Part 23

-- Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän säteilevin kasvoin. -- Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä -- Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan -- en pidä yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin... Mutta tämä oli tietysti joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä, nähdessäni isän! Neiti ei voi _ajatella_, kuinka minä loikkasin ylös vuoteesta!

-- Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. -- Tuskin tunsin poikaani -- hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja tukevaksi.

-- En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko minä, jatkoi Paul. -- Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja silavapannukakkua... Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi hän. Se on _hänen_ tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. _Minusta_ on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.

Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se kuitenkin lopulta pinnalle.

-- Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän kanssanne tervehtimässä... erästä vanhaa hyvää ystävääni -- neiti Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä tuttu?

-- Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä, että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli tekeillä.

Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä, tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain hämillään.

-- Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.

-- Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. -- Ymmärrättehän, Lavendel neiti ja minä olemme oikein hyviä ystäviä... Tuollaisia arkaluontoisia asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä olemme sukulaissieluja...

-- Niin, varmaan olettekin... Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta palvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän nimittäin tahtoo ottaa minut vastaan... Tahdotteko kysyä häneltä, saanko tulla?

_Tahtoiko_ hän? Tottahan toki!... Tämähän oli kai romanttista, jos mikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä runo siitä kaikesta... Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu, joka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia kesäkuussa... Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua, joskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.

Koskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään tehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi Graftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi itsensä kauhean kiihtyneeksi -- hänen kätensä kävivät kylmiksi ja hänen äänensä vapisi.

-- Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa -- jotain hyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?

Anna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata... Mutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi tyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan tavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:

-- Stephen Irving on täällä?

-- Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti Anna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli ennätetty.

-- Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin -- sinun puhumista vastasi.

-- Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. -- Saanko viedä hänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?

-- Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut tasapainonsa. -- Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena vanhana ystävänä.

Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän ääressä.

-- Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän iloisesti. -- Nyt kaikki tulee selviämään -- niinhän _täytyy_ luonnollisesti käydä -- ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee ottamaan Lavendel neidin mukaansa -- ja kuinka sitten pikku Kaikurannan käy, olisi hauska tietää... Asialla on siis kaksi puolta -- niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa...

Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.

-- Se on _hyvin_ tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.

Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen Anna sai tyytyä.

Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa tänä iltana -- jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten koristamaa niskaansa.

-- Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.

-- Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se olisi ollut _minun_ salaisuuteni -- mutta se on Lavendel neidin, ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon -- mutta ellei siitä tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle sielulle!... No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä, uskollisessa pikku sydämessään... Mutta viimein hän _muisti_, ja prinsessa odottaa yhä -- sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois...

-- Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi hämmästynyt Charlotta.

Anna nauroi.

-- No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä ystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.

-- Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi suorasukainen Charlotta.

-- Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin vakavasti. -- Hän on Paulin isä -- herra Stephen Irving. Ja taivas tietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.

-- Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa! sanoi Charlotta onnellisen näköisenä. -- Muutamat naiset ovat kaiketi alunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin kuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin vähän kärsivällisyyttä miehiin nähden... Mutta Lavendel neiti, hän on toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että mikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin suureksi, että on pakko lähteä Bostoniin... Meillä ei ole kotona enää useampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön, joka nauraa hänelle, kun hän _kuvittelee_, ja jättää kaiken sikin sokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä saada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten särkemisessä -- mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää hänestä enemmän...

Ja uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja kumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.

Teen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa, mutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.

Teetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen lemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa. Molemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli olevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.

-- Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna, sanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä ja merkityksellinen asia tällä hetkellä. -- Nuo uutimet eivät mielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka paljon annoin niistä... No siunaa ja varjele -- eikös Charlotta olekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo läksytyksen, sen hän saa nähdä...

Anna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin ja meni puutarhaan.

-- Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän katsellen liikutettuna ympärilleen. -- Mikään ei ole muuttunut tässä puutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.

-- Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa, sanoi Anna vakavasti. -- Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa tapahtua jotain.

Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.

-- Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.

Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"... Hän _ymmärsi_, hän -- kuten kaikki sukulaissielut...

-- Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.

Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden kuva.

-- Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön ikkunasta, ja ajatelkaas, miten _hieno_ hän on... Ja aivan sopivassa iässä minun neidilleni... Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?

-- Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti. -- Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!

-- En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja odottaa, huokasi Charlotta. -- Ajatelkaas, neiti, jos ei hän kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen -- ei koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä... Vanhin sisareni, se joka alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja... Olen kuullut kerrottavan toisenkin tapauksen -- eräs mies luuli olevansa hurjasti rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin olikin hän koko ajan halunnut tämän _sisarta_... Mitä neiti arvelee? Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin tyttö pahanen sen tietäisi?

-- Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna. -- Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta -- sillä ajatella en lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.

Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan. Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.

-- Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt, näin varhain -- niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule hyväksi...

He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin kivipenkkiä kohti.

-- Näkeekö neiti, näkeekö neiti -- hän on pannut käsivartensa Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan ihastuksen vallassa. -- Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei Lavendel neiti _koskaan_ sallisi hänen tehdä noin...

Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.

-- Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!... Täällä Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?

-- Tottahan toki, sanoi Charlotta. -- Mitä häät ovat, se kyllä tiedetään... Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt -- neiti itkee? Miksi?

-- Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista -- aivan kuin hauskasta kirjasta otettua -- niin romanttista -- ja surunvoittoista, sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. -- Kaikki tyyni on niin suunnattoman ihanaa -- ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja alakuloisuudesta...

-- On selvää, että on aina _uhkarohkeata_ mennä naimisiin, myönsi Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti -- pahempaakin voi sattua kuin miehen saaminen.

XXIX.

RUNOUTTA JA PROOSAA.

Seuraavan kuukauden ajan Anna eli elämää, josta olisi voinut sanoa -- ainakin Avonlean olosuhteisiin nähden -- että se oli elämää mielenkiintoisten tapausten pyörteessä. Vaatimattomilla varusteluilla hänen omaa matkaansa varten Redmondin korkeakouluun oli vähäpätöinen merkitys. Mutta Lavendel neidin piti mennä naimisiin, ja Kaikuranta oli loputtomien neuvottelujen ja keskustelujen ja pohtimisten näyttämönä, joissa myöskin Charlotta Neljäs antoi hyvin harkittuja viittailuja ja neuvoja, sillä välin kuin hän vietti päivänsä ihastuksen ja hämmästyksen sekaisissa tunnelmissa.

Sitten tuli ompelijatar, ja saatiin kokea samalla kertaa sekä sitä huvia että ikävyyttä, minkä tuo mukanaan "vastuu" kankaitten valitsemisesta ja mallien etsimisestä muotilehdistä ja moninaisten koettelujen tarkastamisesta. Anna ja Diana viettivät puolet aikaansa Kaikurannassa, ja oli öitä, jolloin Anna ei voinut nukkua, niin kiihkeästi hän pohti maatessaan, oliko hän tehnyt oikein neuvoessaan Lavendel neidille uudenaikaista tummansinipunervaa ennemmin kuin merensinistä matkapuvuksi, ja kehoittaessaan häntä laittamaan uuden harmaan silkkileningin "yksimittaiseksi".

Kaikki, jotka olivat mielenkiinnolla ajatelleet Lavendel neidin kohtaloita, olivat hyvin onnellisia. Paul Irving syöksyi Vihervaaralle, niin pian kuin hänen isänsä oli kertonut hänelle uutisen, puhuakseen asiasta Annan kanssa.

-- Minä tiesin kyllä, minä, sanoi hän ylpeästi, että voisin luottaa siihen, että isä valitsisi minulle herttaisen uuden äidin. On hyvin hauskaa omata isä, johon voi luottaa, neiti.

Pidän niin kauhean paljon Lavendel tädistä. Myöskin isoäiti on tyytyväinen -- hän sanoo olevansa iloinen siitä, että isä tällä kertaa on pysynyt kotiseudullaan, sillä se on kuitenkin varminta... Rouva Lynde sanoo, että hän on hyvin tyytyväinen tähän naimiskauppaan ja toivoo, että Lavendel täti antaa päähänpistojensa mennä tipotiehensä ja tulee muitten ihmisten kaltaiseksi nyt kun hän menee naimisiin... Mitä päähänpistot ovat? Minä ainakaan en tahdo hänen tulevan muitten ihmisten kaltaiseksi. Tavallisia ihmisiä on ennestäänkin niin paljon... _Neitihän_ ymmärtää...

Myöskin Charlotta Neljäs antoi suuren tyytyväisyytensä päästä vapaasti ilmoille.

-- Oi neiti, kuinka hyvin kaikki on käynyt! Kun herra Irving ja minun neitini tulevat takaisin kotiin häämatkaltaan, asettuvat he Bostoniin asumaan, ja minä saan paikan siellä heidän luonaan... Minähän olen vasta viisitoistavuotias ja siskot eivät saaneet lähteä ennenkuin he olivat täyttäneet kuusitoista! Oi, miten verraton olento herra Irving on! Hän jumaloi maata, jota neitini polkee, ja kuka uskoisi, välistä minusta tuntuu oikein omituiselta, kun katselen hänen silmiensä ilmettä hänen kiinnittäessään katseensa Lavendel neitiin. Sitä on mahdoton kuvata, tiedättekö, neiti... Olen kauhean iloinen siitä, että he ovat niin rakastuneita toisiinsa. Kuuluuhan se asiaan, joka tapauksessa!... Vaikka muutamat ihmiset näyttävät tulevan mainiosti toimeen ilman sitä. Minulla on täti, joka on ollut naimisissa kolme kertaa ja hän on kertonut, että hän meni ensimmäisen kerran naimisiin rakkaudesta, mutta molemmat muut kerrat kurjan mammonan vuoksi, ja hän on ollut hyvin onnellinen kaikkien kolmen miehen kanssa, paitsi laskiessaan heidät hautaan, tietenkin... Mutta olihan se sentään hyvin uhkarohkeata, eikö niin neidinkin mielestä? --

-- Oi, miten tämä kaikki on romanttista, sanoi Anna Marillalle samana iltana. -- Jos minä nyt en olisi kulkenut harhaan tuona päivänä, jona aioimme mennä Kimballille, en olisi koskaan tutustunut Lavendel neitiin, ja ellen olisi tavannut häntä, en olisi koskaan voinut ottaa Paulia mukaani sinne... Ja silloin hän ei olisi koskaan voinut kirjoittaa isälleen, että hän oli käynyt Lavendel neidin luona, juuri kun herra Irving oli aikeissa matkustaa tiehensä San Franciscoon. Herra Irving on sanonut, että heti kun hän sai kirjeen, päätti hän lähettää yhtiökumppaninsa San Franciscoon ja matkustaa itse tänne sen sijasta. Hän ei ollut kuullut Lavendel neidistä mitään viiteentoista vuoteen. Viimeiseksi hän oli kuullut huhun, että hän aikoi mennä naimisiin, ja niin hän luuli käyneenkin, ja sen jäljestä hän oli lakannut tiedustelemasta keneltäkään ihmiseltä hänen olojaan. Ajattelehan, mikä hyvä loppu kaikelle on tullut! Rouva Lynde sanoo tietenkin aina, että mitä on tapahtuva se tapahtuu, mutta minusta on kuitenkin hauska kuvitella olleensa kohtalon välikappaleena... Ja hirveän romanttista -- sitähän ei voi kieltää tämän olevan!

-- Niin _sinä_ ajattelet, mutta minä en todellakaan tajua, mitä romanttista siinä on, sanoi Marilla aivan kuivasti.

Marillan käsittämätön mielipide oli, että Anna teki liian suuren numeron koko tuosta naimisjutusta ja että hänellä oli yllin kyllin työtä kotona varustelussaan itseään korkeakouluun pujahtamatta melkein joka päivä Kaikurantaan auttamaan Lavendel neitiä.

-- Ensiksikin kaksi nuorta ihmistä joutuu epäsopuun, eikä kumpikaan tahdo ottaa ensimmäistä askelta saadakseen kaiken taas selväksi. Sitten Stephen Irving menee Yhdysvaltoihin, ja jonkun ajan kuluttua hän menee siellä naimisiin eikä hänellä ole kerrassaan mitään hätää, mikäli minä voin käsittää... Sitten hänen vaimonsa kuolee, ja kun pahin suruaika on ohi, niin pälkähtää hänen päähänsä mennä kotiin katsomaan, miten hänen vanha lemmittynsä jaksaa. Sillä välin tämä on elänyt naimattomana, luultavasti siksi, että hän on ollut turhan vaativainen ja pitänyt jumala paratkoon liian vähäpätöisinä niitä, jotka mahdollisesti olivat ilmoittautuneet... Niin tapaa herrasväki uudelleen toisensa ja päättää mennä naimisiin -- parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Mitä romantiikkaa tässä on?

-- Ei kerrassaan, kun sinä esität asian tuolla tavoin, sanoi Anna valittavalla äänellä. -- Tuo on todellakin silkkaa proosaa... Mutta se muuttuu aivan toiseksi, jos -- niin, nyt minun täytyy käyttää kuvannollista kieltä, sitä ei voi auttaa, Marilla -- sitä katsotaan runouden kuvastimessa... Ja onhan se toki paljon hauskempaa!

Anna oli jälleen tointunut kylmän vesisuihkun jälkeen; hänen silmänsä loistivat, ja puna oli kohonnut hänen poskilleen.

Marilla katsoi säteileviin nuoriin kasvoihin ja pidätti ivallisen huomautuksen, joka pyöri hänen kielellään. Ehkäpä hänen mieleensä välähti hämärä tietoisuus siitä, että tuollainen "runouden kuvastin" voisi joskus olla oikein hyvä olemassa. Olisihan varmaankin, kun kaikki käy ympäri, sangen onnellinen kyky voida katsella arkipäiväistä maailmaamme sellaisen välineen avulla, joka ympäröisi asiat ja olot ilon ja raikkauden hohteella, joka on näkymätön sellaisille proosallisille olennoille kuin hän itse ja Charlotta Neljäs.

-- Koska häät ovat? kysyi hän hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen.

-- Elokuun viimeisenä keskiviikkona. Heidät vihitään puutarhassa kuusamamajassa -- juuri siinä paikassa, jossa herra Irving kosi häntä kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Marilla, se _on_ romanttista, vaikkapa esittää sen proosallisellakin kielellä. Ketään muita ei kutsuta, paitsi rouva Irving ja Paul ja Gilbert ja Diana ja minä ja Lavendel neidin serkut. Ja kuuden junalla he lähtevät häämatkalle Etelämeren rannikolle. Kun he tulevat takaisin syksyllä, muuttavat Paul ja Charlotta Bostoniin ja jäävät heidän luokseen. Mutta Kaikuranta jätetään aivan entiselleen -- vaikka he tietysti myyvät kanat ja lehmät ja naulaavat laudat ikkunoitten eteen -- ja joka kesäksi he tulevat sinne asumaan. Se on hyvin hauskaa. Olisin surrut Redmondissa talvella, jos minun olisi täytynyt kuvitella herttaista pikku Kaikurantaa autiona ja hyljättynä, huoneet tyhjinä -- tai, mikä on vielä pahempi, vieraitten ihmisten asumana. Mutta nyt uskallan kuvitella sitä, aivan sellaisena kuin olen tottunut sen näkemään -- se odottaa niin tyytyväisenä ja hiljaisena kesää, joka tuo mukanaan taas elämää ja liikettä ja naurua. --

Annan pienessä maailmassa oli vielä enemmänkin romantiikkaa kuin kahden rakastavaisen jälleen yhtyminen Kaikurannassa. Se osui Annan tielle äkkiarvaamatta, kun hän kulki Mäntymäelle metsäpolkua pitkin ja sen vuoksi astui suoraan Barryn puutarhaan.

Diana Barry ja Fred Wright seisoivat yhdessä tuuhean piilipuun alla. Diana nojautui sen harmaata runkoa vasten, silmäripset painautuneina kovasti punottavia poskia vasten Hänen toinen kätensä oli Fredin kädessä, joka seisoi kasvot kumartuneina hänen ylitseen ja sopersi jotain hyvin matalalla ja vakavalla äänellä. Maailmassa ei ollut ketään muita ihmisiä paitsi he itse tänä lumoavana hetkenä, niin ettei kumpikaan heistä nähnyt Annaa, joka silmänräpäyksessä käsitti tilanteen ja kääntyi ympäri samalla kertaa sekä hämmästyneenä että hämillään ja hiipi äänettömästi takaisin männikköön. Hän ei pysähtynyt ennenkuin omassa huoneessaan, jossa hän hengästyneenä istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan.

-- Diana ja Fred rakastavat toisiaan! huudahti hän. -- Oi miten hirveän vanhalta ja täyskasvuiselta se tuntuu! En tosiaankaan olisi uskonut sitä Dianasta...

Annalla oli viime aikoina ollut epäilyksensä siitä, että Diana oli pettänyt perin nuorekkaitten unelmiensa miesihanteen, joka oli synkkä ja surumielinen ja jolla oli leimuavat tummat silmät. Sen lisäksi tuli nyt hänen omien aistimiensa todistus, jota hän ei juuri voinut epäillä, mutta huolimatta edellä käyneistä "aavistuksista", oli keksintö hänelle kuitenkin täydellinen yllätys. Tämän lisäksi tuli vielä ihmeellinen yksinäisyyden ja orpouden tunne -- oli kuin Diana olisi mennyt ennen häntä uuteen maailmaan, lyönyt portin kiinni takanaan ja jättänyt Annan ulkopuolelle.