Part 19

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli maa valkean raejyväkerroksen peitossa, niin paksun, että se ulottui kävelijän polviin saakka, kokonaisia kinoksia oli muodostunut katonräystään alle ja ulkoportaitten vierille. Kun nämä rakeet kolmen tai neljän päivän kuluttua sulivat, voitiin selvästi nähdä se tuho, minkä ne olivat saaneet aikaan, sillä jokainen vihreä korsi tai lehti puutarhoissa ja vainioilla oli kuin veitsellä leikattu poikki. Omenapuut eivät olleet menettäneet ainoastaan jokaista kukkaansa -- suuria oksia ja vesoja oli taittunut ja kulkeutunut pois. Ja niistä kahdestasadasta kauniista nuoresta puusta, jotka Yhteiskunnanparantajien yhdistys oli istuttanut, oli paljon enemmän kuin puolet katkennut tai silpoutunut säpäleiksi.

-- Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten, huokasi Anna aivan huumaantuneena. -- On täytynyt mennä pitempi aika tällaisen hävityksen aikaansaamiseen...

-- Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella -- ei koskaan, sanoi Marilla. -- Muistan, että minun ollessani nuori tyttö kerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän. Saat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.

-- Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron aikana, kuiskasi Anna huolissaan.

Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä ne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra Andrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.

-- Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.

John Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt irvistys huulillaan.

-- Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut tänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?

-- Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama iskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin asiat?

-- On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui... Salama iski keittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin ja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.

-- Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.

-- Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.

Myöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet istumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista vapisevin sormin.

-- Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla nimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.

Anna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin vuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.

-- Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut... Uh -- olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua... Mutta olkoon menneeksi kuitenkin... Tiedän, että haluat sanoa jotain ystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta -- mutta anna sen olla! Jos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka... Hohhoi jaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset lähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä kuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä aikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet täksi yhdeksi ainoaksi... Ja ajatteles, että hän osasi määrätä itse päivänkin -- se on perin merkillistä... Niin, täällä on nyt kauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja korjatakseni lattian reiän -- mokomaa kurjuutta!

Avonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä toistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt. Raekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin että oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden sanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä oli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko oli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona laitumella, olivat saaneet surmansa.

Abe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän. Nyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti hetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin, että hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt kerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli ennustanut sitä -- aivan päivälleen, lisäksi... Abe setä unohti, että hän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt päivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli aivan sivuseikka.

Gilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan kovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin ikkunoihin.

-- Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi Marilla. -- Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta ei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla... Molemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen, niin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju Valkorannassa, Gilbert?

-- Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin kaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät järkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko ruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan huudon joka kerta kun salama välähti.

-- Minä huusin vain yhden ainoan kerran, sanoi Davy ylpeänä. -- Puutarhani tuhoutui kokonaan, jatkoi hän surullisemmalla äänellä. -- Mutta Doran puutarhan kävi samoin, lisäsi hän sen näköisenä, että tämä tosiasia tuotti lohdutusta hänelle itselleen.

Anna tuli juosten läntisestä vinttikamarista.

-- Oi, Gilbert, oletko kuullut, mitä on tapahtunut? Salama iski Levi Boulterin vanhaan hökkeliin ylhäällä mäellä ja poltti sen poroksi perustuksiaan myöten! Ei ole tietystikään kaunista iloita sellaisesta asiasta, joka tuottaa omistajalle vahinkoa... Mutta sentään... Ja herra Boulter sanoo luulevansa, että meidän yhdistyksemme on loitsinut rajuilman tahallaan...

-- Eräs asia ainakin on varma, sanoi Gilbert nauraen.

-- Meidän pieni sanomalehtiuutisemme on mitä suurimmassa määrässä vahvistanut Abe sedän mainetta ilmanennustajana. Tällä seudulla tulee olemaan uusi ajanlaskuperuste -- sen mukaan mitä tapahtui ennen Abe sedän rajuilmaa tai sen jälkeen... Olihan sentään ylen ihmeellistä, että se sattui juuri meidän määräämänämme päivänä... Tunnen itseni melkein hieman syylliseksi, ikäänkuin todellakin olisin manannut sen tänne... Mutta yhtä hyvin voimme silti iloita siitä, ettei tuo vanha talo enää ole paikallaan rumennuksena -- mutta on kaikkea muuta kuin hauskaa ajatella vasta istutettuja puitamme... Ei kymmentäkään niistä ole säilynyt vahingoittumattomina.

-- Ystäväiseni, ne me istutamme uudelleen ensi keväänä, sanoi Anna hyvin rauhallisena. -- On ainakin yksi hyvä asia tässä maailmassa -- voi aina luottaa siihen, että aikanaan tulee uusi kevät.

XXV.

HÄVÄISTYSJUTTU AVONLEASSA.

Eräänä lempeänä kesäkuun aamuna kaksi viikkoa Abe sedän rajuilman jälkeen Anna kulki hitain askelin Vihervaaran pihan poikki puutarhasta, kantaen käsissään kahta surkastunutta valkoisen narsissin vartta.

-- Katsos, Marilla, sanoi hän surullisesti ja kohotti kukkiaan jokseenkin tuiman ja kiireisen näköisen naisen silmien eteen, jonka tukan ympärille oli kietaistu ruskea puuvillaesiliina ja joka oli menossa keittiöön kynitty kananpoika mukanaan -- nämä ovat ainoat nuput, jotka rajuilma on säästänyt, ja nämäkin ovat sangen pahoin pideltyjä... Ah, kuinka mieleni on paha... Minä kun tahdoin saada muutamia Matthewn haudalle!... Hän piti aina niin paljon narsisseista.

-- Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni ei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta pahempaa asiaa -- koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.

-- Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja herra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme kyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki taas tulleet esiin -- mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun narsisseja... Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään. Kävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan niitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän tulee kaipaamaan niitä.

-- Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta tosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. -- Hester Gray on ollut kuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa -- toivottavasti.

-- Niin kyllä -- mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti vielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi Anna. -- Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin ollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni jonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen puutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä vuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin tällöin.

-- Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen, pyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.

Anna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille, jossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun kirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma alkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen pois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta kuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin oikein ihmeitä.

-- Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän, kertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta opettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta, ei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat piiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin koskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas -- kuka tulee tuolta?

Vaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi henkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki Anna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen matkatoverinsa oli vieras -- terhakka pikku nainen, joka sangen näppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin hevonen oli ehtinyt pysähtyä.

Hän näytti "pieneltä, mutta turkasen komealta", oli kaiketi lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan näköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja kiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen, sekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli ajanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma ja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.

-- Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa päätä.

-- Ei, herra Harrison asuu tuolla kauempana, sanoi Anna miltei suunniltaan hämmästyksestä.

-- Minusta näyttikin tämä paikka liian säälliseltä -- aivan liian säälliseltä James A:n asuttavaksi, ellei hänessä ole tapahtunut aivan huomattavia muutoksia senjälkeen kuin minä olen oppinut hänet tuntemaan, sanoi pikku nainen kirkkaalla ja hieman kimeällä äänellään. -- Onko totta, että James A. aikoo mennä naimisiin jonkun naisen kanssa täältä päin?

-- Ei toki -- ei mitenkään! huudahti Anna punastuen niin syyllisen näköisenä, että vieras katseli häntä uteliaana, ikäänkuin hän puolittain olisi epäillyt häntä jostakin avioliittoaikeista herra Harrisonin suhteen.

-- Mutta minä olen lukenut sen eräästä sanomalehdestä, joka ilmestyy tällä saarella, väitti mustasilmäinen nainen itsepintaisesti. -- Eräs hyvä ystävä lähetti minulle lehden numeron, jossa uutinen oli merkitty sinikynällä -- ystävät ovat aina niin kärkkäitä tuollaiseen... Ja "paikkakunnalle muuttaneitten asukkaitten" joukossa oli kirjoitettuna James A:n nimi.

-- Oh, tuo uutinen oli pelkkää pilaa, sanoi Anna, hieman huolestuneena ja hämillään. -- Herra Harrison ei suinkaan aio mennä naimisiin kenenkään kanssa... Sen voin teille vakuuttaa.

-- No, se oli hauskaa kuulla, sanoi mustasilmäinen nainen ja kiipesi ketterästi takaisin paikalleen vaunuihin. -- Sillä sattumalta hän on jo naimisissa. Minä olen hänen vaimonsa. Niin, teillä on syytä olla hämmästyneen näköinen... Täällä hän on kaiketi käynyt nuorestamiehestä, sen voin uskoa, ja murtanut sydämiä oikealta ja vasemmalta... Mutta varo itseäsi, James A. -- hän nyökkäsi merkitsevästi peltojen poikki pitkää valkeata taloa kohti -- nyt se hauskuus on lopussa... Tässä olen minä -- vaikka en suinkaan olisi vaivautunut tulemaan tänne, ellen olisi luullut, että sinulla on joitain metkuja mielessä... Tuo hänen papukaijansa -- hän kääntyi taas Annan puoleen -- on kaiketi yhtä ruma kuin ennenkin?

-- Hänen papukaijansa -- on kuollut -- luulen minä, sopersi Anna parka, joka tällä hetkellä oli tuskin omasta nimestään varma...

-- Kuollut! No, silloin kaikki tulee hyväksi, huudahti mustasilmäinen nainen hyvin iloissaan. -- James A:n kanssa minä kyllä tulen toimeen, kun vain lintu on poissa tieltä.

Tämän hieman arvoituksellisen selityksen annettuaan nyökkäsi hän Annalle, ja vaunut vierivät taas matkoihinsa. Anna kiiruhti keittiön ovelle, jossa hän tapasi Marillan.

-- Anna, mikä nainen tuo oli?

-- Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin silmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?

-- Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla -- vailla kaukaisintakaan ivan tarkoitusta.

-- No luuletko sitten, että olen hereillä?

-- Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli, kysyn minä?

-- Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut uneksia hänestä -- hänen täytyy olla todellinen... Missään tapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista hattua... Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.

Nyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. -- Hänen rouvansa? Anna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan nuorimies?

-- Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan... sanoi Anna yrittäen olla oikeudenmukainen -- Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli naimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä... Oi, Marilla, mitä rouva Lynde sanoo tästä?

He saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän käväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin rahtuakaan hämmästynyt... Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen tapaista... Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa herra Harrisonin persoonassa.

-- Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota, sanoi hän harmistuneena. -- Tuollaista voi lukea tapahtuneen Yhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä meidän kunniallisessa Avonleassamme?

-- Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna, päättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle todistettaisiin asian olevan päinvastoin. -- Emmehän lainkaan tiedä, kumpi puoli on oikeassa tai väärässä.

-- Siitä otamme pian selvän. Nyt menen suoraa päätä sinne, sanoi rouva Lynde, joka ei vielä koskaan ollut oppinut sitä, että sana "hienotunteisuus" on sanakirjassa. -- En ole aavistavinanikaan, että hän on tullut, ja herra Harrisonin oli määrä tuoda lääkkeitä Thomakselle tänään Carmodysta, siitä saan erinomaisen tekosyyn. Nyt otan selvän koko jutusta ja tulen kertomaan teille kotimatkalla.

Rouva Lynden päättäväinen luonne pysyi aina kaltaisenaan. Anna ei millään ehdolla olisi kyennyt estämään häntä menemästä herra Harrisonin luo, mutta hän oli myöskin sangen utelias luonteeltaan ja kaikessa hiljaisuudessa hän oli iloinen siitä, että rouva Lynde aikoi päästä arvoituksen perille. Hän ja Marilla odottivat innokkaasti kunnon rouvan paluuta, mutta he saivat odottaa turhaan. Rouva Lyndeä ei näkynyt enää sinä iltana Vihervaaralla Davy, joka oli ollut leikkimässä Milty Boulterin kotona ja tuli kotiin kello yhdeksän, tiesi syyn.

-- Tapasin rouva Lynden ja erään vieraan naisen toisella puolen porrasta, sanoi hän. -- Ja oi, miten he puhuivat molemmat yhtaikaa! Rouva Lynde sanoi, että minä toisin terveisiä ja sanoisin, että oli ikävää, kun oli niin myöhä, ettei hän ehtinyt tulla tänä iltana. Anna, olen hirveän nälkäinen. Saimme iltapäiväkahvin Boulterilla kello neljä, mutta se rouva, se on oikea kitupiikki... Emme saaneet lainkaan pikkuleipiä eikä hilloketta ja pullia ja korppujakin oli niukasti...

-- Davy, kun ollaan kylässä vieraana, ei koskaan saa huomauttaa siitä, mitä tarjotaan, sanoi Anna ankarasti. -- Se on hyvin sopimatonta.

-- Olkoon menneeksi sitten... Silloin _ajattelen_ vain sitä, mutta en sano, lupasi Davy ja oli yhtä iloisen näköinen sen johdosta. -- Kulta kiltti Anna, anna minulle vähän illallista!

Anna katsoi Marillaan, joka seurasi häntä ruokasäiliöön ja sulki oven huolellisesti.

-- Laita hänelle muutamia voileipiä ja pane hiukan hilloketta lautaselle, Anna! _Minä_ tiedän kyllä, mitä merkitsee kahvi leivän kera Levi Boulterilla...

Davy iski hampaansa voileipään ja huokasi sitten.

-- Uh, miten kaikki on vastahakoista, sanoi hän. -- Miltyllä on kissa, joka saa kohtauksia joka päivä kolmen viikon aikana. -- Milty sanoo, että on hurjan metkaa katsella sitä niitten aikana... Tänään menin sinne yksinomaan nähdäkseni kohtauksen, mutta onko mokomaa kuultu -- niin juonikas se oli, ettei se tänään ollenkaan viitsinyt, makasi vain köllötti paksuna ja kehräsi, vaikka Milty ja minä olimme sen läheisyydessä koko iltapäivän ja pidimme sitä silmällä. Mutta -- Davy ei voinut enää kauempaa vastustaa luumuhillokkeen elähyttävää vaikutusta -- toivokaamme parempaa onnea toisella kertaa! Miksi sen piti juuri nyt lopettaa kohtaukset, kun sillä on ollut niitä muuten joka päivä, mitä?... Tämä hilloke on kamalan hyvää.

Kuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun edessä on teevadillinen luumuhilloa?

Sunnuntai oli niin sateinen, ettei kukaan ihminen astunut jalallaan ovesta ulos, mutta maanantaina oli pujahtanut liikkeelle yhtä ja toista Harrisonin perheselkkauksia koskevaa. Siitä puhuttiin yleisesti koulussa, ja Davy tuli kotiin pakahtumaisillaan uutisista.

-- Marilla, herra Harrisonilla on uusi rouva -- niin, ei nyt juuri uusi, mutta he eivät ole olleet naimisissa pitkään aikaan, sanoi Milty. Olen aina luullut, että kun on kerran naimisissa, niin sai pitää sen hyvänään ja pysyä siinä, mutta Milty sanoo, että siitä voi lakata, ellei tahdo olla siinä kauempaa... Silloin voi vain lähteä tiehensä rouvansa luota, ja juuri niin herra Harrison on tehnyt... Milty sanoi, että herra Harrison lähti rouvansa luota siksi että tämä heitti häntä joillakin esineillä -- esineillä, jotka _tekevät kipeätä_ -- ja Arty Sloane sanoi, että hän lähti siksi ettei saanut tupakoida, ja Ned Clay sanoi, että se johtui siitä, että rouva torui ja marisi alinomaa... _Minä_ en lähtisi rouvani luota mistään tuollaisesta syystä. Minä polkaisisin vain jalallani lattiaa ja sanoisin: "Kuules akka, nyt sinun on tehtävä niinkuin _minä_ tahdon, sillä minä olen _mies_, näetkös!" -- Ja kyllä silloin tulisi toinen ääni kelloon... Mutta Annetta Clay sanoi, että _rouva_ lähti hänen luotaan, koska hän ei koskaan viitsinyt pyyhkiä jalkojaan ovimattoon, ja silloin hän sai syyttää itseään, sanoi rouva... Nyt menen heti herra Harrisonin luo katsomaan heitä.

Davy tuli pian takaisin, naama hieman pitkäksi venyneenä.

-- Rouva ei ollut kotona -- hän oli ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa hankkimaan uusia seinäpapereita vierashuoneeseen Ja Anna, herra Harrison lähetti terveisiä, että sinä menisit hänen luokseen, sillä hän tahtoo jutella sinun kanssasi. Ja nyt saatte kuulla jotakin: lattia on pesty, ja herra Harrison on ajanut partansa, vaikkei eilen ollut saarnaa kirkossa.

Anna ei lainkaan tuntenut Harrisonin keittiötä. Lattiata oli todellakin pesty ja hangattu, kunnes se oli saavuttanut tähän saakka tuntemattoman siisteyden asteen, ja jokainen huonekalu huoneessa oli puhdistettu pölystä. Hella oli niin kirkkaaksi kiilloitettu, että hän voi katsella kuvaansa siinä, seinät olivat saippualla pestyt ja ikkunaruudut välkkyivät auringossa. Pöydän ääressä istui herra Harrison työpuvussaan, jossa perjantaina oli näkynyt useita reikiä ja repeämiä, mutta joka nyt oli sangen sievästi korjattu ja harjattu. Hän oli sileäksi ajeltu, ja pieni hiustupsu, joka hänellä vielä oli jäljellä, oli somasti veden avulla kammattu.

-- Istuhan, Anna, istu, sanoi herra Harrison äänellä, joka vain rahtusen erosi siitä äänensävystä, minkä katsottiin kuuluvan hyvään tapaan hautajaistilaisuuksissa Avonleassa.

-- Emily on ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa -- heistä on jo tullut mitä herttaisimmat ystävät... Voiko koskaan viisastua naisten suhteen?... Nyt, Anna, on tullut loppu vapaasta ja huolettomasta elämästäni, hoh hoi, jaa jaa! Nyt saa pitää itsensä siistinä ja ympäristönsäkin, niin kauan kuin on sallittu vaeltaa tässä murheenlaaksossa -- mikäli ihmissilmä voi nähdä...

Herra Harrison pani parastaan puhuakseen raskaan alakuloisella äänellä, mutta jokin hänen silmänurkassaan antoi hänet ilmi.

-- Herra Harrison, te iloitsette siitä, että vaimonne on tullut takaisin, huusi Anna ja uhkasi häntä etusormellaan.

-- Ei maksa vaivaa teidän koettaa ilvehtiä, sillä se näkyy teistä kuitenkin.

Herra Harrison hymyili, vaikkakaan ei erikoisen sydämellisesti.

-- No niin -- kaikkeenhan tottuu, sanoi hän. -- Jos sanoin olleeni pahoillani, kun näin Emilyn, niin panin omiani... Mies tarvitsee totisesti hieman suojaa yhteiskunnassa, jossa hän ei voi pelata edes yhtä peliä tammea naapurinsa kanssa joutumatta syytetyksi siitä, että tahtoo mennä naimisiin naapurin sisaren kanssa ja näkee sitten kihlausilmoituksensa suoraa päätä pannuksi sanomalehteen.

-- Ei kukaan ihminen olisi uskonut teidän hakkailevan Isabella Andrewsia, ellette olisi tekeytynyt naimattomaksi, sanoi Anna nuhtelevalla äänellä.

-- Enhän ole tekeytynyt miksikään. Jos joku olisi kysynyt minulta, olinko naimisissa, olisin luonnollisesti vastannut myöntävästi. Mutta kaikki pitivät sen vain itsestään selvänä. Ja minä itse en todellakaan ollut halukas puuttumaan asiaan -- siksi arkaluontoinen se todellakin oli. Se olisi ollut vain tulta tappuroihin -- tarkoitan rouva Rakel Lyndeä -- jos hän olisi saanut tietää, että vaimoni oli lähtenyt luotani -- vai mitä luulet?

-- Mutta muutamat väittävät, että _te_ lähditte hänen luotaan.

-- Hän se aloitti, Anna, hän se aloitti. Nyt kerron sinulle koko tarinan, sillä en tahdo, että ajattelet minusta pahempaa kuin ansaitsen -- etkä Emilystä myöskään, sen puolesta. Mutta menkäämme ulos verannalle. Täällä sisällä on kaikki niin hirveän siistiä, että tunnen oloni oikein epämiellyttäväksi... Totun kai vähitellen, kun joku aika on kulunut, mutta minulle tuottaa virkistystä katsoa ulos pihalle... Emily ei ole ehtinyt vielä siistiä sitä.

Kun he olivat istuutuneet kaikessa rauhassa verannalle, aloitti herra Harrison kärsimyshistoriansa.