Part 5

-- He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.

-- Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!

Annan toivo ei joutunut häpeään -- kävi ilmi, että hän oli ennustanut oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:

-- Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.

-- Siitä tulee viisi dollaria -- herra Daniel Blair on antanut neljä, sanoi Anna miltei hätäisenä... Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.

-- Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista -- jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet. Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.

-- Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.

-- Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. -- Pikkulapset antavat aina yllin kyllin puheenaihetta.

Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään keräyslistaan.

Niin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä iltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi vainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka tapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri vieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta Jane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja olivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja rukoilleet, että Anna "kiristäisi" häneltä.

Mutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa laimeahkon "ei", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa voimattomia.

-- Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme, sanoi hän valittavalla äänellä.

-- Hyväksyn kyllä -- tottahan toki -- mutta silti en avaa kukkaroani sen vuoksi Anna kulta.

-- Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut osakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua kohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun hän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.

VII.

VELVOLLISUUDEN TIE.

Anna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena tuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä oppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla paperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut mitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.

-- Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen keittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.

Anna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan taakse.

-- Oh, eipä mitään hirveätä, juuri... Istun vain ja koetan kirjoittaa ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään, mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon... Ne näyttävät niin raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa mielessä -- se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat... Mutta ehkä minä jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.

-- Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.

-- Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa minua kohtaan -- ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle, että se harmittaa minua kauheasti... Hän ei ole vähintäkään ilkeä, ei suinkaan -- hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" -- ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun tehdä sen.

-- Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.

-- E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert, ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta ilmaisevalla äänellä.

-- Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.

-- Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö, Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen allekirjoittaneeseen -- kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer. Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.

-- Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan, että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta kuulevat? Rouva Donnell -- korko viimeisellä tavulla -- oli taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi _hänen_ velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin nopeasti laskennossa... Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana, vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.

-- Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?

-- On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa. Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan, ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea... Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän -- hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju -- ja sitten hän sanoi, että _minä_ sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän "mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen ojennus _tämän_ johdosta... Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti. Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.

Sana "korkeakoulu" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he puhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan -- vakavasti ja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus on heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä mahdollisuuksia.

Gilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä -- hän tahtoi, jos mahdollista, tulla lääkäriksi.

-- Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. -- On jotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää -- tauteja ja vaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan. Tahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä maailmassa, Anna -- tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon summaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta saakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon minun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä jotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni ainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.

-- Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveillen. -- En välitä hankkia ihmisille suurempaa _tietoa_ -- vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme pitäisi tähdätä siihen suuntaan -- mutta haluaisin hyvin mielelläni lisätä heidän viihtymystään -- hankkia heille jonkun pienen onnen tai riemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi syntynyt maailmaan...

-- Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä, sanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.

Ja hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on synnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen sana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka ohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan joustavaksi toivehikkuudeksi.

Viimein Gilbert nousi vastahakoisesti.

-- Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään kotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka olen saanut lainaksi professori Boydilta.

-- Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva Keithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa paikassa.

Annalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi iloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla vaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua kiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi huoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.

-- Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.

-- Ei, olen vain väsynyt -- ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi. Mary on kuolemaisillaan -- hän ei voi kestää kauan. Ja mitä kaksoisiin tulee -- en voi käsittää, mitä heistä tulee...

-- Eikö heidän setänsä ole vastannut?

-- On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja rakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa lapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että hänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen saakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa. Mutta Mary sanoo, että se on mahdotonta... Hän ei ole juuri koskaan ollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa on, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä otan pienokaiset -- hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen näköinen.

-- Oh! -- Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta. -- Ja Marilla tietysti ottaa -- niinhän?

-- En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi. -- Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla on tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden -- olemme serkuksia -- on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä mitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi kuusivuotiasta lapsukaista -- kaksoisia, ei kiitoksia!

Marillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin niin vaikeita kuin "parittomat" lapset.

-- Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain yksi pari, sanoi Anna. -- Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme paria, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein hyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.

-- Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi odotettavissa... Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat niinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan minulla ei ole niin paljon -- hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä. Mutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.

Anna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia. Hänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin elävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko kohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi velvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti tälle uralle.

-- Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen saada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme lainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten alaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin lähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde väittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa kulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä... Eikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa heidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva Lynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja ruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi siitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka ne olisivat vain serkkujakin... Minun mielestäni meidän selvä velvollisuutemme on ottaa heidät.

-- Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.

-- Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei tarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista työn lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni vuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja myöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.

-- Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta jos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta, niin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia velvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä he eivät pidä -- kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti...

VIII.

KAKSOISET SAAPUVAT.

Rouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi tähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli istunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli ajanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi "tyttöletukaksi laitoksesta". Mutta se oli tapahtunut keväällä, jolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen syksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät paljaina ja tuskailtavina. Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan ja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean länsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita veti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel rouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.

-- Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen, joka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.

Thomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä oli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä kaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut vielä toistaiseksi pannut sitä merkille.

-- Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. -- Vai niin, siinä kurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen hännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa hänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti kuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet juuri tärkätty ja silitetty.

Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä lasten parissa... Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin käsitellä lapsia. Hyvänen aika -- minusta tuntuu kuin Matthew-parka vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin täällä vaeltaa...

Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan ponin kavioiden alle.

Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui häneen kuin karhunpoikanen.

-- Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi kurttuista poskea. -- Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?

-- E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä, sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.

-- No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. -- Ajatella, että sinä todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!... Dora voi istua hiljaa -- vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!... Tyttönä oleminen mahtaa olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora -- nyt minä elvytän sinua hieman!

Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja alkoi itkeä.

-- Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon vallassa.

-- Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. -- Tiedän sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen. Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.

-- Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?

-- Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta -- koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin ja rypistäen kulmakarvojaan. -- Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä, että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla kaksoinen... Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain: "Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" -- ja sitten pitää tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin, koska olen mies!

Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa. Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään ja ilahuttavalla uutisella:

-- Minä olen herra Davy Keith.

Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.

-- Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. -- Dora ei ole puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko ajan ajaessamme... Tämä kaakku oli hurjan hyvää -- niin paljon pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän... Ja rouva Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan akka! Saisinko palasen lisää?

Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä, että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:

-- Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.

-- Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä, joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt mitään vastaväitteitä.

Davy iski silmää Annalle -- sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli, sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:

-- Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies -- gentlemanni -- ei koskaan tee noin.

-- Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän kykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen -- olen poika.

-- Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.

-- Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.

-- Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan haluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. -- Sinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei koskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta -- tai unohda kiittää -- tai vedä ketään tukasta...

-- Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi Davy vilpittömästi. -- Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni siksi kunnes olen kasvanut suureksi.

Marilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun viipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn kanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle -- pitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän katsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä, että se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.