Part 9

Anna oli julistanut, että jos he vielä toivat nekkuja mukanaan kouluun, otettaisiin kielletty tavara heiltä pois. Ja tässä istui siitä huolimatta Saint Clair Donnell ja kurkotti aivan häikäilemättä tuollaista tavallista pakettia, käärittynä sini- ja valkojuovaiseen paperiin, jota Hiram rouvalla oli tapana käyttää -- aivan hänen silmiensä edessä.

-- Joseph, sanoi Anna tyynesti, tuo tänne tuo paketti.

Joe totteli, peloissaan ja hämillään. Hän oli lihava ja palleroinen pieni pojanveitikka, joka aina punastui ja änkytti, kun hän säikähti. Koskaan ei ole kukaan ollut rikollisemman näköinen kuin Joe parka tällä hetkellä.

-- Viskaa se heti tuleen! käski Anna.

Joe oli mitä surkeimman näköinen.

-- Hy... hy... hyv... hyvä n... n... neiti, alkoi hän.

-- Tee kuten sanon, Joseph, ilman mitään vastaväitteitä.

-- M... mutta hy... hy... hyvä neiti, s... s... se... se... on... änkytti Joe epätoivon vallassa.

-- Aikooko Joseph totella vai ei? Minä vain kysyn, sanoi Anna.

Topakampaakin poikaa kuin Joe Sloanea olisi säikäyttänyt tämä ääni ja pahaenteinen tuike opettajattaren silmissä. Tämä oli uusi Anna, jota ei kukaan hänen oppilaansa ollut koskaan ennen nähnyt.

Joe loi tuskastuneen katseen Saint Clairiin, meni uunin luo, avasi suuren, neliskulmaisen luukun ja viskasi siitä sisään sini- ja valkojuovaisen paketin, ennenkuin Saint Clair, joka oli hyökännyt ylös, ennätti lausua sanaakaan. Sitten hän siirtyi syrjään -- juuri viime hetkessä.

Muutaman silmänräpäyksen ajan eivät Avonlean koulun kauhistuneet oppilaat tienneet, oliko tapahtunut maanjäristys tai tulivuorenpurkaus. Viattoman näköinen paketti, jonka Anna liian ajattelemattomasti oli otaksunut sisältävän Hiram rouvan nekkuja, sisälsi sen sijaan valikoiman raketteja, räjähtimiä ja tulipyöriä. Herra Warren Sloane oli tuottanut niitä kaupungista edellisenä päivänä Saint Clair Donnellin isän mukana ja hänen tarkoituksensa oli juhlia syntymäpäiväänsä ilotulituksella. Raketit paloivat nyt hieman ennen aikojaan paukkuen ja rätisten, ja tulipyörät, jotka lensivät ulos avoimesta luukusta, surisivat sähisten ja säihkyen ympäri huonetta.

Anna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat kirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla keskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut eteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie Rogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja ulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.

Tätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut vain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui lepoon... Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan ovia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka täytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman Prillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua hyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien kasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.

Kului runsas tunti ennenkuin rauha palasi -- ja kuitenkin tunsivat kaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä ilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata sanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui "kiljumaan", kun hän laski pitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia avautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä, hoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he menivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia, kuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien vilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot. Ja Chester Sloane, joka oli kirjoittanut "Islanti" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen ojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.

Anna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että jutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana, mutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän. Rauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle -- joskin ehkä hieman väkinäisesti -- mutta nyt se oli mahdotonta. Hän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän halveksivan ilmeensä.

Kun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki lapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat hartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi suoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat uteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki ottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen pirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen yli ja hyppäsi alas lattialle.

Anna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme, ja Anthony Pye nauroi ääneen.

Sitten syntyi hiljaisuus -- hyvin painostava ja epämiellyttävä hiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako suonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein tiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että hän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin henkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät kuin Annalla juuri tällä hetkellä.

-- Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.

Hänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen kulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen katseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja sopersi innokkaasti:

-- E... e... ei, n... n... neiti, e... e... en minä!

Anna ei kiinnittänyt mitään huomiota onnettomaan Josephiin. Hän katsoi Anthony Pyehin, ja Anthony Pye katsoi takaisin häneen, röyhkeästi ja osoittamatta nolostumisen jälkeäkään.

-- Anthony, sinäkö sen teit?

-- Niin, kyllä se on niin, vastasi Anthony uhmaillen.

Anna otti karttakepin opettajanpöydältä. Se oli pitkä ja raskas karttakeppi jotain kovaa puulajia.

-- Tule tänne, Anthony.

Tämä ei ollut likimainkaan ankarin rangaistus, minkä Anthony Pye oli saanut kärsiä. Anna, yksinpä syvästi loukkaantunut ja kiihtynytkin Anna, mikä hän oli tällä hetkellä, ei olisi koskaan voinut julmalla tavalla rangaista lasta. Mutta karttakeppi sattui tuntuvalla tavalla, ja lopulta itse Anthonynkin uhmaileva mieli murtui: hän vääntelehti, kasvot vääristyneinä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Anna tunsi äkkiä omantunnonvaivoja, laski karttakepin kädestään ja käski Anthonyn menemään paikalleen. Itse hän istuutui häpeissään ja katuvaisena ja katkerasti nöyryytettynä. Hänen tulinen kiukkunsa oli lauhtunut, ja hän olisi antanut paljon jos hän olisi saanut etsiä kevennystä kyynelistä. Niin olivat menneet menojaan kaikki ne kauniit aikomukset, joita hän aina oli toitottanut -- hän oli todenteolla lyönyt oppilastaan!... Kuinka voitonriemuinen Jane olisikaan! Ja kuinka vahingoniloisesti herra Harrison virnistäisikään! Ja vielä pahempi, katkerin ajatus kaikista -- hän oli kadottanut viimeisen toivonsa voittaa puolelleen Anthony Pye. Nyt ei hän luonnollisestikaan koskaan enää tulisi pitämään hänestä.

Jättiläisponnistuksin Anna pidätti kyyneleensä, kunnes hän tuli kotiin illalla. Silloin hän sulkeutui idänpuoliseen vinttikamariin ja itki kaikki omantunnonvaivansa ja pettyneet toiveensa päänaluseensa -- itki niin kauan, että Marilla tuli levottomaksi, naputti ovelle, pakotti laskemaan itsensä sisään ja vaati saada tietää, mikä häntä vaivasi.

-- Ah, se minua vaivaa, että minulla on niin paljon kaduttavaa, nyyhkytti Anna. -- Mikä onnettomuuden päivä onkaan ollut tänään, Marilla. Olen niin häpeissäni itseni vuoksi. Kadotin kaiken itsehillintäkykyni ja sivalsin Anthony Pyetä karttakepillä.

-- No, sepä nyt oli kerrassaan hauskaa kuulla, sanoi Marilla päättävällä äänellä. -- Se sinun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.

-- Ah ei -- ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin katsoa lapsia silmiin... Tunnen, että olen nöyryyttänyt itseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja hirveä minä olin... En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä -- hän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen nähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni Anthonyn sydämen -- ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan miksikään hyödyksi.

Marilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin ihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun Annan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin lempeällä äänellä:

-- Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi, Anna. Kaikki me teemme erehdyksiä -- mutta ne joutuvat unohduksiin. Ja onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle... Mitä tulee Anthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän pidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.

-- En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen niin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee Anthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti käyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinulle koko jutun.

Marilla kuunteli koko kertomusta ja jos hänen suunsa nytkähteli eräissä kohdissa, niin jäi se Annalta huomaamatta. Kun ei ollut enää mitään kerrottavaa, sanoi hän hilpeästi:

-- Älä huolehdi, kultaseni! Nyt on tämä päivä lopussa, ja huomenna tulee uusi -- ilman mitään erehdyksiä, kuten sinulla itselläsi oli tapana sanoa ennen muinoin. Tule nyt alas syömään illallistasi! Saatpa nähdä, että hyvä kupillinen teetä ja nuo luumuhillolla täytetyt murokakut, jotka tein päivällä, virkistävät sinua.

-- Luumuhillolla täytetyt murokakut eivät paranna sairasta mieltä, sanoi Anna synkästi.

Mutta Marillan mielestä oli kuitenkin hyvä merkki, että hän oli siinä määrin toipunut, että voi käyttää kirjailijan sanoja.

Rattoisa illallispöytä, kaksoisten iloiset kasvot ja Marillan voittamattomat luumuleivokset -- joista Davy pisti poskeensa neljä -- virkistivät joka tapauksessa häntä huomattavasti. Hän nukkui sinä yönä hyvin ja heräsi aamulla havaiten, että sekä hänessä että maailmassa oli tapahtunut muutos. Oli satanut lunta verkalleen ja taukoamatta kaikkina vuorokauden pimeinä tunteina, ja ihana valkeus, joka kimalteli viileässä auringonpaisteessa, oli armelias vaippa, joka peitti kaikki menneisyyden erehdykset ja nöyryytykset.

"Nousevan päivän kultainen kutsu on näin: Alkaos jälleen uljain mielin, pystyssä päin!"

lauloi Anna pukeutuessaan.

Lumen vuoksi hänen täytyi mennä kouluun suurta valtatietä myöten, ja hänen mielestään hänellä oli suunnattoman huono onni, kun Anthony Pyen piti tulla taapertaa tietä pitkin juuri kun hän ennätti alas Vihervaaran oikotieltä. Hän tunsi olevansa niin pahoilla mielin, kuin jos osat olisivat vaihtuneet -- mutta hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen Anthony ei ainoastaan nostanut lakkiaan -- mitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt -- vaan sanoi aivan luontevasti:

-- Tie on tänään vähän vaivaisessa kunnossa, eikö totta? Saanko kantaa neidin kirjoja?

Anna luovutti kirjansa ja tuumi itsekseen, oliko hän oikein hereillä... Anthony kulki edelleen äänettömyyden vallitessa kouluun, mutta kun Anna otti takaisin kirjansa, hymyili hän pojalle -- ei tuota hieman jäykkää opettajatarhymyä, jota hän ei koskaan ollut katsonut voivansa kieltää edes häneltä, vaan täysin luonnollista ja oikein sydämellistä hymyä. Anthony hymyili -- ei, jos totuus on sanottava julki, Anthony irvisti takaisin. Irvistyksenhän ei tavallisesti katsota ilmaisevan erikoisen suurta kunnioitusta, mutta Annalle tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että vaikkakaan hän ei olisi voittanut Anthonyn sympatiaa, oli hän kuitenkin tavalla tai toisella saavuttanut hänen kunnioituksensa.

Rouva Rakel Lynde pistäytyi talossa seuraavana lauantaina ja vahvisti tämän luulon.

-- Voitko ajatella, Anna, että olet nyt saanut ystävän Anthony Pyestä. Hän sanoo, että sinä "sivalsit häntä yhtä navakasti kuin jos olisit ollut mies."

-- En olisi luullut, että voittaisin hänen ystävyytensä antamalla hänelle selkään, sanoi Anna hieman surumielisesti, tietäen hyvin, että se aatteellinen pohja, jolle hän oli rakentanut, oli järkkynyt. -- Koko juttu tuntuu minusta niin käsittämättömän nurinkuriselta... Ja olen varma siitä, että se sääntö, jota olen noudattanut, pitäen ystävällisyyttä lähtökohtanani, ei voi olla väärin.

-- Ei, mutta ne, joitten nimi on Pye, ovat poikkeuksena jokaisesta tunnetusta säännöstä. Niin on asia, päätti Rakel rouva suurella varmuudella.

Herra Harrison sanoi: -- Tiesinhän, että ennemmin tai myöhemmin näin kävisi! -- kun hän sai kuulla jutun, ja Jane ei pitänyt itseään liian hyvänä ollakseen kelpo lailla pisteliäs vanhalle Anna ystävälleen.

XIII.

KÄVELYLLÄ METSÄSSÄ.

Matkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa Vihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista vanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän alapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa hennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet viheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.

-- Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan syntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.

-- Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!

-- Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. -- Jos vanhempani olisivat neuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella tavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta vasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon kaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on viheriä. -- Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane tulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme ihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne vielä metsää oikein, arvelen minä... On niin monta yksinäistä ja kätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että on kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä olemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin tutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa koko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.

-- Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka mielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta kuin Annan. -- Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo lailla kosteata maassa?

-- Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus syrjäytetty. -- Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni varhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon panemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat uskoa -- sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen -- hyytelöllä täytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia... Vähän voileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin sangen proosallisia... Mutta voihan ainakin panna niiden päälle jotain hyvää.

Lauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi -- aurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva tuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista aurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus, josta kukkaset loistivat kuin tähdet.

Herra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman kevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa veressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan sen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan vieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.

-- On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi Anna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. -- Koettakaamme tehdä tästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa taaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme silmämme kaikelta muulta. "Huolet ja harmit, väistykäätte!" Jane, sinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.

-- Kuinka voit sen tietää? huudahti Jane hämmästyneenä.

-- Ymmärrän kaiketi hiukan ilmeitä... Juuri tuota samaa olen usein huomannut omissa kasvoissani. Mutta karkoita se pois, niin olet kiltti! Se kestää kyllä maanantaihin saakka -- ja ellei kestä, niin sitä parempi! Oi tytöt, tytöt, katsokaa tuota mätästä, jota peittää orvokkien runsaus! Se on jotakin muistojen taulukokoelmaan! Kun tulen kahdeksankymmenvuotiaaksi -- jos koskaan pääsen niin pitkälle -- suljen silmäni ja näen orvokit edessäni aivan samanlaisina kuin näen ne nyt. Tämä on ensimmäinen kaunis lahja, jonka päivämme on meille lahjoittanut.

-- Jos suudelman voisi nähdä, luulisin sen olevan orvokin näköisen, sanoi Priscilla.

Anna punastui hiusmartoa myöten.

-- Teit oikein lausuessasi julki tuon ajatuksen, Priscilla, sensijaan että olisit vain ajatellut sen ja pitänyt sen itselläsi! Tämä maailma olisi melkoista mielenkiintoisempi paikka -- vaikka se tietenkin on kelpo lailla huvittava muutenkin -- jos ihmiset aina toisivat ilmi sisimmät ajatuksensa.

-- Ajan pitkään se ei kylläkään olisi kaikille eduksi, pelkään minä, sanoi Jane sangen järkevästi.

-- Se voi kyllä olla totta, mutta silloin he saisivat syyttää itseään, jos he ajattelisivat tuhmia ja rumia asioita. Me voimme joka tapauksessa lausua ilmi ajatuksemme tänään, sillä meillä tulee olemaan pelkkiä kauniita ajatuksia. Jokainen saa sanoa juuri sitä, mikä hänen mieleensä juolahtaa.

Se on keskustelua. Kas, tuossa on pieni polku, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Katsokaamme, mihin se menee.

Polku kiemurteli monissa polvekkeissa, se oli niin kapea, että tyttöjen piti kulkea "kuin köyhän talon porsaat", ja silloinkin männynoksat viuhtoivat heitä kasvoihin. Mäntyjen juurilla oli sametinpehmeitä sammalmättäitä, ja kauempana, jossa puut olivat matalampia ja harvempia, peitti maata rehevän vihannuuden runsaus.

-- Mikä paljous elefantinkorvia! huusi Diana. -- Minä poimin kokonaisen vihon, ne ovat niin kauniita.

-- Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet saada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.

-- Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli joko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi sitä, sanoi Anna. -- Oi, tytöt, katsokaa tätä!

"Tämä" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen päättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut ja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja sanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä kuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien koivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat vedenreunamilla.

-- Kuinka sievä! sanoi Jane.

-- Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski maahan korinsa ja ojensi kätensä.

Mutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane pudotti kalossinsa.

-- Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa, selitti hän.

-- Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme täältä, virkkoi Anna. -- Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten vedämme arpaa. Diana!

-- Koivulampi, ehdotti Diana heti.

-- Kristallijärvi, arveli Jane.

Anna, joka seisoi heidän takanaan, rukoili katseellaan Priscillaa esittämään hyväksyttävämpiä ehdotuksia, ja Priscilla vastasi tähän luottamukseen ehdottamalla nimeä "Välkkyvesi". Anna äänesti "Keijukaisten kuvastinta".

Nimet kirjoitettiin tuohikaistaleille lyijykynällä, jonka opettajaneiti Jane veti esiin taskustaan, ja tuohikaistaleet pantiin Annan hattuun. Sitten Priscilla sulki silmänsä ja "veti". "Kristallijärvi" -- luki Jane ääneen voitonriemuisella äänellä. Kristallijärvi se saikin olla, ja jos Anna arvelikin, että sattuma oli tehnyt pahan kepposen pienelle arpalipulle, niin piti hän tämän ajatuksen omanaan.

Tytöt raivasivat edelleen tiensä tiheitten pensaikkojen läpi ja tulivat herra Silas Sloanen nyt vielä sangen hentokasvuiselle apilanurmikolle. Sen toiselta puolen he löysivät uuden polun, joka kiemurteli ylös metsään, ja he päättivät "tutkia" senkin. Ensiksi, laidunmaan läheisyydessä, tuli luonnollinen holvikatos, jonka muodostivat kukkivien metsäkirsikkapuiden lehdet. Tytöt ripustivat hattunsa käsivarsilleen ja seppelöivät hiuksensa kermanvalkoisilla, höyhenkeveillä kukilla. Sitten polku teki äkillisen mutkan ja sukelsihe sankkaan ja tummaan havumetsään. He kulkivat nyt hämärässä, joka oli niin pimeä, ettei se laskenut lävitseen ainoatakaan auringonsädettä eikä pilkahdustakaan sinisestä taivaasta.

-- Täällä asuvat ilkeät haltiat, mustat keijukaiset, kuiskasi Anna. -- Ne ovat häijyjä ja pahansuopia, mutta ne eivät voi vahingoittaa meitä, sillä niillä ei ole lupa tehdä mitään pahaa keväällä. Tuolta tirkisti yksi meihin tuon vanhan ryhmyisen petäjän oksansakaralta, ja ettekö nähneet kokonaista laumaa heitä tuolla suurella täplikkäällä sienellä, jonka sivu juuri menimme? Hyvät haltiat ovat aina auringonpaisteisilla paikoilla.

-- Ah, kunpa sentään olisi keijukaisia ja haltiattaria! sanoi Jane. -- Eikö olisikin hauskaa saada toivoa kolme toivomusta -- niin, vaikkapa vain yksi ainokainenkin? Mitä te toivoisitte, tytöt, jos tietäisitte, että tuo toivomus toteutuisi? Minä toivoisin, että olisin rikas ja kaunis ja sukkela.

-- Minä toivoisin, että olisin pitkä ja solakka, sanoi Diana.

-- Minä toivoisin olevani kuuluisa, sanoi Priscilla.

Anna ajatteli tukkaansa, mutta karkoitti sitten tämän ajatuksen mitättömänä ja arvottomana.

-- Minä toivoisin, että olisi aina kevät -- kaikkien sydämissä, ja koko elämässämme, virkkoi hän.

-- Oh, sanoi Priscilla, tuohan olisi samaa kuin toivoa, että maailma olisi taivaan kaltainen.

-- Vain osa taivaasta. Muissa osissa olisi kyllä kesä ja syksy -- niin, ja vieläpä hieman talveakin. Luulen, että haluan kyllä kimaltelevia lumikenttiä ja valkeata huurretta välistä taivaassa... Etkö sinäkin, Jane?

-- Minä -- minä en oikein tiedä... sanoi Jane hieman vaivaantuneena.

Jane oli kiltti tyttö, valtiokirkon jäsen, joka omantunnontarkasti koetti elää opetustensa mukaisesti ja uskoi kaikkeen, mitä hänelle oli opetettu. Mutta taivasta hän ei kuitenkaan ajatellut enempää kuin suorastaan pakko vaati.

-- Minnie May kysyi minulta taannoin, kävisimmekö taivaassa joka päivä parhaisiin pukuihimme puettuina, nauroi Diana.

-- Ja sinä sanoit kai, että kävisimme?

-- Oh, varjelkoon -- en! Sanoin hänelle, että siellä emme lainkaan ajattelisi vaatteitamme.

-- Kyllä, minä luulen sentään että ajattelemme -- pikku hiukkasen, sanoi Anna vakavasti. -- Me ennätämme siihen kyllä koko iankaikkisuuden aikana ilman että meidän sen vuoksi on pakko laiminlyödä tärkeämpiä asioita. Luulen, että me kaikki tulemme olemaan hyvin kauniissa puvuissa -- tai asuissa olisi kai sopivin sana. Kaikkein ensiksi käyttäisin vaaleanpunaista muutamia vuosisatoja -- niin pitkän ajan tarvitsisin kyllästyäkseni siihen, siitä olen varma. Olen niin suunnattomasti ihastunut vaaleanpunaiseen, mutta en voi koskaan käyttää sitä tässä maailmassa. Teillä muilla voi olla laahustavia valkeita, mutta minulla tulee olemaan laahustavia vaaleanpunaisia pukuja.

Polku vei kuusien ohi aurinkoiseen pikku aukeamaan, jossa kapea pölkkysilta vei puron yli. Sitten näkyi hurmaava päivänpaisteinen pyökkimetsä, jossa ilma oli kuin läpikuultavaa kultaista viiniä, lehvät tuoreita ja vihreitä ja sammaleinen maa värähtelevistä päivänpaistetäplistä kokoonpantua mosaiikkia. Sitten seurasi vielä useita metsäkirsikkapuita ja pieni laakso, täynnä huojuvia notkeita kuusia, ja senjälkeen harju, niin jyrkkä, että tytöt hengästyivät kiivetessään sitä ylös. Mutta kun he tulivat huipulle ja näkivät vapaat lakeudet ympärillään, odotti heitä kaikista kaunein yllätys.