Part 15

-- On ihmeellistä, uskoi hän Dianalle, kun kuljen Orvokkien laakson läpi, en välitä, vaikka Gil-- vaikka joku muu pääsisi luokalla edelleni. Mutta koulussa istuessani, silloin on aivan toista, ja minä välitän siitä paljon. Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välistä ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon sotkua... Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa... Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa.

Eräänä kesäkuuniltana, kun hedelmäpuutarhat jälleen olivat pukeutuneet heleimpään kukkaisasuunsa, kun sammakkojen kuoro helkytteli säveliään pienten hopeakellojen tavoin lammikossa Tumman, päilyvän aallokon yläpuolella ja ilma oli täynnä apilaniittyjen ja pihkalta tuoksuvien hongikkojen lemua, istui Anna päätyikkunassaan. Hän oli ahertanut läksyjensä ääressä, mutta oli tullut niin hämärä, ettei hän enää nähnyt lukea, ja hän oli vaipunut uneksimaan silmät. auki. Hän katseli ulos Lumikuningattaren oksien lomitse, jotka vielä välkkyivät hohtavan valkeina kukkaterttuineen.

Pääasiallisesti oli pieni vinttikamari pysynyt muuttumattomana. Seinät olivat yhtä kylmän valkoiset, neulatyyny yhtä kova, keltaiset tuolit yhtä jäykät ja pyntätyt kuin ennenkin. Ja kuitenkin oli itse huoneen luonne muuttunut. Se oli täynnä elävää ja voimakkaasti sykkäilevää personallisuutta, joka tuntui läpitunkevan kaiken ja olevan aivan riippumaton koulutytön lukukirjoista ja puvuista ja nauhoista -- vieläpä rikkinäisestä sinisestä tuopistakin, joka oli pöydällä täynnä omenankukkia. Oli kuin sen vilkkaan asukkaan kaikki unelmat, olipa hän sitten hereillä tai valveilla, olisivat ottaneet näkyväisen, vaikkakaan ei aineellista muotoa ja verhonneet alastoman huoneen mitä hellimmillä sateenkaarenhohde- ja kuutamonvälkekudoksilla.

Vihdoin Marilla tuli rivakasti sisään mukanaan muutamia Annan vastasilitettyjä kouluesiliinoja. Hän ripusti ne tuolille ja istuutui huoahtaen. Hänellä oli ollut sinä päivänä vaikea päänsärkynsä, ja vaikka se nyt oli jokseenkin ohi, tunsi hän olevansa "kerrassaan kuitti", kuten hän sanoi. Anna katsoi häneen kirkas katse täynnä osanottoa.

-- Toivoisin todellakin, että minulla olisi päänsärky teidän sijastanne, Marilla. Olisin ilolla sietänyt sen teidän tähtenne.

-- Kiitos vaan, mutta sinä olet tehnyt sen, mikä sinulle kuuluu tekemällä työt ja antamalla minun levätä, sanoi Marilla. -- Sinä näytät oikein käyneen sukkasillasi ja tehneen vähemmän erehdyksiä kuin tavallisesti. Tietysti -- sinun ei olisi tarvinnut tärkätä Matthew'n nenäliinoja.

Ja useimmat ihmiset, jotka panevat paistoksen uuniin lämmittääkseen sen päivälliseksi, ottavat sen kyllä ulos ja syövät sen, kun se on lämminnyt, sen sijaan että antavat sen jäädä sinne ja palaa mustalle karrelle. Mutta sinulla nyt on kerta kaikkiaan omat tapasi.

Marillan vaikea päänsärky saattoi hänet aina hieman "pippuriselle" tuulelle.

-- Oh, se oli kovin ikävää, sanoi Anna katuvaisesti.

-- En lainkaan ajatellut tuota paistosta siitä silmänräpäyksestä asti kuin pistin sen uuniin tähän hetkeen asti -- vaikkakin minusta tuntui, että päivällispöydästä puuttui jotain...

Kun Marilla jätti taloushommat minun haltuuni aamulla, niin päätin oikein vakavasti pitää ajatukseni koossa ja olla "kuvittelematta" mitään... Ja kaikki kävi hyvin, kunnes panin paistoksen uuniin; silloin tulin ajatelleeksi piparkakkutaloa ja noita-akkaa ja lapsia, jotka työnsivät hänet syvälle uuniin... Silloin unohdin paistoksen.

En tiedä tärkänneeni Matthew'n nenäliinoja! Koko ajan silittäessäni koetin keksiä nimeä uudelle saarelle, jonka Diana ja minä löysimme kauempaa puron yläjuoksun varrelta. Se on mitä hurmaavin paikka, Marilla. Siinä kasvaa kaksi vaahteraa, ja puro juoksee sen ympäri. Olemme vähän ajatelleet Victoria-saarta, vaikka se ei ole vielä päätetty... Mutta paistoksen ja nenäliinojen laita oli ikävästi. Olisin tahtonut olla oikein erikoisen kiltti ja kelvollinen tänään, koska nyt on eräs vuosipäivä. Muistaako Marilla, mitä tapahtui tänä päivänä täsmälleen vuosi takaperin?

-- En, en mitään erityistä.

-- Oi, Marilla, juuri tänä päivänä tulin tänne Vihervaaralle. Sitä en koskaan unohda! Se oli käännekohta elämässäni... Mutta teidän mielestänne se ei luonnollisestikaan ollut mitään niin merkillistä. Nyt olen ollut täällä kokonaisen vuoden, ja olen ollut niin onnellinen!... Onhan selvää, että minulla on ollut huoleni, mutta ne voi koettaa unohtaa... Kadutteko te, että annoitte minun jäädä, Marilla?

-- Johan nyt, katunut en ole, sanoi Marilla, joka joskus ihmetteli, kuinka hän oli voinut elää ennen Annan tuloa Vihervaaralle. -- Sitä en ole tehnyt... Jos olet lopettanut läksysi, Anna, niin soisin mielelläni, että sinä käväisisit rouva Barryn luona ja pyytäisit häneltä lainaksi Dianan esiliinankaavoja.

-- Ah -- on -- on niin pimeä... sanoi Anna.

-- Pimeä? Vastahan hämärtää. Ja muuten -- etkö ole usein juossut sinne pimeän tultuakin?

-- Menen varhain huomenaamulla, sanoi Anna innokkaasti. -- Nousen ylös auringon noustessa ja livistän sinne heti, Marilla.

-- Mitä uusia metkuja nämä ovat, Anna? Tahdon saada kaavat leikatakseni uuden esiliinasi nyt tänä iltana. Mene heti paikalla ja liiku liukkaasti.

-- Silloin on minun mentävä suurta valtatietä... sanoi Anna ja otti vastahakoisesti hattunsa.

-- Suurta valtatietä -- ja tuhlaisit kokonaisia puoli tuntia! Juokse nyt, muuten totta tosiaan saat nähdä toista!

-- En voi mennä kummitusmetsän läpi, Marilla! huusi Anna aivan epätoivon vallassa.

Marilla tuijotti.

-- Kummitusmetsän? Hourailetko sinä? Missä ihmeessä on kummitusmetsä?

-- Puron takana oleva kuusikko, sanoi Anna kuiskaten kauhistuneena.

-- Loruja! Täällä ei ole missään mitään kummitusmetsää! Kuka on pannut sellaisia typeryyksiä päähänne?

-- Ei kukaan, vastasi Anna. -- Diana ja minä olemme päätelleet, että metsässä kummittelee. Kaikki paikat näillä seuduin ovat niin -- niin -- tavallisin. Me keksimme tämän saadaksemme hauskaa. Aloimme tämän kuvittelun huhtikuussa. Kummitusmetsässä on jotain niin romanttista, Marilla. Valitsimme kuusikon, koska sen sisällä on niin pimeätä. Oh, olemme kuvitelleet sellaisia kammottavia asioita, että hiukset voivat nousta pystyyn pääparassa... Siellä kulkee eräs valkopukuinen nainen edestakaisin puron rannalla juuri tähän aikaan ja vääntelee käsiään ja kirkaisee kimakalla äänellä... Hän näyttäytyy, kun perheessä on odotettavissa joku kuolemantapaus. Ja erään pienen murhatun lapsen haamu harhailee viidakossa Satakielenpesän vaiheilla -- se hiipii taaksesi ja laskee kylmät sormensa käteesi -- näin! Oi, Marilla, minua värisyttää, kun vain ajattelenkin sitä... Ja päätön mies horjuu edestakaisin polkua pitkin, ja valkeat luurangot kahistelevat oksien lomissa... Oi, Marilla, en mistään hinnasta maailmassa haluaisi mennä kummitusmetsän läpi pimeän tultua. Olen varma siitä että valkoiset olennot kurkottautuisivat puitten takaa ja ottaisivat minut...

-- En koskaan ole kuullut mokomaa, huudahti Marilla, joka oli kuunnellut hämmästyksestä mykkänä. -- Anna Shirley, eihän toki liene tarkoituksesi sanoa minulle, että uskot kaikkiin noihin typeryyksiin, jotka itse olet sepittänyt.

-- En aivan... änkytti Anna. -- En usko ainakaan päiväsaikaan. Mutta pimeän tultua, Marilla, silloin on toista. Juuri silloin kummitukset ovat liikkeellä -- mieluimmin torstai-iltoina...

-- Ei ole olemassa kummituksia, Anna.

-- On toki, varmasti on, Marilla, huusi Anna innokkaasti. -- Tiedän monta, oikein luotettavaa ihmistä, jotka ovat sellaisia nähneet. Charlie Sloane sanoo, että hänen isoäitinsä näki hänen isoisänsä ajavan lehmiä kotiin eräänä iltana, kun hän oli ollut haudattuna jo enemmän kuin vuoden. Ja Charlie Sloanen isoäiti, hän nyt ei tosiaankaan pane omiansa... Hän on uskonnollinen. Ja rouva Thomasin isää seurasi eräänä iltana koira, jolla oli hehkuvat silmät ja riippuva kieli, ja hän ymmärsi sen olleen veljensä hengen, joka tahtoi sanoa, että hän kuolisi yhdeksän päivän kuluttua. Hän ei kuollut, mutta hän kuoli kahden vuoden kuluttua, niin että sehän kävi kyllä yhteen, joka tapauksessa... Ja Ruby Gillis on kertonut --

-- En halua kuulla sanaakaan enempää, keskeytti Marilla terävästi. -- Olen kauan ollut sitä mieltä, että sinä annat mielikuvituksillesi liian valtoimet ohjat, ja jos se nyt sepustelee tuollaisia sairaalloisia asioita, niin en voi enää kauempaa sitä suosia. Mene nyt tuossa paikassa Barrylle, kuten sanoin, ja rangaistukseksi sinun on mentävä juuri kuusikon läpi. Äläkä huoli tulla sitten minun luokseni puhumaan sanaakaan kummitusmetsästä.

Ei auttanut, vaikka Anna kuinka itki ja pyysi -- ja itki ja pyysi hän täydellä todella, sillä hänen kauhunsa oli todellista. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen ja kuusikko herätti hänessä pimeän tultua mitä suurinta kammoa. Mutta Marilla oli taipumaton. Hän saattoi vapisevaa henkiennäkijää lähteelle saakka ja käski hänen mennä suoraa päätä portaan yli kirkuvien valkopukuisten naisten ja päättömien ukkelien hämärille tyyssijoille.

-- Oi, Marilla, kuinka voitte olla niin julma! nyyhkytti Anna. -- Miltä teistä tuntuisi, jos valkoinen olento tempaisi minut luokseen ja kantaisi minut pois?

-- Minä otan sen vastuulleni, vastasi Marilla silmää räpäyttämättä. -- Tiedät, että aina tarkoitan sitä mitä sanon. Parannan sinut totisesti siitä taudista, että kansoitat kunniallisen kuusikkomme kummituksilla. Kas niin, mars matkaan!

Anna lähti marssimaan -- toisin sanoen, hän hoiperteli portaan yli ja jatkoi kulkuaan pitkin kammottavaa, hämärää polkua toisella puolen. Anna ei koskaan unohtanut tuota kulkua. Katkerasti hän sai katua, että hän leikillä oli säikyttänyt itseään turhanpäiten. Hänen mielikuvituksensa aaveolennot tirkistelivät jokaisesta pimeästä varjosta hänen tiellään, ja ne ojensivat kylmiä, käpertyneitä kouriaan tarttuakseen kauhistuneeseen pikku tyttöön, joka oli ne manannut esiin.

Valkoinen tuohenpalanen, jonka tuulenpuuska lennätti ylös eräästä kuopasta ja edelleen yli kahisevien, kuihtuneitten lehtien, pysähdytti melkein hänen sydämensä sykkimästä. Kahden vanhan puun oksan pitkäveteinen natina, joka aiheutui niiden kihnutuksesta toisiaan vastaan, pusersi tuskan hien suurina helminä hänen otsalleen. Pimeässä räpyttelevät yölepakot olivat hänestä mustien kummitusten siipiä.

Tultuaan herra Bellin pellolle, hän lensi sen yli, ikäänkuin häntä olisi seurannut kokonainen sotajoukko ruumiittomia olentoja, ja hän saapui Barryn keittiön ovelle niin hengästyneenä ja uupuneena, että hän tuskin kykeni kuiskaten pyytämään esiliinan kaavaa. Diana ei ollut kotona, joten hänellä ei ollut mitään tekosyytä viipyä kauemmin. Ja jälellä oli siis kauhea paluumatka. Anna kulki sen silmät ummessa -- mieluummin hän tahtoi kolhia itsensä kuuroksi ja sokeaksi oksia vasten kuin antautua vaaraan nähdä joku valkoinen olento... Kun hän viimein vapisevin polvin astui portaan palkeille, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.

-- Vai niin, kukaan ei vienyt sinua? sanoi tunteeton Marilla.

-- Oi, Marilla, sanoi Anna hampaat kalisten, tästä lähtien olen a-aivan t-tyytyväinen tavallisiin m-metsiin...

XXI.

ANNAN UUSI MAUSTE.

-- Meidän on varmaan pian kutsuttava tänne uusi pastorimme ja hänen nuori rouvansa teelle, sanoi Marilla miettiväisesti. -- He ovat olleet melkein kaikkialla muualla paitsi täällä. Annahan kun ajattelen! Ensi keskiviikkona sopisi hyvin. Mutta kuulehan, Anna, älä virka sanaakaan Matthew'lle siitä, sillä jos hän tietää, että vieraita on tulossa, niin hän keksii jonkun verukkeen pysyäkseen poissa sinä päivänä. Hän on niin tottunut siihen, ettei meidän vanha pastorimme koskaan välittänyt hänestä, että hänen mielestään tulee olemaan hyvin työlästä tutustella herra ja rouva Allanin kanssa -- varsinkin rouvan, luonnollisesti.

-- Minä vaikenen kuin muuri, vakuutti Anna. -- Oh, Marilla, enkö saa leipoa kaakun siksi kuin he tulevat? Haluaisin niin mielelläni laittaa jotain hyvää herttaiselle papin rouvalle, ja nykyäänhän olen jo oikein kätevä leipomiseen.

Uusi pastori ja hänen rouvansa olivat nuori ystävällinen pari, vastavihittyjä ja koko sielustaan innostuneita valitsemaansa elämänkutsumukseen. Avonlea oli heti ottanut heidät avosylin vastaan. Sekä vanhat että nuoret pitivät hilpeästä ja ujostelemattomasta nuoresta pastorista, jolla oli niin palava työinto, ja lempeästä pikku rouvasta, josta nyt tuli pappilan valtiatar. Anna rakastui heti rouva Allaniin. Hän oli hänessä löytänyt uuden "sukulaissielun".

-- Oi, kuinka mainio rouva Allan on, huudahti hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä. -- Hän on ottanut meidän pyhäkoululuokkamme, ja hän opettaa erinomaisesti. Hän sanoi heti paikalla, että hänen mielestään ei ollut oikein, että opettaja yksin tekee kysymyksiä, ja Marillahan tietää, että juuri niin minäkin aina olen ajatellut... Hän sanoi, että saisimme kysyä häneltä mitä tahdoimme, ja minä tein koko joukon kysymyksiä. Kas kysymysten tekeminen -- sehän on juuri minun makuni mukaista...

-- Tiedän sen, sanoi Marilla.

-- Ei kukaan muu kysynyt mitään paitsi Ruby Gillis, ja hän kysyi, saisimmeko tehdä pyhäkouluhuviretken kesällä. Minun mielestäni se ei ollut juuri sopiva kysymys, se ei ollut lainkaan yhteydessä sen kanssa, mitä luimme -- meillä oli läksynä Daniel jalopeurain luolassa. Mutta rouva Allan, hän hymyili ja sanoi, että hän kyllä luuli. Kun rouva Allan hymyilee, saa hän mitä herttaisimmat kuopat poskiinsa. Jospa minullakin olisi kuopat poskissa, Marilla! En ole nyt puoleksikaan niin laiha kuin tullessani, mutta mitään kuopp--

-- Mielestäni sanoit äsken, että halusit leipoa. Saat tehdä piikkisikakaakun.

-- Oi, kiitos, Marilla hyvä! Ja runsaasti manteleilla maustettuna!

Maanantaina ja tiistaina tehtiin suuria varustuksia Vihervaaralla. Oli sangen vastuunalaista ottaa arvokkaasti vastaan ja kestitä uutta pastorinherrasväkeä, ja Marilla oli päättänyt kestää kilpailun jokaisen Avonlean perheenemännän kanssa. Anna oli hurjana ihastuksesta ja jännityksestä. Tiistai-iltana hän kertoi kaiken Dianalle heidän istuessaan suurilla punaisilla kivillä Metsänymfin lähteen reunalla ja tekivät "sateenkaaria" veteen pienillä kuusenpihkaan kastetuilla oksilla.

-- Kaikki on valmiina, Diana, paitsi minun piikkisikakakkuni, jonka laitan aamupäivällä, ja eräänlaiset pienet herkulliset kermamunkit, jotka Marilla panee uuniin viime hetkellä... Saat uskoa, Diana, että minulla ja Marillalla on ollut pari hirveän touhukasta päivää. Ei ole leikin paikka kutsua pastorinherrasväkeä teelle... Näkisitpä meidän ruokasäiliömme, sinulle varmaan tulisi vesi suuhun. Meillä tulee olemaan kananpoikaa hyytelön kera sekä kylmää kieltä. Saamme kahta lajia hilloketta, punaista ja keltaista, ja vatkattua kermaa ja pehmeätä piparkakkua ja minun piikkisikakaakkuni kera saamme Marillan hienoa keltaista luumuhilloa, jota hän säästää yksinomaan pappeja varten... Ja vastaleivottua leipää meillä on, mutta myöskin vanhaa, jos hänellä sattuisi olemaan huono ruuansulatus. Rouva Lynde sanoo, että useimmilla pastoreilla on huono ruuansulatus, mutta en luule herra Allanin olleen niin kauan pastorina, että hän olisi ehtinyt saada sellaisen. Olen sentään oikein huolissani piikkisikakaakkuni vuoksi. Oi, Diana, ajatteles, jos ei siitä tulisi hyvää! Näin yöllä unta, että minun jälessäni juoksi ilkeä tonttu, jolla oli suuri piikkisikakaakku pään sijasta.

-- Oh, siitä tulee kyllä hyvää, rauhoitti Diana, joka ei koskaan tahtonut pelotella ystäviään. -- Vakuutan, että se palanen, joka meillä hiljakkoin oli mukanamme Satakielenpesässä ja jonka sinä itse olit laittanut, oli aivan suurenmoista. Ja suurenmoinen maistuu minun mielestäni vain hyvältä...

-- Niin, mutta kaakuilla on sellainen erikoinen kyky epäonnistua, juuri kun toivoo niistä kaikkein herkullisimpia, huokasi Anna ja pisti veteen pihkalla huolellisesti sivellyn oksan. -- Mutta minun on kai luotettava kaitselmukseen ja muistettava jauhot. Oi, katso, Diana, mikä ihastuttava sateenkaari! Etkö luule, että sinipiika tulee esiin, kun olemme menneet tiehemme, ja ottaa sen itselleen hunnuksi?

-- Tiedät varsin hyvin, ettei ole olemassa mitään sinipiikoja, sanoi Diana nuhtelevalla äänellä.

Myöskin Dianan äiti oli saanut osansa kummitusmetsästä ja ollut hyvin suutuksissaan. Diana oli saanut ankaran määräyksen pitää mielikuvituksensa sopivien rajojen sisällä, ja hän katsoi nyt edullisimmaksi luopua vieläpä viattoman sinipiiankin tuttavuudesta.

-- Niin, mutta onhan hyvin helppoa kuvitella, että hän on olemassa, väitti Anna. -- Joka ilta ennen maata menoani kurkistan ulos ikkunastani ja mietin mielessäni, eikö sinipiika istu siellä ja kampaa kiharoitaan pitäen lähdettä peilinään. Joskus aamuisin haeskelen hänen jälkiään kasteesta. Oi, Diana, säilytä toki edes uskosi sinipiikaan!

Keskiviikkoaamu tuli. Anna nousi ylös auringon noustessa, sillä hän oli sellaisen kiihkon ja levottomuuden tilassa, ettei hän voinut nukkua uudelleen. Hän oli saanut kelpo nuhan itselleen, siksi että hän edellisenä iltana oli kastellut jalkansa lähteen luona, mutta ei mikään muu kuin pitkälle kehittynyt keuhkokuume olisi tänä aamuna voinut hillitä hänen haluaan kilpailla sokerileipurin kanssa. Aamiaisen jälkeen hän sekotti kaakkutaikinan, ja kun hän viimeinkin sulki uuninsuupellin mestarinäytteensä jälkeen, päästi hän syvän helpotuksen huokauksen.

-- Tällä kertaa olen varma siitä, etten ole mitään unohtanut, Marilla. Mutta luuletteko, että se nousee? Ajatelkaas, jos leivinpulveri ei olisi ollut hyvää? Otin sen uudesta pöntöstä. Ja rouva Lynde sanoo, ettei koskaan voi olla varma siitä, että saa hyvää leivinpulveria, nyt kun kaikkea väärennetään... Rouva Lynde sanoo, että hallituksen pitäisi puuttua asiaan, mutta ettei hän varmaankaan koskaan tule näkemään sitä päivää, jolloin konservatiivinen hallit...

-- No niin, meillä on yllin kyllin muuta hyvää tarjottavana, sanoi Marilla suurella tyyneydellä.

Mutta kaakku nousi mainiosti ja tuli kauniin kullanruskeana ulos uunista. Anna oli punainen kasvoiltaan ihastuksesta, halkaisi sen varovasti, levitti kerroksen purppuranpunaista hyytelöä väliin, kuorrutti sen, pisteli siihen kaikki mantelit, joista piikkisikakaakku oli saanut kauniilta kaikuvan nimensä, ja näki hengessä rouva Allanin syövän sitä ja mahdollisesti pyytävän "pienen palan lisää", sillä niin erinomaisen hyvältä se muka maistui...

-- Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla, sanoi hän. -- Ja saanko koristaa pöydän sanajaloilla ja metsäruusuilla?

-- Mitäpä se hyödyttäisi? sanoi Marilla. -- Ruokahan on pääasia ja kukanoksat ja lehvät eivät koskaan ole olleet minun heikko puoleni.

-- Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka huolimatta viattomuudestaan välistä voi osoittaa käärmeen viekkautta. -- Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän sanoi, että se oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.

-- Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli lujasti päättänyt lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. -- Muista vain, että jätät tilaa ruualle ja lautasille.

Anna alkoi silloin koristaa pöytää sellaisella mielikuvituksen rikkaudella ja taiteellisuudella, jonka vertaa on harvoin nähty. Ja kun hänellä oli yllin kyllin käytettävänään metsäruusuja ja sanajalkoja, laittoi hän teepöydän niin viehättävän kauniiksi, että sekä pastorin että pastorinrouvan täytyi lausua julki sydämensä vilpitön ajatus siitä.

-- Niin, Anna sen on tehnyt, sanoi totuutta rakastava Marilla.

Ja Annasta tuntui, että rouva Allanin hyväksyvä hymy oli melkein liian suuri onni tähän maailmaan...

Myöskin Matthew oli mukana isäntänä, senjälkeen kuin häntä oli sekä houkuteltu että maaniteltu ottamaan osaa seuraan. Hän oli ollut sellaisessa neuvottomuuden ja hermostuneen levottomuuden tilassa, että hänen sisarensa oli luopunut kaikesta toivosta, mutta Anna oli mairitellut häntä ja vieläpä sellaisella menestyksellä, että hän nyt istui pöydän ääressä, pukeutuneena parhaaseen asuunsa ja valkeaan kovaan kaulukseen, ja puheli pastorin kanssa sekä maanviljelyksestä että politiikasta. Hän ei sanonut halaistua sanaa papinrouvalle, mutta ei pidä pyytääkään liikoja.

Kaikki kävi mainiosti, kunnes Annan piikkisikakaakkua alettiin tarjoilla ympäri. Rouva Allan, jonka lautanen oli jo kukkuroillaan kaikenlaisia pikkuleipiä, kiitti ja kielsi. Mutta Marilla luki Annan kasvoista pettymyksen ja sanoi hymyillen:

-- Teidän on nyt otettava ainakin pikku palanen, rouva Allan. Anna on sen leiponut yksinomaan teidän tähtenne.

-- Siinä tapauksessa täytynee minun maistaa sitä, hymyili rouva Allan ja otti itselleen paksun kolmikulmaisen viipaleen. Samoin tekivät pastori ja Marilla.

Rouva Allan vei lusikallisen sitä suuhunsa, ja hänen syödessään saivat hänen kasvonsa sangen merkillisen ilmeen. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, vaan nakersi edelleen. Marilla huomasi ilmeen ja kiiruhti maistamaan kaakkua.

-- Mitä Herran nimessä olet pannut kaakkuun, lapsi? huudahti hän.

-- Olen tehnyt täsmälleen ohjeitten mukaan, Marilla, huusi Anna tuskaisin ilmein. -- Oi, eikö se ole sellaista kuin sen pitäisi?

-- Pitäisi? Se maistuu inhottavalta. Rouva Allan, laskekaa lusikkanne pois! Anna, maista itse! Mitä maustetta olet käyttänyt?

-- Vaniljaa, sanoi Anna kasvot tummanpunaisina, sitten kun hän oli maistanut kaakkua. -- Vain vaniljaa! Oi, Marilla, vika täytyy olla leivinpulverissa. Minulla oli koko ajan epäilykseni --

-- Leivinpulverissa? Oh -- ei varmastikaan! Mene hakemaan se vanilja, jota käytit.

Anna lensi ruokasäiliöön ja palasi mukanaan pieni pullo, osittain täytetty ruskealla nesteellä ja varustettu keltaisella nimilapulla, jossa oli kirjoitettuna: "Parasta vaniljamehua".

Marilla otti sen, aukaisi korkin ja haisteli.

-- Voi minun päiviäni, Anna, sinä olet pannut tuskia lieventäviä tippoja kaakkutaikinaan... Satuin lyömään rikki voidepullon viime viikolla ja kaadoin jälellä olevan tilkkasen vanhaan tyhjään vaniljapulloon. Se on tietysti osittain minun syyni. -- Minun olisi pitänyt varoittaa sinua -- mutta lapsi kulta, etkö sitten tuntenut hajua? Sehän tuoksuu kamfertille jo pitkän matkan päähän!

Anna ui kyynelissä tämän kaksinkertaisen onnettomuuden taakan alla.

-- Minähän en voinut -- minulla oli niin kova nuha!

Samassa hän pakeni vinttikamariinsa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen ja kostutti päänalusensa kyynelvirroilla.

Hetkisen kuluttua kuului keveitä askelia portaissa, ja joku astui sisään huoneeseen.

-- Oi, Marilla, nyyhkytti Anna katsomatta ylös, olen häpäissyt itseni ikuisiksi ajoiksi! Tätä en koskaan voi kestää. Se tulee tunnetuksi -- kaikkihan leviää Avonleassa. Diana kysyy minulta, minkälainen kaakusta tuli, ja minun täytyy sanoa hänelle totuus. Minua osoitellaan aina tyttönä, joka pani tuskia lieventäviä tippoja piikkisikakaakkuun... Pojat koulussa nauravat minulle. Oi, jos teillä on kipinäkään sääliä, niin sallikaa minun olla menemättä alas astioita pesemään juuri tällä hetkellä. Minä pesen astiat, kun pastori ja rouva ovat menneet, mutta en koskaan enää voi katsoa rouva Allania silmiin. Hän ehkä luulee, että tarkoitukseni oli myrkyttää hänet. Rouva Lynde sanoo, että hän tietää erään lastenkodintytön, joka koetti myrkyttää sen rouvan, joka oli ottanut hänet luokseen. Mutta tuo lääke ei ole myrkyllistä. Vaikka sitä on käytettävä ulkonaisesti -- ei millään muotoa sisällisesti. Eikä kaakkuihin... Eikö Marilla tahdo sanoa tätä kaikkea rouva Allanille?

-- Etkö voisi nousta ylös ja sanoa itse sitä hänelle? sanoi hilpeä ääni.

Anna ponnahti ylös -- hänen vuoteensa vieressä seisoi papinrouva ja katseli häntä kujeilevin silmin.

-- Rakas pikku ystäväni, ei sinun pidä maata ja itkeä tuolla tavoin, sanoi hän, aivan hämmästyneenä nähdessään Annan punaiset, pöhöttyneet kasvot. -- Sehän oli vain naurettava erehdys, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa.

-- Oh, ei, minun se tietenkin piti olla, joka teki sellaisen erehdyksen, sanoi Anna avuttomana. -- Ja tarkoitukseni oli laittaa kaakusta niin erinomaisen herkullista ja hyvää teille, rouva Allan.