Part 20

-- Asuin Scottsfordissa Uudessa Brunswickissa, Anna, ennen tänne tuloani. Sisareni hoiti talouttani, ja sovimme hyvin hyvästi keskenämme, hän piti rajansa puhtauden hoidossa ja antoi minun olla rauhassa ja hemmotteli minut pilalle -- niin ainakin Emily väittää. Mutta kolme vuotta sitten hän kuoli. Ennen kuolemaansa hän mietti paljon sitä, miten minun kävisi, ja lopuksi hän otti minulta lupauksen, että menisin naimisiin. Hän neuvoi minua ottamaan Emily Scottin, sillä Emilyllä oli itsellään rahoja ja hän osasi oivallisesti hoitaa taloutta. "Hui hai", sanoin minä, "Emily Scott ei tahdo katsahtaakaan minun puoleeni." -- "Kysy häneltä, niin saat kuulla," sanoi sisareni, ja rauhoittaakseni häntä lupasin hänelle kysyä Emilyltä. Tein sen myöskin. Ja Emily kiitti ja vastasi myöntävästi... En koskaan elämässäni ole niin ällistynyt, Anna -- tuollainen hänen kaltaisensa hieno ja suloinen pikku olento, ja sitten minä, vanha rahjus. Voin vakuuttaa sinulle, että aivan aluksi arvelin, että minulla oli hurjan hyvä onni... Niin, me menimme naimisiin ja teimme pienen parin viikon häämatkan S:t Johnille, ja sitten matkustimme kotiin. Saavuimme kotiin kello kymmenen illalla, ja uskot tai et, Anna, ei ollut kulunut tuntiakaan ennenkuin tuo ihminen makasi polvillaan lattialla pesuamme vieressään. Niinpä niin -- näen kyllä, että sinä ajattelet, että minun kodissani oli sen näköistä, että se kaiketi oli tarpeen vaatimaa... Sinulla on hyvin ilmehikkäät kasvot, Anna, luen niistä kuin avoimesta kirjasta...

Mutta minun kotonani ei ollut niin hirveätä, vakuutan sinulle. Olihan siellä sisareni kuoleman jälkeen hieman siirrelty kaikenlaista, se tunnustettakoon, mutta minä olin hankkinut eukon, joka korjasi pahimman, ennen naimisiin menoani, ja sekä maalannut että liisteröinyt seinäpaperit kiinni. Mutta näetkös -- vaikka veisin Emily n ihka uuteen marmoripalatsiin, polvistuisi hän pesemään lattiaa, heti kun hän vain on ennättänyt pukea ylleen vanhan siivoushameen.

No niin, siten hän rehki kello yhteen saakka yöllä, ja kello neljä hän oli ylhäällä ja taas täydessä touhussa. Ja niin hän jatkoi -- sillä mikäli minä käsitin, ei hän koskaan lopettanut. Päivät päästään pelkkää pesemistä ja lakaisemista ja pölyttämistä, paitsi sunnuntaisin, ja silloin hän vain odotti maanantaita, saadakseen taas alkaa. Mutta se oli hänen tapansa huvitella ja minä olisin voinut tyytyä siihen, jos hän vain olisi jättänyt minut itseni rauhaan. Mutta kas, sitäpä hän ei tahtonutkaan. Hän tahtoi muovailla minut uudeksi kiireestä kantapäähän, mutta kas, ei käy luontoon opettaa vanhoja koiria istumaan... En saanut tulla huoneeseen, ellen riisunut kenkiä jaloistani ja pannut niihin tohveleita ulkona portailla. Minun oli ankarasti kielletty polttamasta piipullistakaan tupakkaa, ellen mennyt ulos navettaan. Ja sitten puhuin niin huonoa ja sivistymätöntä kieltä... Emily oli nuoruutensa päivinä ollut opettajattarena, ja sitä hän ei koskaan voinut unohtaa. Sitten hän suuttui, kun söimme ja hän näki minun pistävän veitsen suuhuni.

Niin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista ja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos totuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja kiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi pitänyt tehdä -- suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti minua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut sivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan hienotunteisesti sanottu... Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle, jos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo otti hänet avoimin sylin...

Niin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa ollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei Inkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi meidät haaksirikkoon... Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän voinut sietää Inkiväärin rumia sanoja... Minä olin kiintynyt lintuun merimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet yhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti hän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka kukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana, että ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka toistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan kielestä -- sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei voinut, kaikkea vielä!... Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän koetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei onnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan sivistynyttä kieltä... Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän yritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.

Niin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi, kunnes viimeinen pisara tuli... Emily kutsui pastorimme rouvineen teelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen. Lupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei kukaan voinut sitä kuulla -- Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin hopeatangollakaan -- ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän toki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään loukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan -- Emily piti sellaista touhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun parhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme... En tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme pöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli aloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui verannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko oli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä, tiedätkö... Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.

Sinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen sille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni kuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt kovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että rajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle... Vieraitten mentyä menin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily ja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt olla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko nuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut sanavarastonsa minulta... Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että Inkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin, ja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle. Mutta siellä ei ollut mitään Emilyä -- sitävastoin oli pöydällä kirje, aivan kuten romaaneissa on tapana... Emily kirjoitti, että sain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja siellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että olin vääntänyt papukaijan niskat nurin.

Silloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti sitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka... Pakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä. Huu, miten ihmiset juorusivat -- Scottsford on melkein yhtä hyvä juorumylly kuin Avonleakin -- ja kaikki ihmiset olivat Emilyn puolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että minun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut hengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne -- olin ollut täällä poikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä kaikki.

En ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin kesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa lattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut siitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä... Sitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten juttelisimme -- ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily sentään oli oppinut jotain hyödyllistä... Nyt hän on täällä, ja aikoo jäädä -- Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen pikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva Lynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn! Hän alkoi heti pitää sinusta lauantaina -- kysyi, kuka tuo hienon näköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.

Rouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja pyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.

-- James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten hyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen suuntaista, sanoi hän. -- Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua uusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta? Niin ystävällinen ja herttainen.

Kun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva Harrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät loistavia pikku lamppujaan.

-- Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A. on kertonut teille meidän tarinamme?

-- On kyllä.

-- Silloin ei minun tarvitse tehdä sitä, sillä James A. on hyvin oikeudentuntoinen ja puhuu vain sitä mikä on totta. Vika ei suinkaan ollut yksinomaan hänessä. Sen ymmärrän nyt. En ollut ollut tuntiakaan sukulaisteni luona, ennenkuin toivoin, etten olisi niin hätäillyt, mutta en tahtonut myöskään ottaa ensimmäistä askelta. Ymmärrän nyt, että asetin liian suuria vaatimuksia miehiselle miehelle... Ja oli typerää minun iskeä hänen huolimattomaan puhetapaansa. Ei tee mitään, vaikka mies puhuessaan rikkoo kieliopin sääntöjä vastaan, kun hän vain on kotona pysyväinen eikä kulje ruokasäiliössä nuuskimassa, kuinka paljon sokeria on kulunut viikossa... Tunnen, että James A. ja minä tulemme nyt oikein onnellisiksi. Jos vain tietäisin, kuka pisti sanomalehteen tuon uutisen, niin lausuisin hänelle oikein suuret kiitokset.

Anna piti suunsa kiinni eikä rouva Harrison saanut koskaan tietää, että hänen kiitollisuudentunteensa olivat todellakin osuneet oikean henkilön tietoon. Anna tunsi itsensä oikein ällistyneeksi siitä, että noilla yksinkertaisilla "uutisilla" oli niin laajalle ulottuva vaikutus. Ne olivat sovittaneet miehen ja vaimon välit ja hankkineet suuren ja vankalla pohjalla olevan maineen ennen halveksitulle säänennustajalle.

Rouva Lynde istui Vihervaaran keittiössä. Hän oli kertonut koko jutun Marillalle.

-- No, mitä sinä arvelet rouva Harrisonista? kysyi hän Annalta.

-- Sangen miellyttävä. Hän tuntuu oikein hauskalta ja herttaiselta.

-- Niin, juuri sellainen hän on, sanoi Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. -- Ja minä sanoin tässä juuri Marillalle: tiedätkö mitä, sanoin, minä olen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee hänen tähtensä antaa anteeksi herra Harrisonin heikkoudet ja koettaa saada aikaan, että hänen vaimonsa tuntee kotiutuvansa täällä... Ei, nyt minun on taas mentävä kotiin. Thomas on varmaankin kaivannut minua. Minä voin nyt päästä hieman liikkeelle saatuani Elizan taloon, ja hän on näyttänyt voivan paljon paremmin viime päivinä. Mutta en koskaan ole mielelläni pitkää aikaa poissa hänen luotaan. Olen kuullut, että Gilbert Blythe on sanoutunut irti Valkorannan koulusta. Hän menee kaiketi korkeakouluun syksyllä, arvaan minä?

Rakel rouva katsoi terävästi Annaan, mutta Anna oli kumartuneena unisen Davyn yli, joka torkkui sohvalla, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään. Hän kantoi Davyn pois hienomuotoinen tytönposkensa painettuna hänen kelta-kutrista päätään vasten. Kun he menivät rappusia ylös, kietoi Davy väsyneen kätensä Annan kaulaan puristaen häntä lämpimästi ja antaen hänelle kostean suudelman.

-- Ah, miten kiltti sinä olet, Anna. Tänään Milty Boulter kirjoitti kaksi säettä kivitaululleen ja näytti sitä Jennie Sloanelle. Siinä oli näin: "Lemmikki on sininen ja ruusu punainen, siirappi on suloista, ja sinä samaten."

Ja se ilmaisee täsmälleen minun tunteeni sinua kohtaan, Anna.

XXVI.

TIEN MUTKASSA.

Thomas Lynde oli siirtymäisillään täältä pois yhtä hiljaa ja huomiota herättämättä kuin hän oli elänytkin. Hänen vaimonsa oli hellä, kärsivällinen ja väsymätön sairaanhoitajatar. Välistä, terveyden päivinä, oli Rakel ollut hieman kova Thomakselleen, kun tämän hitaus ja nahjusteleminen olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään. Mutta senjälkeen kuin hän oli joutunut tautivuoteelle, ei mikään ääni olisi voinut olla matalampi, mikään koskettelu keveämpää ja taitavampaa, ei mitään yövalvontaa olisi voitu kestää suuremmalla hellyydellä ja kärsivällisyydellä.

-- Sinä olet ollut minulle hyvä vaimo, Rakel, sanoi hän kerran, kun Rakel rouva istui hänen luonaan hämärässä ja piti hänen kuihtunutta, nyt niin valkeata ukonkättään omien työn kovettamien sormiensa välissä. -- Kiltti ja hyvä vaimo. On sääli, etten jätä sinua parempiin olosuhteisiin, mutta lapset auttavat sinua kyllä. He ovat kaikki kelvollisia ja saamakkaita lapsia, pilkulleen äitinsä kaltaisia. Hyvä äiti -- hyvä nainen...

Sitten hän vaipui uneen. Ja seuraavana aamuna, juuri kun valkea sarastus hitaasti kohosi terävähuippuisten kuusenlatvojen yläpuolelle laaksossa, tuli Marilla hiljaa itäiseen vinttikamariin ja herätti Annan.

-- Anna, Thomas Lynden päivät ovat päättynet -- heidän renkipoikansa toi juuri tänne sanan. Menen nyt heti Rakelin luo.

Thomas Lynden hautajaispäivän jälkeisenä päivänä Marilla kuljeskeli ympäri Vihervaaralla ja oli ihmeen miettiväisen näköinen. Silloin tällöin hän katsoi Annaan ja näytti olevan sanomaisillaan jotakin -- mutta sitten hän ravisti päätään ja puristi huulensa yhteen. Illallisen jälkeen hän meni Rakel rouvaa tervehtimään, ja takaisin tultuaan hän nousi itäiseen vinttikamariin, jossa Anna istui korjaamassa oppilasten kirjoitusharjoituksia.

-- Kuinka rouva Lynde tänään jaksaa? kysyi Anna.

-- Oikein hyvin -- hän tuntee itsensä paljon tyynemmäksi ja tasaantuneemmaksi, vastasi Marilla istuutuen Annan vuoteelle -- mikä seikka ilmaisi, että puhuja oli tavallista suuremman mielenliikutuksen valloissa. Marillan kirjoittamattoman taloudenhoitolain mukaan oli siistitylle vuoteelle istuminen anteeksiantamaton rikos. -- Mutta hän on hyvin yksinäinen. Elizan täytyy matkustaa tänään kotiin -- hänen poikansa ei ole terve, ja hän tunsi, ettei hän voinut jäädä kauemmaksi aikaa.

-- Lopetettuani nämä kirjoitusharjoitukset juoksen hetkiseksi juttelemaan rouva Lynden kanssa, sanoi Anna. -- Olin aikonut harjoitella latinan kirjoitusta tänään, mutta se saa jäädä siksi aikaa.

-- Gilbert Blythe aikoo kai korkeakouluun syksyllä, luulen minä, sanoi Marilla hieman odottamatta. -- Miltä sinusta tuntuisi saada mennä mukaan, Anna?

Anna katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Se tuntuisi tietysti hyvin hauskalta, Marilla. Mutta sehän ei käy päinsä.

-- Luulen, että se voisi käydä päinsä. Minusta on aina tuntunut, että sinun pitäisi mennä... On ollut oikein raskaana sydämelläni -- tuo ajatus että sinä uhrasit kaiken minun tähteni.

-- Oi, Marilla, en ole koskaan katunut silmänräpäystäkään, että jäin kotiin! Olen ollut niin onnellinen... Nämä kaksi viimeistä vuottahan ovat olleet ihania.

-- Niinpä niin, tiedän kyllä, että sinä olet viihtynyt sangen hyvin täällä kotona... Mutta kysymys ei ole nyt oikeastaan siitä. Sinun pitäisi jatkaa kehitystäsi. Sinä olet säästänyt suunnilleen niin paljon, että voit tulla toimeen vuoden Redmondissa, ja karjasta saadut rahat riittävät toiseksi vuodeksi... Ja sitten voisit ehkä hankkia itsellesi stipendin tai jotain muuta sen tapaista...

-- Niin, mutta minä en voi lähteä, Marilla. Sinun silmäsi ovat tietenkin paremmat, mutta en voi jättää sinua yksinäsi kaksoisten kanssa. He tarvitsevat niin paljon silmälläpitoa.

-- Minä en tule olemaan yksin heidän kanssaan. Juuri siitä aioin puhua sinun kanssasi. Minulla oli pitkä keskustelu Rakelin kanssa tänä iltana. Anna, hänellä on suuria huolia kestettävänä... Hän on sangen köyhissä oloissa... He ovat nähtävästi kiinnittäneet talon kahdeksan vuotta sitten auttaakseen nuoremman pojan jaloilleen hänen lähtiessään länteen, ja sitten he eivät ole koskaan kyenneet maksamaan muuta kuin juuri lainan koron. Thomaksen sairaus on sitten luonnollisesti tullut maksamaan koko joukon, monella tapaa. Talo täytyy myydä, ja Rakel luulee, että kun velat on maksettu, ei jää juuri mitään jäljelle. Hän sanoo, että hänen täytyy muuttaa Elizan luo ja että hän suree aivan menehtyäkseen, kun hän ajattelee lähtevänsä Avonleasta. Hänen ikäisensä nainen ei niin helposti hanki itselleen uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Ja, Anna, kun hän siinä istui ja kertoi tätä, niin juolahti mieleeni ajatus, että minä voisin pyytää häntä tänne luokseni asumaan, mutta arvelin, että minun ensin pitäisi hieman keskustella sinun kanssasi, ennenkuin sanoin mitään hänelle. Jos Rakel asuisi täällä minun luonani, niin voisit sinä mennä korkeakouluun. No, mitä sinä arvelet?

-- Minusta tuntuu -- aivan kuin -- joku olisi ojentanut minulle -- kuun -- ja minä en oikein tietäisi -- mitä tehdä sillä, sanoi Anna, aivan päästä pyörällä. -- Mutta mitä siihen tulee, että ehdottaisit rouva Lyndelle tänne muuttamista, niin saat sinä yksinäsi määrätä sen, Marilla. Luuletko -- oletko varma siitä -- että viihtyisit siten? Rouva Lynde on kelpo ihminen ja hyvä naapuri, mutta -- mutta...

-- Mutta hänellä on virheensä, tarkoitat. Niin, tietysti hänellä on, mutta minä kyllä mieluummin sietäisin paljon suurempiakin virheitä kuin näkisin Rakelin muuttavan pois Avonleasta. Kaipaisin häntä hirveästi. Hän on ainoa uskottu ystävä, joka minulla on täällä, ja tuntisin itseni aivan hyljätyksi ilman häntä. Me olemme olleet naapureita viisikymmentäviisi vuotta, emmekä vielä koskaan ole olleet epäsovussa -- vaikka vähältä piti, ettei niin käynyt sillä kertaa kun sinä hyökkäsit Rakel rouvan kimppuun siksi että hän oli sanonut sinua rumaksi ja punatukkaiseksi. Muistatko sen, Anna?

-- Luulenpa muistavani, sanoi Anna surkealla äänellä.

-- Sellaisia asioita ei unohdeta... Oi, kuinka vihasin rouva Lynde raukkaa sillä hetkellä!

-- Ja sitten pyysit häneltä "anteeksi" -- myöskin omalla tavallasi... Niin, kyllä annoit tekemistä siihen aikaan, Anna. Minä olin välistä kokonaan ymmällä, miten menettelisin sinun suhteesi. Matthew ymmärsi sinua paremmin.

-- Matthew ymmärsi kaikkea, sanoi Anna lempeästi -- kuten aina hänestä puhuessaan.

-- No niin, kuten sanottu, luulen kyllä, että voisimme järjestää niin, ettei Rakelin ja minun koskaan tarvitsisi joutua otteluun... Minulla on aina ollut se käsitys, että kun kaksi naista ei voi tulla keskenään toimeen samassa talossa, niin johtuu se siitä, että heidän on jaettava keittiö, ja silloin he ovat toistensa tiellä. Jos nyt Rakel muuttaisi tänne, niin hän voisi saada pohjoisen vinttikamarin asuttavakseen, ja vierashuone voitaisiin muuttaa keittiöksi, sillä vierashuonettahan me emme lainkaan tarvitse. Sinne hän voisi sijoittaa pienen kamiinahellansa ja ne huonekalut, jotka hän aikoo pitää ja niin hänellä olisi mukavaa ja hän saisi olla aivan riippumaton. Hän saa luonnollisesti suunnilleen niin paljon tuloja, että hän tulee toimeen -- siitä hänen lapsensa tulevat pitämään huolta -- minä en siis tule antamaan hänelle muuta kuin huoneen. Niin, Anna, mikäli minusta riippuu, niin olen halukas.

-- Puhu sitten hänelle siitä, vastasi Anna heti. -- Minunkin mieltäni pahoittaisi nähdä rouva Lynden siirtyvän pois täältä.

-- Ja jos hän tulee, jatkoi Marilla, niin ei mikään estä sinua lähtemästä korkeakouluun. Hänestä on minulle seuraa, ja hän auttaa minua kaksoisten vaatteitten neulomisessa ja paikkaamisessa, niin ettei ole syyn varjoakaan, miksi sinä _et_ lähtisi.

Anna istui kauan syvissä ajatuksissa ikkunansa ääressä sinä iltana. Ilo ja kaipaus taistelivat keskenään hänen sydämessään. Viimein -- aivan äkisti ja odottamatta -- oli hän tien mutkassa, ja tuolla edessä oli korkeakoulu satoine sateenkaarenhohtoisine näkyineen ja toiveineen... Mutta Annalla oli myöskin selvänä, että kääntyessään uuteen suuntaan hänen täytyi myöskin jättää jäähyväiset monille hauskoille asioille -- kaikille niille vaatimattomille pikku velvollisuuksille ja harrastuksille, jotka olivat käyneet hänelle niin rakkaiksi kahtena viimeisenä vuonna ja jotka juuri se innostus, jolla hän oli niihin antautunut, oli tehnyt niin huvittaviksi ja iloa tuottaviksi. Hänen täytyi luopua koulusta -- ja hän piti jokaisesta oppilaastaan, myöskin tyhmistä ja ilkeistä. Pelkkä ajatus Paul Irvingistä saattoi hänet tuumimaan, tokko todellakin "korkeakoulu"-sanalla oli voimaa voittaa kaikki muut harrastukset...

-- Minä olen juurtunut tänne jo sangen monin pikku säikein, uskoi Anna kuulle, ja kun minut nyt temmataan irti, niin se tulee tekemään kipeätä... Mutta on kai kuitenkin parasta lähteä. -- Marilla on oikeassa, kun hän sanoo, ettei ole mitään kunnon syytä, miksi en tekisi sitä. Minun on kaivettava esiin kaikki kunnianhimoiset toiveeni ja katsottava, etteivät ne kokonaan ruostu...

Anna lähetti erohakemuksensa seuraavana päivänä, ja senjälkeen kuin Rakel rouvalla oli ollut hellä ja sangen tunteellinen keskustelu Marillan kanssa, otti hän kiitollisena vastaan tarjouksen asettua vastaiseksi Vihervaaralle asumaan. Mutta hän halusi asua omassa talossaan vielä kesän; tilaa ei aiottu myydä ennenkuin syyspuoleen, ja oli paljon varusteltavaa ja järjestettävää.

-- En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä, kuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. -- Mutta kuinka lieneekään -- mielestäni se oli vielä pahemmin "poissa ilmoilta" ennen maailmassa -- Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät talossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan... Ja mieluummin asuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.

Pian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne aiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten vaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin Marilla Cuthbertin "ajattelemattomalle" päätökselle tarjota Rakel rouvalle asuntoa luonaan... He molemmat olivat aivan liiaksi "oman päänsä pitäväisiä", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin lausuttavan... Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä, joita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä molemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka johtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää kiinni.

-- Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel rouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin paljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni Davyn kysymyksiin -- sen sanon etukäteen... Minä en ole mikään elävä tietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet kyllä kaipaamaan Annaa.

-- Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn kysymykset, vastasi Marilla. -- Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy uhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi... Kun hän tekee kysymyksiä, joihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Niin _minut_ kasvatettiin enkä minä koskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan yhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.

-- Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä vaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. -- Hänestähän on tullut kuin toinen poika.

-- Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. -- En koskaan luullut niin kiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt... Davy valloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin -- ja Dora on herttainen lapsi, vaikka hän -- hm, hm -- ikäänkuin -- niin, mitä sanonkaan?

-- Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. -- Hän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee kiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut suureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä tätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä, vaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.