hän olisi pöyhkeillyt ikuisesti, jos hän olisi ollut oikeassa... Ja luulen saaneeni siksi tuntuvan rangaistuksen, ettei Marillan tarvitse olla niin hirveän vihainen minulle. Ei ole todellakaan lainkaan hauskaa pyörtyä. Ja teki kauhean kipeätä, kun tohtori asetti paikoilleen nilkkani. En voi kävellä kuuteen, seitsemään viikkoon, ja yhtä kauan viipyy, ennenkuin saan nähdä uuden opettajattaren. Kun voin mennä kouluun, ei hän ole enää uusi. Ja Gil-- kaikki luokalla ehtivät minusta edelle... Oi, olen sentään kovien koettelemusten alainen olento... Mutta koetan kestää kaiken urhoollisesti, kun vain Marilla ei ole minulle vihainen.

-- En toki, lapsi kulta, en ole sinulle vihainen, sanoi Marilla. -- Sinä olet säälittävä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kuten sanottu, saat kun saatkin syyttää itseäsi. Kas niin, koeta syödä vähän illallista.

-- Nyt kaikki mielikuvitukseni tulee hyvään tarpeeseen, sanoi Anna. -- Kuvittelen maatessani koko joukon hauskoja asioita... Mitä tekevät ihmiset, joilla ei ole lainkaan mielikuvitusta, kun he taittavat jalkansa, Marilla?

Annalla oli täysi syy siunata leikittelevää mielikuvitustaan monta kertaa niiden ikävien ja yksitoikkoisten seitsemän viikon aikana, jotka nyt seurasivat. Hän ei ollut sentään jätetty yksinomaan sen varaan. Hänellä oli monta, jotka tulivat häntä tervehtimään, eikä ainoatakaan päivää kulunut, ilman että yksi tai useampia koulutyttöjä pistäytyi jättämässä hänelle kukkia ja kirjoja ja kertomassa hänelle "tapahtumista", joita sattui Avonlean nuorisomaailmassa.

-- Kaikki ovat olleet niin ystävällisiä ja kilttejä, Marilla, huokasi Anna hyvillä mielin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran voi nilkuttaa lattian yli. -- Ei ole kovinkaan hauskaa olla vuoteenomana, mutta sillä on kuitenkin valoisat puolensa, Marilla. Huomaa, miten moni ystävä muistaa. Ajatelkaas, että itse pyhäkoulun johtaja on ollut minua katsomassa, ja hän on tosiaankin hyvin hieno ja ystävällinen... Kadun nyt, että olen moittinut hänen rukousten lukemistapaansa. Olen varma siitä, että hän tarkoittaa niitä, vaikka hänelle on tullut tavaksi lukea niitä, ikäänkuin hän ei tarkoittaisi. Siitä tavasta hän kyllä voisi päästä, jos hän vain hiukan näkisi vaivaa...

Hän kertoi minulle, minkälaista oli, kun hän itse pikku poikana taittoi jalkansa. Kuinka ihmeellistä on ajatella, että sunnuntaikoulun johtaja koskaan on ollut pikku poika... Niin pitkälle ei riitä edes minunkaan mielikuvitukseni. Kun koetan ajatella häntä poikasena, näen hänet edessäni harmaapartaisena ja silmälasit nenällä, juuri sen näköisenä kuin hän on pyhäkoulussa, vain hyvin pienikokoisena... Mutta rouva Allania voi hyvin helposti kuvitella pikku tytöksi. Rouva Allan on käynyt minua katsomassa neljätoista kertaa. Eikö siitä kannata ylpeillä, mitä?... Papinrouva, jonka aika on niin täpärällä! Ja hän on hyvin hauska vieras. Hän ei koskaan sano, että se oli oma syyni, ja että hän toivoo tämän olevan minulle opetukseksi ja varotukseksi koko elämäni ajaksi... Niin sanoo aina rouva Lynde. Myöskin Josie Pye on ollut täällä. Otin hänet vastaan niin kohteliaasti kuin taisin, sillä luulen todellakin hänen olleen pahoillaan siksi, että hän houkutteli minut ulos katonharjalle. Jos olisin ruhjoutunut kuoliaaksi, olisi hänen täytynyt kärsiä kauheita omantunnontuskia koko elämänsä ajan...