Part 3
-- Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi uskollinen Anna. -- En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei ole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän ikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä ihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä sellaisesta -- hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän mielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?
Vielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän mallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista kiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.
Teetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra Harrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita viikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista koko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut kysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut olemassakaan.
-- On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan, tuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.
-- Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä asia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman mielenkiintoani... Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen kimppuun aiotte ensiksi hyökätä?
-- Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen -- aiomme parantaa vain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain ukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän suunnitelmaansa?
Hänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen jälkeensä -- tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin sipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.
-- Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta jokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi ja nuorentuneeksi -- ja tämä tunne on niin miellyttävä, että tahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.
-- Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri uhkaavasti.
Herra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.
-- Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin vääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin... Olet kun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle...
Anna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa Marillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä poissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.
-- Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki käy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. -- Rouva Lynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista -- jos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään ole sellaista kuin luulee... Niin, sekin on ehkä totta. Mutta asiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin vaikeita, kuin kuvitelemme -- ne päättyvät usein paljon paremmin kuin olemme uskaltaneet toivoa... Nyt juuri iltapäivällä menin herra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli odotettavissa... Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli melkein hauskaa hänen luonaan... Luulen, että meistä ajan oloon voi tulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman anteeksiantavaisia toisillemme... Missään tapauksessa, Marilla, en koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja papukaijoja en voi sietää!
IV.
ERILAISIA MIELIPITEITÄ.
Eräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert Blythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien kuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen oikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan luona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan vieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat puhellen tärkeästä huomispäivästä.
Sillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen piti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.
-- Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna. -- Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on opetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten varmastikaan saa aikaan mitään "respektiä", ellen heti alunpitäen ole hirveän "mahtava". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on oltava "mahtava". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!
-- Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane tyynnytellen.
Janea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi oppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä väleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen tunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa tähdännyt.
-- Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan täytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun oppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.
-- Mitä aiot tehdä?
-- Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.
-- Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. -- Jane, sitä et voisi tehdä!
-- Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin varmalla äänellä.
-- En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella varmuudella. -- En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan mitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin istuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin, hän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän silti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On parempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan voittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä pyydän heiltä.
-- Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.
-- No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan voittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä tahansa!
-- Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. -- Etkö luule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa silloin tällöin?
-- Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta -- lasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot punaisina mielenliikutuksesta.
-- Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako todellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen odotukseen, -- asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta... En luule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte. Minä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja käytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa -- ruumiillista rangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen voi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin lasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka siis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää. Ruumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona -- se on oleva minun sääntöni.
Gilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle ystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti -- kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.
-- Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on yksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.
Anna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.
-- En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. -- Olen vakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.
-- Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen tekemään jotakin, sanoi Jane.
-- Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun ystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. -- Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin. Opettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin sanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä muistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän esille lyömällä sitä? Et varmastikaan.
-- Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti? kysyi Gilbert.
-- Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee olemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai määrään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.
-- Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien viereen, sanoi Jane pisteliäästi.
Gilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään. Kerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua Gilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että pitkällisiä.
-- Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.
Anna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi varjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien laakson läpi ja ohi "Kuiski, kuiski, pajun", jossa auringonsäteet leikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla -- kaikki rakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan sitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja tähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia velvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä alkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden kuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.
-- Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja huomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen irvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät neuvonsa ovat kuin pippuria -- erinomaisia pienissä annoksissa, mutta epämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan tieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia tervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän oli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko olivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin Annasta tuo "suorasukaisuus", josta hän itse oli niin ylpeä, oli hiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin eikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella "nokkahauki"-huudolla.
Herra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa tapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan tulevan ja huutamalla:
-- Varjelkoon -- tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! -- tai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen tarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää, kuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen selkänsä takana -- Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina tietoinaan.
-- Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja huomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.
-- E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli erinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat niin syvällisen vakavasti. -- Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun koulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin täytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.
-- Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.
-- Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.
-- Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän hämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne heitä aisoissa?
-- Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra Harrison.
-- Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna. "Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen", sanotaan. Kun minä kävin koulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi, että ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin suunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.
-- Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.
-- Mutta ei ihmisluonto. -- Muistakaa minun sanoneeni -- nulikoita ei koskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on sula mahdottomuus.
-- Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja tahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.
-- Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.
-- No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä
te ihan raivostutte -- ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat hyvin pikavihaisia -- silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne ja pieksätte koko joukon järjestään... Te olette muuten aivan liian nuori osataksenne opettaa -- aivan liian nuori ja lapsellinen.
Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle ikää ja viisautta -- silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä vaikka litran silmää räpäyttämättä.
-- Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!
-- Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. -- Sinun vikasi on siinä, Anna, että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla, ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.
V.
OPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.
Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun -- ensi kertaa hän oli kulkenut Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta -- oli kaikki rauhallista ja hiljaista.
Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin, tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita, uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.
Hän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana ja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi tervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja parannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa. Se oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia molemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan tietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan...
Ajan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen -- itse asiassa se kesti kymmenen sekuntia -- sanoi hän laimealla äänellä:
-- Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! -- jonka jälkeen hän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien paukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään koetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla silmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi pitkälle vaellusmatkalle.
Useimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa olivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat nauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen valmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin olivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla samanlaisia visapäitä kuin muutkin -- mutta toiselta puolen voisi ehkä olla joku nerokin heidän joukossaan... Tämä ajatus vaikutti sanomattoman kannustavasti.
Anthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat ja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään vihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen ja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.
Toisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen kanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku nykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti Donnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen sisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.
Anna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää hänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut vaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet valkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen tukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä kiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke, suurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin tyytyväinen olemukseensa.
Kalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka laskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell, otaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa, niin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin. Kolme kalvakkaa pikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä, olivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat ja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack Gillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson, jonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien kotiin isoäidin luota Graftonista.
Eräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla tuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi Annalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää, että hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan erään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen huomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos kompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen toverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.
Mutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä suoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen lävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa... Hän tiesi, että tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin oli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut Avonlean lapset. Vielä enemmänkin -- Anna huomasi heti, että hän erosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman sielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista sinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.
Hän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt enempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella -- piirteet olivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea, kiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat kauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.
Hänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen sielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta kun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle kiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan ja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui niin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton, ilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta. Tämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet ikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet.
Päivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä selvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne, että opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli läksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan koneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa hänen oli pakko "koveta".
Morley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli "kesyä" heinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley sai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja -- rangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi -- Anna anasti hänen heinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi ne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin että aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne huvitellakseen itse niillä joutohetkinään.
Toinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat pullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn selkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin vaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä -- siis gentlemannilta -- ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla ei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän tahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.
Hänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli Annaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän sai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti itseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi ilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse asiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli lainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana, mutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin voisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa näyttää jurolta ja nyrpeältä.
Kun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna väsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä masentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea pettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan ei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt ja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään opettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota kohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, -- niin, vaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?...
Anna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko odottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa kotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä, kuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa holvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa silmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia. Hän oli hiljattain nähnyt erään hyvin "puetun" naisen muutamassa Charlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen pukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen "hullun ompelijattaren viimeiseksi ajatukseksi".
Vastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä leningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu ruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa liehuke, "viistolaskos" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli suunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää, mutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen harso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui hatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen selkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana. Hänellä oli niin paljon koruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa ylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.
-- Olen rouva Donnell -- rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava ilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira kertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti minuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.
-- Sehän oli ikävää... sopersi Anna, kykenemättä muistamaan aamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut Donnellin lapsien yhteydessä.