Part 12

-- En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen omenista... Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein... hienokäytöksiseksi -- ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja uudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli pakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle, että hän oli humalainen kuin -- kuin naakka... Hän vain nauroi tolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten hän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi hänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia... Ja koko eilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on niin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä tein sen tahallani.

-- Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo nuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista, oli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. -- Kolme tuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka se olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit vettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä, että laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen, aina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon pullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän vatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata, että sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin ikävästi.

-- Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. -- Sydämeni on murtunut. Kohtaloni tähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi... Diana ja minä olemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun silloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset...

-- Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa valossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään. Luullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi huonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja selittää, kuinka asian laita on.

-- Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. -- Jospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta kuin minulla... Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.

-- Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli tuuminut hetkisen. -- Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.

Marillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä menojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna oli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.

-- Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän surullisena. -- Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?

-- Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla. -- Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä voinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain hyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin sanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään ihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli tarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta suuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii niin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.

Marilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen jäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin ulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo kuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean pienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella lännessä.

Rouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi häin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa kalpein huulin ja silmät suurina.

Hänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla oli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa oli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa. Tehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi todellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä ilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään kaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.

-- Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.

Anna risti kätensä.

-- Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei ollut tarkoitukseni saattaa -- saattaa -- Dianaa humalaan!... Kuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte pieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen, ja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa? Luuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja tekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua -- olin täydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä rouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos sen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!

Tällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva Lynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän ärsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja omituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan. Hän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:

-- En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani sopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.

Annan huulet vapisivat.

-- Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni hänelle jäähyväiset? rukoili hän.

-- Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni sisään ja sulki ovein jälkeensä.

Anna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.

-- Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. -- Olen itse ollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti. Marilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen... Nyt minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko itse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen ihmiseen kuin rouva Barryyn.

-- Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen pakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan pääsemäisillään valloilleen.

Ja kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle, nauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.

Mutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti itäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä nukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.

-- Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön vielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli päänalusella olevaa kuumaa poskea.

XVII

UUSI HARRASTUS.

Seuraavana iltapäivänä Anna istui tilkkumattonsa yli kumartuneena keittiönikkunan ääressä, kun hän sattumalta tuli vilkaisseeksi ulos ja näki Dianan, joka seisoi alhaalla Metsänymfin lähteen luona ja viittaili salaperäisellä tavalla. Vilauksessa oli Anna ulkona pihalla ja riensi nopeasti alas notkoon, ilmehikkäät silmät loistaen iloista hämmästystä ja toivehikkuutta. Mutta toivo katosi jälleen, kun hän huomasi Dianan alakuloisen ilmeen.

-- Eikö äitisi ole leppynyt? kysyi hän henkeä pidättäen.

Diana pudisti surullisena päätään.

-- Ah ei, Anna -- tiedätkö, hän sanoo, etten koskaan enää saa leikkiä sinun kanssasi. Olen itkenyt niin, että olisin voinut itkeä silmät päästäni, ja sanonut hänelle, ettei se ollut sinun syysi, mutta siitä ei ole mitään apua. Minun täytyi kerjätä ja pyytää häneltä niin kauan, ennenkuin hän antoi minun tulla tänne sanomaan sinulle hyvästi. Hän sanoi, että saisin viipyä vain kymmenen minuttia, ja hän istuu kello edessään.

-- Kymmenen minuttia ei ole pitkä aika, kun on kysymyksessä jäähyväisten sanominen iäksi, sanoi Anna itku kurkussa. -- Oi, Diana, tahdotko tehdä pyhän lupauksen, ettet koskaan unohda minua, nuoruudenystävääsi, vaikka saisit kuinkakin hyviä ystäviä myöhemmin elämässäsi?

-- Ah, kyllä, sen tahdon luvata, nyyhkytti Diana, enkä koskaan ota muuta ystävätärtä -- en tahdo ketään. En voisi pitää kenestäkään niinkuin pidän sinusta.

-- Oi, Diana, huusi Anna ja risti kätensä, pidätkö sinä minusta?

-- Kyllä, sehän on selvää! Etkö tiennyt siitä?

-- En! -- Anna veti syvään henkeään. -- Luulin kyllä, että sinä välitit minusta, mutta en uskaltanut toivoa, että pitäisit minusta. Ah, Diana, enhän voinut luulla, että joku pitäisi minusta!... Ei kukaan ole minusta pitänyt, niin pitkälle kuin voin muistaa taaksepäin. Oi, miten ihmeellistä se on! Se on valonpilkahdus, joka aina loistaa pimeydessä, kun kuljen polkuani, erillään sinun tiestäsi, Diana... Oi, sano se vielä kerran!

-- Pidän sinusta sydämellisesti, toisti Diana kärsivällisesti, ja tulen aina pitämään, siihen voit luottaa.

-- Ja minä tulen aina pitämään sinusta, Diana, sanoi Anna, juhlallisesti ojentaen kätensä. -- Tulevina vuosina on sinun muistosi tähtenä loistava yksinäisen elämäni yllä, kuten oli viimeisessä kertomuksessa, jonka yhdessä luimme. Diana, tahdotko antaa minulle sysimustasta tukastasi kiharan, jonka säilytän ainaisesti kalleimpana aarteenani?

-- Onko sinulla mitään, millä sen voisi leikata? kysyi Diana, kuivaten kyyneleet, jotka Annan liikuttava puhe oli Uudelleen saattanut valumaan, ja saaden takaisin käytännöllisen älynsä.

-- Kyllä, onneksi minulla on pienet käsityösakseni esiliinantaskussani, sanoi Anna. Hiljaa ja juhlallisesti leikkasi hän yhden Dianan kiharan. -- Hyvästi rakas ystäväni! Tästä lähtien meidän täytyy olla vieraita toisillemme, vaikka asumme aivan vierivieressä... Mutta sydämeni pysyy aina sinulle uskollisena.

Anna seisoi ja katsoi Dianan jälkeen, kunnes hän katosi näkyvistä surumielisesti huiskuttaen kättään, niin usein kuin ystävätär käänsi päätään. Sen jälkeen hän palasi kotiin, toistaiseksi sangen lohdullisin mielin, minkä juuri itse hyvästijätön romanttisuus oli saanut aikaan.

-- Nyt se on ohi, ilmoitti hän Marillalle. -- En koskaan enää saa uutta ystävää. Ja nyt se on minulle raskaampaa kuin konsanaan, sillä minulla ei ole Katie Mauricea eikä Violettaa. Ja vaikka minulla olisikin heidät, niin ei se kuitenkaan olisi samaa. Tuollaisiin kuvittelu-tyttöihin ei sitten enää tyydy, kun on omannut oikean, elävän ystävän. Diana ja minä sanoimme näin liikuttavat jäähyväiset toisillemme lähteen luona -- sen säilytän aina muistossani. Puhuimme aivan kuin kirjasta... Diana antoi minulle kiharan hiuksistaan ja sen minä neulon pieneen pussiin ja kannan sitä kaulassani niin kauan kuin elän. Olkaa niin kiltti ja pitäkää huolta, että se haudataan minun mukanani, sillä en luule, että tulen elämään kovinkaan kauan. Ehkä rouva Barry, nähdessään minun makaavan kylmänä ja kuolleena, katuu, mitä hän on tehnyt, ja antaa Dianan tulla hautajaisiini.

-- Niin kauan kuin lörpöttelysi näin luistaa, en luule meillä olevan siitä pelkoa, että sinä kuolet surusta, sanoi sydämetön. Marilla.

Seuraavana maanantaina hämmästytti Anna Marillaa mitä suurimmassa määrässä tulemalla alas huoneestaan koululaukku käsivarrella ja huulet supussa mitä päättäväisimmän näköisenä.

-- Nyt aion mennä jälleen kouluun, ilmoitti hän. -- Se on ainoa, mikä minulla on jälellä elämässä, sen jälkeen kuin ystäväni on armottomasti riistetty minulta. Koulussa voin saada nähdä häntä ja miettiä menneitä päiviä.

-- On parempi, että mietit läksyjäsi ja laskujasi, arvelen minä, sanoi Marilla, salaten tyytyväisyytensä tästä asioitten kehityksestä. -- Jos nyt taas alotat koulusi, niin toivottavasti ei ole enää tarvis kuulla puhuttavan kivitauluista, joita paiskataan ihmisten päähän, tai muuta sen suuntaista. Käyttäydy nyt siivosti ja kiltisti ja tee juuri niinkuin opettaja sanoo sinulle.

-- Koetan tulla mallioppilaaksi, lupasi Anna synkästi.

-- Se kai tulee kylläkin olemaan kaikkea muuta kuin hauskaa... Herra Phillips on sanonut, että Minnie Andrews on mallioppilas, ja hänessähän ei ole kipinääkään eloa. Hän on niin surkean ikävä ja saamaton eikä varmaankaan ikänä löydä hauskuutta mistään. Mutta nykyään tunnen sydämeni niin raskaaksi, että minusta varmaankin on aivan helppoa istua hiljaa ja siivosti. Menen valtamaantietä pitkin. Koivukäytävää pitkin en siedä mennä yksin. Silloin itkisin itseni pilalle.

Anna otettiin koulussa avosylin vastaan. Oli kovin kaivattu hänen vilkasta mielikuvitustaan leikeissä, hänen ääntänsä laulussa ja hänen draamallista äänenpainoaan luettaessa ääneen päivällistunnilla.

Ruby Gillis livahutti hänelle varkain kolme sinistä luumua raamatun lukemisen aikana; Ella Macpherson antoi hänelle suunnattoman suuren, keltaisen orvokin, joka oli leikattu erään puutarhakoulun vuosikertomuksen kannesta -- eräänlainen pulpettikoriste, jota Avonlean nuoriso piti hyvin suuressa arvossa. Sophia Sloane tarjoutui opettamaan hänelle uutta virkkausmallia -- ihastuttavan sievää esiliinan reunuskoristeeksi. Katie Boulter antoi hänelle hajuvesipullon, jossa voi säilyttää vettä kivitaulun puhdistamiseksi, ja Julia Bell kirjoitti parhaalla kaunokirjoituksellaan vaaleankeltaiselle paperipalaselle, jonka reunat oli leikattu pykälille, seuraavan tunteenpurkauksen:

"Annalle. Kun ilta varjot maille luopi Kun tähdet yössä tuikkailee, Se syömmellesi tiedon tuopi: Sua ystäväsi muistelee."

-- On sentään hyvin hauskaa saada tunnustusta osakseen, huokasi Anna ihastuneena Marillalle samana iltana.

Tytöt eivät olleet koulussa ainoat, joilta hän sai "tunnustusta" osakseen. Kun Anna meni istumaan paikalleen päivällistunnin jälkeen -- herra Phillips oli sijoittanut hänet mallioppilaan Minnie Andrewsin viereen -- löysi hän pulpetiltaan suuren ja mehevän, valkoisen kulta-omenan. Anna otti sen käteensä ja aikoi juuri iskeä siihen hampaansa, kun hän muisti, että ainoa paikka Avonleassa, missä kasvoi valkeita kulta-omenia, oli vanha Blythen hedelmäpuutarha toisella puolen Tummaa, päilyvää aallokkoa. Anna päästi omenan, ikäänkuin se olisi ollut punaisena hehkuva hiili, ja pyyhki hyvin innokkaasti sormiaan nenäliinaansa.

Omena sai olla koskemattomana hänen pulpetillaan seuraavaan aamuun, jolloin pikku Timothy Andrews, joka lakaisi lattian ja sytytti uunin, anasti sen hyvinansaittuna palkkana vaivoistaan.

Charlie Sloanen kivikynä, jonka oppilaat salavihkaa pujottelivat hänelle pitkin riviä päivällistunnin jälkeen, sai suopeamman vastaanoton. Mutta se olikin muhkeasti kääritty kulta- ja punareunaiseen paperiin ja maksoi kaksi senttiä, kun tavalliset kivikynät maksoivat vain yhden. Anna suvaitsi armollisesti pitää sen ja palkitsi antajaa hymyllä, joka nosti tämän hurmaantuneen nuorukaisen aivan seitsemänteen taivaaseen ihastuksesta ja pani hänet tekemään sellaisia hirveitä pukkeja englannin sanelukirjoituksessa, että herra Phillips jätti hänet jälkeen koulun loputtua ja antoi hänen kirjoittaa sen toistamiseen.

-- Mutta -- "sano minulle, mikä onni on kestävää!" Tuo pienimmänkin ystävyydenosoituksen silmiinpistävä puute Diana Barryn puolelta, joka istui Gertie Pyen rinnalla, sekoitti hieman katkeruutta Annan onnenmaljaan.

-- Minun mielestäni Diana olisi sentään voinut hymyillä yhden ainoan kerran, valitti hän Marillalle samana iltana.

Mutta seuraavana aamuna Annalle jätettiin pieni kirjelippu, mitä taidokkaimmin kokoontaitettuna, sekä pieni paketti. Kirjelippu sisälsi seuraavaa:

"Rakas Anna! Äiti sanoo, että en edes koulussakaan saa leikkiä tai jutella kanssasi. En voi sille mitään, äläkä ole minulle vihainen, sillä pidän sinusta yhtä paljon kuin konsanaan. Suren niin sitä, etten saa sinulle uskoa kaikkia salaisuuksiani, ja Gertie Pyestä en pidä hiventäkään. Olen tehnyt sinulle tuollaisen uudenaikaisen kirjanmerkin punaisesta silkkipaperista. Ne ovat nyt kamalan muodikkaita, ja vain kolme tyttöä koulussa osaa tehdä sellaisia. Kun katselet sitä, niin muista uskollista ystävääsi

Diana Barryä."

Anna luki kirjeen, suuteli kirjanmerkkiä ja lähetti ensi tilassa vastauksen kouluhuoneen toiselle puolen.

"Oma rakas Dianani!

Voit hyvin arvata, etten ole sinulle vihanen siksi, että sinun täytyy totella Äitiäsi. Sielumme voivat kuitenkin olla yhteydessä toistensa kanssa. Kauniin Lahjasi olen aina säilyttävä. Minnie Andrews on oikein kiltti tyttö, vaikka hänellä ei ole lainkaan mielikuvitusta, mutta senjälkeen kuin kerran olen ollut Dianan paras Ystävä, en voi tulla Minnien ystävättäreksi. Suo anteeksi virheet, sillä minä en kirjota vielä ihan puhtaasti, vaikka olen paljon edistyny. Sinun, kunnes kuolema meidät erottaa

Anna eli Cordelia Shirley.

J.k. Nukun sinun kirjeesi päänaluseni alla ensi yön.

A. eli C.S."

Pessimistisyyteen taipuvainen Marilla valmistautui uusiin ikävyyksiin, kun Anna taas alotti koulunsa. Mutta hänen pahat aavistuksensa eivät toteutuneet. On mahdollista, että Annaan hieman vaikutti hänen vierustoverinsa, mallityttö Minnie Andrews; hänellä ja herra Phillipsillä ei missään tapauksessa ollut enää muita yhteenottoja toistensa kanssa. Hän syventyi koko sieluineen opintoihinsa, lujasti päättäen, ettei hän millään alalla päästäisi Gilbert Blytheä edelleen.

Heidän kilpailunsa ensimäisestä sijasta luokalla tuli pian ilmeiseksi.

Gilbert otti asian sangen hyvälaatuisesti, mutta on pelättävissä, ettei samaa arvostelua voida sovelluttaa Annaan, jolla oli onneton taipumus pitkävihaisuuteen. Hän oli yhtä kiihkoisa vihassaan kuin rakkaudessaankin. Hänen sisunsa ei sallinut hänen myöntää, että hän aikoi ehättää Gilbertin edelle, sillä sehän olisi ollut samaa kuin tunnustaa hänen olemassaolonsa, josta Anna itsepintaisesti oli olevinaan tietämätön, mutta he lukea pänttäsivät kilvan, ja ahkeruuden palkinnot tulivat heidän kummankin osaksi.

Milloin istui Gilbert ylimpänä heidän luokallaan milloin nytkäytti Anna pitkiä punaisia palmikkojaan ja selvitti kysymyksen, joka Gilbertin oli jättänyt vastausta vaille. Jonakin aamuna Gilbertin kaikki laskut olivat oikein ja palkinnoksi kirjoitettiin hänen nimensä luokan taululle; seuraa vana aamuna oli Anna -- ikävä kyllä, ei Cordelia -- siellä, senjälkeen kuin hän koko edellisen illan oli taistellut desimaaliensa kanssa. Eräänä kauheana päivänä olivat molemmat kilpailijat samanveroisia, ja heidän molempien nimet kirjoitettiin taululle yhdessä. Se oli melkein yhtä vihaksipistävää, kuin jos joku häijynkurinen toveri olisi kirjoittanut heidän nimensä alatusten eteisen seinälle, ja Annan närkästys oli yhtä silminnähtävä kuin Gilbertin tyytyväisyys.

Kirjallisten kokeitten kestäessä joka kuukauden lopussa oli jännitys pelottava. Ensimäisenä kuukautena pääsi Gilbert hänestä edelle kolme pistettä. Seuraavana löi Anna hänet laudalta viidellä pisteellä. Mutta hänen voitonriemuaan samensi hieman se tosiasia, että Gilbert sydämellisesti onnitteli häntä koko koulun kuullen. Hän olisi nauttinut enemmän, jos Gilbert olisi tuntenut tappion katkeruutta.

Herra Phillips ei ollut mikään etevä opettaja, mutta oppilas, joka niin hellittämättömästi kuin Anna oli päättänyt pyrkiä tietojen omistamiseen, voi tuskin olla tekemättä edistysaskelia, vaikka opetus olisi ollut vieläkin ala-arvoisempaa. Lukukauden lopussa sekä Anna että Gilbert muutettiin viidennelle luokalle, josta oli seurauksena useitten uusien aineitten mukaan tulo koulun lukujärjestykseen, niiden joukossa ranska, geometria ja algebra. Geometriasta tuli Annalle koetuskivi.

-- Se on jotain niin hirveätä, Marilla, ähkyi hän. -- En koskaan siitä viisastu... Alituisesti tuntee olevansa tyhmien sääntöjen sitoma, ja mielikuvituksella ei ole mitään toiminta-alaa... Herra Phillips sanoo, että minä olen pahin pölkkypää, kun geometriasta on kysymys, mitä hän koskaan on nähnyt. Ja Gil -- tarkoitan muutamat muut ovat siinä niin varmoja. Häpeän niin kauheasti, tietäkääs, Marilla. Yksinpä Dianakin tulee siinä paremmin toimeen kuin minä. Mutta se, että Diana on minua taitavampi, voi kyllä käydä laatuun... Vaikka emme koskaan puhele, rakastan häntä sanomattomalla rakkaudella. Kaikissa tapauksissa, Marilla, ei voi kauan olla pahoillaan niin hauskassa maailmassa kuin tämä on, eikö totta?

XVIII.

ANNA PELASTAVANA ENKELINÄ.

Kaikki suuret asiat ovat läheisesti liittyneet pikku seikkoihin. Ensi silmäyksellä voi näyttää siltä kuin erään kanadalaisen pääministerin päätöksellä ulottaa poliittinen kiertokulkunsa myöskin prinssi Edvardin saarelle olisi vähän tekemistä Vihervaaran pikku Anna Shirleyn tulevaisuudenkohtalojen kanssa. Niin oli kuitenkin asia.

Oli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia kannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen joukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat kuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä iltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt kaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.

Myöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen innostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että "jos siitä jotain tulee", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi siis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa -- voihan Thomas ainakin hoitaa hevosen -- sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen innostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa tilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri, otti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan vartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.

Tapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa täysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja Matthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan. Iloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset jääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla ja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi päähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän silmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane Andrews oli hänelle lainannut samana päivänä.

Jane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se todellakin "karmi", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla sitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija seuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä hyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan olisikaan siellä.

-- Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?

-- En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen torkahduksestaan.

-- Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin olisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä lukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria synkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää, Matthew.

-- Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew lohduttaen. -- Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra Phillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä olet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia. "Nopeita edistysaskelia" -- ne ovat hänen omat sanansa. On tosin ihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on kehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.

Matthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli "erinomainen".