Part 21

Glbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen tuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana onnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi kahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät pahanpäiväisesti -- vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki koko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut uskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla...

-- Minä en _voi_, isoäiti, sanoi hän. -- En todellakaan tiedä, voinko saada _mitään_ alas... Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle... Olisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi katsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni vuoteeseen illalla -- luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni huomenna?... Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta... Tulen tarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin ettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa... Oi, isoäiti, en tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä... Milty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että Jane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin kiltti ja hyvä -- mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley...

Dianakin näki asian sangen synkässä valossa. -- Ah, kuinka yksinäistä täällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun kuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien lomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella hohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa keinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.

-- Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne -- ja Allanilaiset samoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on selvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa... Olenpa utelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.

-- Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi Anna suurella varmuudella. -- Hän haluaa mielellään tätä paikkaa, mutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo, että hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää, ettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi huonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa ruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain saa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen jumaluusoppinsakin sen mukaista... Rouva Allan ei ole lainkaan iloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että kaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen kuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän jättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten tietysti pienokaisen hauta... Hän sanoo, että hänen on niin hirveän vaikea jättää se -- lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen kuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee ikävöimään äitiänsä... Mutta tietystikin hän tietää, miten asia on, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista miehelleen... Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta pappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku sydänkäpyselleen... Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä istutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle. Lupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien kukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma siitä että --

-- Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. -- Sen tahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia, Anna -- sinun tähtesi.

-- Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta... Ja pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen hautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester Graysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle... Kuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä, hiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos voisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä hetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä ylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin tapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen ja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä villiviiniköynnösten peittämä pikku talo... Ja pikku Hester Gray olisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla hiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään liljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera... Ja minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin käteni ja sanoisin hänelle: "Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun leikkitoveriksesi -- minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!" Ja sitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja haaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme seurassa... Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni -- ja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä taloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja... Vain suuri metsittynyt puutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa, ah, niin surullisesti, kirsikkapuissa... Ja sitten en tietäisi, oliko tuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.

Diana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten. Kun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli varminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut kuvitella mitään...

-- Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää, kun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.

-- Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä unelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. -- Sehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen kun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta mielenkiintoa... Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he ovat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia korkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman ja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt kiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on kysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin olevani kaikkea muuta kuin iloinen.

-- Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, -- saat mennä korkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko joukon hauskoja uusia ystäviä...

-- Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna miettiväisenä. -- Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat katsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana... Mutta kuinka monta uutta ystävää saanenkin -- koskaan ne eivät tule minulle yhtä rakkaiksi kuin vanhat -- varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on mustat silmät ja kuopat poskissa... Voitko arvata, kuka se on, Diana?

-- Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja lahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma maalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita vuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia... Mutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet aivan liian ihania voidakseen kestää kauan... Tiedän joka tapauksessa erään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna, nyt aion tehdä sinulle kysymyksen -- vakavan kysymyksen. Älä loukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään Gilbertiä kohtaan?

-- Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin kuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.

Hän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.

Diana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut toisella tavoin.

-- Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?

-- Ehkä -- joskus sitten -- kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja hymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.

-- Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean? virkkoi Diana.

-- Oh, hänet kyllä tunnen -- sen ilmaisee minulle sisäinen ääni. Tiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?

-- Mutta joskus ihanne muuttuu.

-- Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.

-- Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?

-- Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. -- Pahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.

-- Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta -- mutta että täytyisi _elää_ vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana aavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat. -- Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi, jos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä minun kuvitellakaan... Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen olemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen runollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla hituistakaan lihavassa... Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä kolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi, ettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson Atkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa luo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin juhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen... Mutta hän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa. Ja kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin äidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä". Ja siinä oli luku, jonka nimi oli "Kosinta ja naiminen", ja voitko ajatella -- Ruby sanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta sanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt häntä kosiessaan... Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti hänelle mitä _ivallisimman_ vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän todellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja äidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät hänen heittäytyvän jokeen... Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole tarvis peljätä, sillä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä" neuvoo myöskin, kuinka "kosijan, joka on saanut rukkaset", on käyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä... Ja sitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti _riutuu_, niin rakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda...

Anna teki kärsimättömän liikkeen.

-- Minä sanon sen vastenmielisesti -- se tuntuu niin uskomattomalta -- mutta tiedätkö mitä -- minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin hänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria -- vaikken tietystikään niin paljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut niin toisenlaiseksi -- niin merkilliseksi --

-- Ymmärrän, nyökkäsi Diana. -- Gillisien sukupiirre se hänessä alkaa tulla esiin -- hän ei voi sille mitään... Rouva Lynde on sanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee muuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut sitä puheissaan tai käytöksessään... Hän ei puhu muusta kuin pojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka "hullaantuneita" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on, että se on _totta_...

Diana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.

-- Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi minulle, että nyt hän oli tehnyt uuden "valloituksen". En välittänyt kysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin saada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko, jo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että hän antaisi tusinan ihailijan "liehua" ja huvittelisi perinpohjin, ennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?... Ei, Jane on toki toista. Jane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.

-- Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. -- Mutta, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi hänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen. Muistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme, Diana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen "valan" olemme aina pitäneet -- emme koskaan ole olleet epäsovussa tai edes katsoneet kieroon toisiimme... En koskaan unohda, kuinka koko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle pitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi koko lapsuuteni ajan... Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut minua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt luomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä "kuvittelin" täyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin... Mutta Vihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et aavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin, tahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi, jota aina olet minulle suonut.

-- Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan. -- _En koskaan_ pidä kenestäkään -- kenestäkään _tytöstä_ -- puoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta... Ja jos koskaan menen naimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.

XXVII.

ERÄS ILTAPÄIVÄ KAIKURANNASSA.

-- Minne sinä nyt menet, Anna, kun olet noin hienona? ihmetteli Davy. -- Sinä näytät aika hepsakalta tuossa puvussa.

Anna oli tullut alas päivälliselle uudessa vaalean vihreässä musliinipuvussa -- ensimmäinen värikäs puku, jota hän oli käyttänyt Matthewn kuoleman jälkeen. Se puki häntä erinomaisesti, kohottaen hänen ihonsa kukkasenhienoja värivivahduksia ja hiusten kullanruskeata hohdetta.

-- Davy, en pidä siitä, että käytät tuollaista sanaa, sanoi hän, senhän kyllä tiedät. Menen Kaikurantaan.

-- Saanko tulla mukaan, pyysi Davy.

-- Saisit tulla mukaan, jos menisin hevosella. Mutta minä menen käyden, ja matka on liian pitkä sinun pikku jaloillesi. Sitä paitsi Paul tulee myöskin, ja sinähän et yleensä viihdy hänen seurassaan.

-- Oh, pidän paljon enemmän Paulista kuin ennen, sanoi Davy tehden lusikallaan valtavan "rantaryöstön" kastikkeen ympäröimään saareen, jota hänen vanukkaansa edusti. -- Tultuani itse näin kiltiksi, ei minulle niin suuria merkitse, että hän sittenkin on kiltimpi... Jos tällä tavoin jatkan, saan kyllä hänet kiinni jonakin kauniina päivänä -- sekä kiltteydessä että voimissa... Paul on muuten kamalan reilu meille toisen valmistavan luokan pojille. Hän ei anna isojen poikien kiusata meitä ja hän opettaa meille monta hauskaa leikkiä.

-- Mistä johtuu, että Paul vierähti puroon eilen puolenpäivän aikaan? kysyi Anna. -- Tapasin hänet leikkikentällä, ja silloin hän oli niin likomärkä, että lähetin hänet heti kotiin vaihtamaan pukua kysymättä lainkaan, mitä oli tapahtunut.

-- Niin, osittain se oli onnettomuustapaus, selitti Davy. -- Hän pisti päänsä sinne tahallaan, mutta muu osa hänestä kuukahti jäljessä hänen tahtomattaan... Olimme kaikki puron luona, ja Prillie Rogerson suuttui Paulille jostakin -- hän on kauhea kiukkupussi, vaikka hän on kaunis -- ja sanoi, että Paulin isoäiti kietoi hänen hiuksensa vanhoista hansikkaista tehtyihin papiljotteihin joka ilta... Paul olisi kai välittänyt viisi siitä, mitä hän sanoi, ellei Gracie Andrews olisi nauranut, ja silloin Paul kävi aivan tulipunaiseksi, sillä Gracie, näetkös, on _hänen_ tyttönsä... Niinpä niin, hän on Gracielle niin kohtelias -- poimii hänelle kukkia ja kantaa hänen kirjojaan. Hän tuli punaiseksi kuin rapu ja sanoi, ettei hänen isoäitinsä varmastikaan tehnyt mitään sellaista ja että hänen tukkansa oli luonnostaan kihara... Ja sitten hän heittäytyi pitkäkseen rantaäyräälle ja kastoi päänsä puroon näyttääkseen niitä...

Tässä Marillan kasvot saivat kauhistuneen ilmeen, ja Davy jatkoi rauhoittaen:

-- Ole huoletta -- se ei ollut se puro, josta juomme, vaan pikku puro kauempana alhaalla. Mutta ranta on kamalan niljakka, ja Paul kompastui. Voitte uskoa, että se oli aika läiskäys!... Hi hi -- kuinka hänen ympärillään roiskui! Mutta hän oli niin veikeän näköinen ryömiessään ylös aivan likomärkänä ja mudan ryvettämänä. Tytöt nauroivat entistä pahemmin, mutta Gracie ei nauranut. Hän näytti olevan pahoillaan. Gracie on sievä tyttö, mutta hänellä on pystynenä... Kun minä menen naimisiin, otan sellaisen, jolla on hienomuotoinen nenä kuten sinulla, Anna.

-- Se joka töhrii mehukastikkeella koko kasvonsa vanuketta syödessään, ei saa koskaan ketään tyttöä, varoitti Marilla.

-- Mutta minä pesen kasvoni, ennenkuin menen kosimaan, sanoi Davy ja koetti parantaa asiaa hieromalla poskiaan ja suutaan kädenselällä. -- Ja pesen myöskin korvantaustat, sen saa Marilla uskoa... Muistin sen eilen. Nyt en unohda puoleksikaan niin usein kuin ennen. Mutta on niin monta sopukkaa ja mutkaa pestävänä -- Davy huokasi syvään -- että on kamalan vaikeata pitää niistä kaikista huolta... Niin, jos en saa tulla Lavendel neidin luo, menen tervehtimään rouva Harrisonia... Hänellä on purkillinen rikkinäisiä keksejä ruokasäiliössään varta vasten pikku poikia varten, sanoo hän, ja hän antaa minun aina kaapia vadin, kun hän on laittanut jotain hyvää vanukasta... Laidoissa on niin hirveän paljon jäljellä!... Herra Harrison on aina ollut kiltti, mutta hän on kaksinverroin hyvä naimisiin mentyään. Ihmiset tulevat varmaan paremmiksi mennessään naimisiin. Miksi ei Marilla mene naimisiin?

Marillan naimattomuus ei ohut koskaan ohut hänelle mikään arka kohta, niin että hän vastasi aivan sävyisästi, vaihdettuaan pari merkitsevää katsetta Annan kanssa:

-- Kultaseni, kukaan ei ole kaiketi huolinut minusta, luulen minä.

-- Mutta ehkä et ole koskaan kosinut ketään, tuumi Davy.

-- Davy hyvä, nuhteli Dora, niin kauhistuneena veljen tietämättömyydestä, että hän avasi suunsa ilman että kukaan oli häntä puhutellut -- _herrojenhan_ on kosittava...

-- En ymmärrä, miksi heidän aina täytyy tehdä sekin, napisi Davy. -- Miksi miesten aina pitää nähdä kaikki vaiva? Voinko saada vähän lisää vanukasta, Marilla?

-- Olet jo kyllä saanut niin paljon kuin siedät, sanoi Marilla, mutta antoi hänelle kuitenkin melko suuren toisen annoksen.

-- Jospa voisi syödä aina pelkkää kaakkua ja hilloa, Marilla! Miksi ei voi, mitä?

-- Siihen kyllästyisi piankin.

-- Oh, tahtoisinpa itse koettaa sitä, sanoi Davy epäillen. -- On joka tapauksessa parempi saada kaakkua vain kalapäivinä ja silloin kun meillä on vieraita, kuin olla kokonaan ilman. Milty Boulterin kotona ei ole koskaan jälkiruokaa. Ja Milty sanoo, että kun heille tulee vieraita, niin hänen äitinsä antaa heille juustoa voileipien kerällä, ja sen hän leikkaa itse -- ohuen viipaleen kullekin ja sitten yhden ylimääräisen viipaleen, että lautanen näyttäisi hauskemmalta.

-- Jos Milty Boulter kertoo tuollaista äidistään, ei sinun ainakaan tarvitse viedä sitä edemmäksi, sanoi Marilla hieman terävästi.

-- Niin, mutta Milty sanoi sen kehuakseen äitiään, näetkös, Marilla, huomautti Davy. -- Hän on hänestä kamalan ylpeä, sillä ihmiset sanovat, että jos hänet pantaisiin paljaalle kalliolle meren keskelle, niin löytäisi hän kuitenkin ravintonsa...

-- Hm -- luulenpa, että kanalurjukset herrastelevat keskellä orvokkeja, sanoi Marilla nousten kiireesti paikaltaan ja rientäen ulos.

Kanapoloiset eivät olleet orvokkien lähelläkään, eikä Marilla katsonutkaan sinnepäin. Sen sijaan hän istuutui kellarinluukulle ja nauroi, kunnes alkoi voida pahoin.

Kun Anna ja Paul samana iltapäivänä tulivat Kaikurantaan, tapasivat he Lavendel neidin ja Charlotta Neljännen puutarhassa, täydessä touhussa kitkemässä rikkaruohoa, kuokkimassa hiekkakäytäviä ja leikkaamassa pensasaitoja. Lavendel neiti itse, somana ja sirona rypytetyissä reunuskoristeissaan ja pitsiröyhelöissään, joita hän rakasti, pudotti suuret puutarhasaksensa ja juoksi ihastuneena vieraitaan vastaan, ja Charlotta Neljäs hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.

-- Kas, hyvää päivää, Anna! Minulla oli sellainen tunne, että sinä tulisit iltapäivällä. Ja siinä on Paul -- kuinka voit, ystäväiseni? Miten oletkaan kasvanut! Olet puolta päätäsi pitempi nyt kuin viimeksi täällä käydessäsi.

-- Niin, minä kasvan vinhaa vauhtia kuin helttasieni yöllä, sanoi rouva Lynde hiljakkoin, vahvisti Paul aivan tyytyväisenä. -- Isoäiti sanoo, että puuro se varmaan viimeinkin alkaa vaikuttaa. Niin, sitäpä juuri tuumin... Paul huokasi syvään. -- Mutta varmaankin olen sitä syönyt siksi paljon, että siitä pitäisi huomata jotain tulosta... Nyt, kun olen päässyt alkuun, toivon, että kasvaisin edelleen kunnes tulen yhtä pitkäksi kuin isä. Hän on kolme kyynärää pitkä, tietääkö Lavendel neiti?

Kyllä, Lavendel neiti tiesi kyllä -- puna hänen hienoilla poskillaan tuli vieläkin hieman helakammaksi. Hän otti Paulia ja Annaa kumpaakin kädestä ja kulki äänettömänä majaa kohti.

-- Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.

Se päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin tuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja Paul oli ollut hyvin pettynyt.

-- On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel neiti havahtuen syvistä mietteistään.

-- Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.

-- Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja ruokasäiliössään, sanoi Paul. -- Isoäidillä on myöskin, mutta hän, nähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä. Eiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa isoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?

-- Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää, että sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on toki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle Paulin ruskeitten kiharoitten yli.

-- Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä... Sen vuoksi kaiketi me käytämme niitä niin usein Kaikurannassa... Me -- Charlotta ja minä -- uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä. Jos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä -- kaikkina vuorokauden aikoina -- emmekä me sen vuoksi voi pahoin. Mutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet jonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon me olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme keittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään, niin emme kuitenkaan muista sitä -- emme ennenkuin olemme taas tehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä... Vielä emme ole kärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki hieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu muhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.