Part 6

Kaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka molemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat, jotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli keltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät olivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja kujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi ylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman "supussa", Davyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa poskessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen hauskan "epäsäännöllisen" ilmeen hänen nauraessaan. Vallattomuus ja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa juonteessa.

-- Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi tämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. -- Dora saa nukkua minun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen vinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?

-- Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään aikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.

-- Menet kyllä, sen tiedätkin.

Tämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen äänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja lauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.

-- Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla koko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.

Seuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut ensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei oikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se tuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa. Harvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain vallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen ensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna -- oli ihana, leuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.

Kaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa Doraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.

-- Marilla pesi minut eilen -- ja rouva Wiggins hankasi minua kiilloituspulverilla hautajaispäivänä... Sen pitäisi riittää koko viikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika paljon hauskemmalta olla likaisena.

-- Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä tarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.

Davy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä kahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä, jota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa jälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä -- niin, silloin oli asia ratkaistu... Davy Keith pesisi myöskin, vaikka henki menisi siinä pelissä... Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet nöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja hän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina. Anna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä Cuthbertien vanhaan perhepenkkiin.

Davy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli täysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin ja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat ensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään oli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo ennenkuulumaton tapaus sattui.

Lauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja vaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse pilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön ympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias tyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet sinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.

Davy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon -- karvaisen pienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja uhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas Laurettan kaulalle.

Kesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia kirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät selällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti pystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja kiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.

-- Uh -- uh -- ih --! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika -- uhuu -- päästi sen minun kaulaani! Ih -- ih! Nyt se kierii alemmaksi -- _ih!_...

Rouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän Laurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori jatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä... Ensi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna istui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin, pani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää. Päivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää ja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen vuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla, johon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni vaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.

-- Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi työntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?

-- Ei, eipä suinkaan... virkkoi Anna surullisesti.

-- Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen tehneeksi, tunnusti Davy, -- Muita se oli niin metka ja julman suuri mato -- löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme. Olisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen... Mutta kuule, olihan sentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?

Tiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla oli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi tarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja sievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan, istui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi sievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut hänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin. Davy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan lähistöllä.

-- Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. -- Silloin hän ehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä... Nyt hän edes vain ry vettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa juoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn istua pöytään koko ompeluseuran kanssa...

Kun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut vierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut eteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa ruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat juoda teensä yhdessä myöhemmin.

Istuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton ja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun vallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä olla Dora -- tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine vettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista vesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.

-- Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin häpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan ainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut "onnettomuuksia".

-- Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. -- En tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi... Ja minä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja sika juoksi suoraan ylitseni... Leninkini oli niin hirveän näköinen, mutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi sen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun yltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis esiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla -- uh!

Anna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan, sillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä hänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin vuoteeseen ilman illallista.

Anna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui vakavasti hänen kanssaan -- menettelytapa, johon hänellä oli suuri luottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle olevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin huonosti.

-- Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy, mutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne ovat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa, sillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin silmittömästi... Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan sikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota kupsahtaisi sinne?

-- Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä... Paul käyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.

Davy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen mietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään, kietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen olkapäätään vasten.

-- Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en olekaan yhtä kiltti kuin Paul?

-- Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka olikaan -- oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. -- Mutta pitäisin sinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.

-- Minä -- minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi tukahtuneella äänellä. -- Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka tapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän puhu siitä Marillalle, mitä?

-- En tiedä, Davy. -- Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle... Mutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat minulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.

-- Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna. Tämän löysin kellarinrappusilta.

-- Davy, mitä olet tehnyt?

-- Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan sen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko -- olisi sentään aika metkaa antaa sen olla siellä.

-- Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!

Anna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan eteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman rypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että peitteen -- niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili häneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen alle.

-- Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna väristen.

Hiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas sitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla oli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä se hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan ollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi kirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.

-- Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa koko elämänsä aikana... Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki katui ajoissa. -- Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan. Sepä hauskaa... Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä, sillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä minun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.

IX.

MAKUKYSYMYS.

-- Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. -- Tuota naista en voi kuolemakseni sietää... Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.

Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi miettiväisiä kasvojaan.

-- Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä toisianne, sanoi hän. -- Se on melkein aina syynä siihen, etteivät ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä, opin pitämäänkin hänestä.

-- Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi, että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. -- Mitä tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.

-- Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti, sanoi Anna nuhtelevasti. -- Kuinka voitte sanoa mitään sellaista? Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani ja kiivastuin -- en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja hillitysti.

-- Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.

-- Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna. -- Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.

-- Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.

-- Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se tummeneekin vuosi vuodelta -- eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa minulle.

-- No no -- koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin herkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa ajatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.

-- Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka, että se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä te ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi nuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: "saatte suoda minulle anteeksi, älkää välittäkö siitä -- minulla on sellainen tapa"... Te arvelette hänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee, että rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin sehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on hyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän ei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen maitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!

Seuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi maistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää, ettei se ollut oikein onnistunutta...

-- Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra nähköön, jupisi herra Harrison. -- Useimmillahan on. Minulla itsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt. Mutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset juoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti... Sinullahan oli myöskin muuan "tarkoitus" -- miten käräjätalo edistyy?

-- Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana, ja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien maalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet oikein auliiksi, herra Harrison.

Anna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla sekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.

-- Minkä värisen te siitä laitatte?

-- Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti tulee punainen -- jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii värit tänään kaupungista.

-- Kuka suorittaa työn?

-- Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein valmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen Pye-niminen -- täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä -- sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä. He olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän mielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat nyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään Pyelle... Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.

-- Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. -- Jos hän vain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä Piirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]

-- Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla omituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.

-- Sellainen "omituisuus" on aivan minun makuuni, sanoi herra Harrison. -- Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä tapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan puhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman etuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin kuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa, jotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?

-- Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana. Sitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla raukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: "Minne pimeä menee, Anna? Tahtoisin tietää sen." Sanoin, että se meni maapallon toiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin petkuttanut häntä -- se meni alas kaivoon... Ja tänään on Marilla tavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän makaa ja tähystelee pimeätä.

-- Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. -- Eilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä, ennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut alakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla kamalia kiusankappaleita teille...

-- Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin palkintonsakin... sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi Davyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän hänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.

Herra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro ja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.

Hän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n. s. "alatien" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä ja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat säännöllisesti melkoista pitempää "ylätietä". Käräjätalo oli muuten niin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan, ellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja riippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin mieluista.

Perjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn. Hetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän oli uhmannut "alatien" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä käräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen männikön ympäri, näki hän.

Näky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset, löi kätensä yhteen ja huudahti: "Laupias luoja!" -- Hän tuijotti ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän puhkesi melkein hysteeriseen nauruun.

-- Tässä on tapahtunut joku erehdys -- muu ei ole ajateltavissa. Mutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa tekisi mitään kunnollista...

Rouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla ja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen levisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan syventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä renkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin seurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn, Jane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten lehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.

-- Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.

-- Se _on_ totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta. -- Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen siitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti _hirveätä!_ Mitä hyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?

-- Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä hetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista Marillalle.

-- Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. -- Kas tällainen on asia -- Joshua Pye on maalannut käräjätalon _siniseksi viheriän asemasta_ -- korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin, mitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä... Ja rouva Lynde sanoo, että se on inhoittavin talon väri -- lisäksi vielä yhdessä kirkkaan punaisen katon kanssa --, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut uneksia... Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää minut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän haljeta -- kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.

-- Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli Diana puolittain itkien.

Tämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun niskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt käyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit olivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä luettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty värin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi, oli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan parantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset, että hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät Yhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan numeroa 147. John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin niin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti, että John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä tänä päivänä.

Sinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa, jossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla oli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki eikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.

-- Minun _täytyy_ itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista vuotta, Marilla, nyyhkytti hän. -- Se on niin nöyryyttävää, niin hirvittävän ilkeätä... Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme... Ihmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.

Mutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean ihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. _Heidän_ rahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat siis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku purkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat idioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja mitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja irti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi läkkipöntöt ja näki sinisen värin. Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi Joshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä, olipa sitten _hänen_ yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli pyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi saada rahansa.

Yhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa. He olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli lautamies.

-- Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. -- Ei käy päinsä, että annatte hänen kärsiä erehdyksestä -- hän väittää, ettei hän ole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan väritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja käräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.