Part 18

-- Ajattelin juuri, että sinä tulisit tänä iltana, Anna, sanoi Lavendel neiti ja kiiruhti häntä vastaan. -- Ja olen kaksinkerroin iloinen, koska Charlotta Neljäs on poissa. Hänen äitinsä on sairas, ja hänen täytyi mennä kotiin yöksi. Olisin tuntenut oloni hyvin yksinäiseksi, ellet sinä olisi tullut -- eivät edes unelmat ja kaiku olisi riittäneet seuraksi. Oi, Anna, miten suloinen olet! huudahti hän äkkiä ja katsahti pitkään, solakkaan tyttöön, jonka kasvot metsässä kulkemisesta olivat käyneet vienoon punaan. -- Niin suloinen ja niin nuori! On ihanaa olla seitsentoistavuotias! Kuinka kadehdin sinua! lopetti Lavendel neiti aivan vilpittömästi.

-- Mutta sydämessänne tekin olette vain seitsentoistavuotias, hymyili Anna.

-- Ei, minä olen vanha tai oikeammin sanottuna keski-ikäinen, mikä on paljon pahempi, huokasi Lavendel neiti. -- Välistä voin kuvitella, etten ole vanha, mutta välistä on totuus minulle selvänä...

Ja minä en voi tyytyä siihen, kuten useimmat naiset näyttävät voivan... Minä olen aivan yhtä kapinoiva kuin olin löytäessäni ensimmäisen harmaan hiuksen päästäni... Anna kulta, älä ole sen näköinen, kuin koettaisit ymmärtää! Seitsentoistavuotias ei voi ymmärtää... Aion kuvitella muitta mutkitta, että minäkin olen seitsemäntoista, ja sen voinkin tehdä, nyt kun sinä olet täällä. Sinä kannat aina nuoruuttasi kädessäsi kuin lahjaa... Me vietämme hupaisen illan. Ensin illallinen -- mitä haluat illalliseksi? Keksi jotain oikein hyvää ja vaikeasti sulavaa.

Pikku majassa vallitsi ilo ja riemu koko illan. Siellä laitettiin ruokaa ja pidettiin pitoja ja keitettiin karamellejä ja naurettiin ja "kuviteltiin", ja varmaa on, että Lavendel neiti ja Anna käyttäytyivät tavalla, joka sangen vähän soveltui neljänkymmenenviiden vuoden ikäisen naimattoman naisen ja vakavan opettajaneidin arvokkuuteen. Kun he vihdoin väsyivät, istuutuivat he matolle avoimen takan ääreen vierashuoneessa, jota valaisi ainoastaan vieno tulenhehku ja jonka täytti suloinen tuoksu, joka tuli Lavendel neidin kuivattuja ruusunlehtiä täynnä olevasta maljakosta uuninreunukselta. Tuuli oli yltynyt ja huokaili ja vinkui räystäissä, ja lumi pieksi hiljaa ikkunoita, ikäänkuin sadoittain kodittomia myrskynhenkiä olisi kolkuttanut ja pyytänyt päästä sisään.

-- Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel neiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. -- Ellei minulla olisi sinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä... Unelmat ja kuvittelut käyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta kun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin tahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä -- ei kukaan seitsentoistavuotias ymmärrä... seitsemäntoista vanhana tyydytään unelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa jossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna -- ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen viiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole mitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.

-- Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili Lavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. -- Sellaiset olennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä että maailmaan.

-- Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä, kun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla oikein kiltiksi ja rakastettavaksi... Vaikka enpä juuri tiedä, kuinka olen onnistunut -- ihmiset sanovat kai minua aika lailla omituiseksi... Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen Irvingistä ja minusta?

-- Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette olleet kihloissa.

-- Niin olimmekin -- kaksikymmentäviisi vuotta sitten -- siitä on kokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni oli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini ja Stephen... Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja morsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti hänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun äitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä -- hän oli silloin kymmenvuotias -- sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän aikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi... Muistan sanoneeni: "Kiitos, hyvä Stephen!" -- ja hänen mentyään kerroin aivan ihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan pari...

-- No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.

-- Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla, tyhmimmällä tavalla... En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli. Stephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain tavoin... Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen ja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä... Mutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme vihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen olisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni, sanon sinulle erään asian...

Tässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä hirveän tunnustuksen.

-- Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani... Ah ei, älä virnistele -- se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni mukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt vastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin ehtinyt "kesyttyä". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa hänelle anteeksi -- ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa. Hän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani loukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää hänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin... Olin aivan yhtä ylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi askelen ottamiseen -- siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna. Mutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä halunnutkaan... Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta kuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.

Lavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku rätisten lensi ylös.

-- Niin, kaikki tuo on kaukana takanani -- se on minusta melkein kuin uni... Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole niin vaarallista... Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin murtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen Irving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän on aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä... Vertaisin sitä kipeään hampaaseen -- vaikka tuo vertaus loukkaa sinua luonnollisesti... Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se voi riistää yöunenkin -- mutta sillä välin voi nauttia elämästä, unelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut... Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko, että minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin luulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen katkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne huolettoman ja hymyilevän pinnan taakse... Pahinta -- tai parasta -- todellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra rauhassa... Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja tervettä viihtymystä -- olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt tuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi... Eivätkö nämä karamellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin on minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata...

Hetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman odottamattomasta:

-- Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta viime kerralla, kun olit täällä, Anna... Sen jälkeen en ole koskaan voinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin mielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän on?

-- Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut, Lavendel neiti -- ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.

-- Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. -- Mahtaakohan hän hiukkaakaan muistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani -- minun pikku kuvittelupoikaani.

-- Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran tänne tullessani, virkkoi Anna.

-- Haluaisin kyllä sitä -- mutta ei liian pian... Minun täytyy tottua ajatukseen... Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa -- jos hän liian paljon muistuttaisi Stepheniä -- tai jos ei hän muistuttaisi häntä kylliksi... Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.

Neljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi Kaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei ollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.

-- Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla äänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä kauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan. -- Hän -- hän on hyvin isänsä näköinen.

-- Niin kyllä -- kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni, vahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.

Anna, joka oli tarkannut pikku kohtausta, huoahti helpotuksesta. Hän näki, että Lavendel neiti ja Paul olivat heti tulleet toisiaan lähelle ja ettei heidän välillään tulisi olemaan mitään väkinäisyyttä tai jäykkyyttä. Lavendel neiti oli hyvin ymmärtäväinen pikku olento huolimatta haaveistaan ja romanttisista taipumuksistaan, ja ensimmäisen pienen tunteenpurkauksen jälkeen hän ei ilmaissut kerrassaan mitään siitä, mitä mahdollisesti liikkui hänen sisimmässään, vaan kohteli Paulia iloisesti ja luonnollisesti, ikäänkuin hän olisi ollut kenen poika tahansa, joka oli tullut häntä tervehtimään.

He viettivät hyvin rattoisan iltapäivän toistensa seurassa ja söivät illallisen, joka sisälsi niin monta herkullista pikku ruokalajia, että vanha rouva Irving olisi lyönyt kätensä yhteen kauhusta ja ennustanut, että Paul varmaan saisi vatsansa kipeäksi koko viikon ajaksi.

-- Tule pian uudelleen, pikku poikaseni, sanoi Lavendel neiti ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

-- Te saatte suudella minua, jos tahdotte, sanoi Paul vakavasti.

Lavendel neiti kumartui ja suuteli häntä.

-- Kuinka voit ymmärtää, että halusin sitä? kuiskasi hän.

-- Niin, kun te katsoitte minua aivan kuin omalla pikku äidilläni oli tapana katsoa, kun hän halusi suudella minua. Muuten en pidä siitä, että minua suudellaan... Ketkään pojat eivät pidä. Neitihän kyllä ymmärtää. Mutta teidän suhteenne on eri asia... Ja saanko tulla tänne toistekin teitä tervehtimään? Tahtoisin halusta tulla oikein hyväksi ystäväksi neidin kanssa, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

-- Ei -- sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, sanoi Lavendel neiti.

Hän kääntyi ympäri ja meni hyvin nopeasti sisään, mutta muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin hän seisoi ikkunassaan ja viittoi iloisena ja hymyilevänä heille jäähyväisiksi.

-- Minä pidän Lavendel neidistä, sanoi Paul, kun he kulkivat pitkin metsäpolkua. -- Pidän siitä tavasta, millä hän katsoo minua, ja pidän hänen tuvastaan, ja pidän Charlotta Neljännestä. Jospa sentään Irvingin isoäidillä olisi Charlotta Mary joen sijasta! Olen varma siitä, ettei Charlotta arvelisi minun olevan päästä vialla, kun puhuisin hänelle ajatuksiani... Oh, ja minkälaisen illallisen saimme, neiti... Isoäiti sanoo, ettei pojan pidä kiinnittää huomiota siihen, mitä hänen eteensä asetetaan syötäväksi, mutta on kuitenkin usein sangen vaikeata olla tekemättä sitä, varsinkin jos on jotain hurjan hyvää... Neitihän kyllä ymmärtää. Enkä luule, että Lavendel neiti pakottaisi ketään poikaa syömään puuroa aamiaiseksi, ellei hän pitäisi siitä. Hän hankkisi hänelle varmaankin jotakin, josta hän pitäisi... Mutta tietystikin -- Paul oli hyvin rehellinen ja oikeamielinen -- se ei ehkä olisi hänelle niin terveellistä. Mutta vaihteen vuoksi voisi jonkun kerran... Neitihän kyllä ymmärtää.

XXIV.

ABE SEDÄN RAJUILMA.

Eräänä toukokuun päivänä herättivät Avonleassa suurta hämmästystä muutamat pikku uutiset, jotka olivat "Avonlean uutisten" joukossa painettuina Charlottetownin Päivälehteen. Luultiin, että Charlie Sloane oli ne lähettänyt, siksi että Charliella oli tapana hieman aherrella "kirjallisissa" töissä, osaksi siksi että eräässä uutisessa oltiin vainuavinaan Gilbert Blytheen kohdistettua pistelyä. Avonlean nuoret katsoivat nimittäin olevan syytä otaksua Gilbert Blythen ja Charlie Sloanen kilpailevan erään nuoren neidin suosiosta -- neidin, jolla oli harmaat silmät ja vilkas mielikuvitus. Huhu oli kuten tavallisesti väärässä. Gilbert Blythe oli, Annan yllyttämänä ja auttamana, sepittänyt uutiset, ja se, joka koski häntä itseään, oli nimenomaan tarkoitettu johtamaan ihmisiä harhaan. Vain kaksi näistä uutisista on jossain yhteydessä tämän kuvauksen kanssa.

"Kerrotaan, että kylässämme vietetään häitä, ennenkuin tuhatkaunot ensi kerran ovat kukassa. Vasta paikkakunnalle muuttanut ja korkeasti kunnioitettu kansalainen aikoo viedä erään meidän suosituimmista naisistamme alttarille."

"Abe setä, hyvin tunnettu säänennustajamme, ennustaa ankaraa rajuilmaa, ukkosta ja salamoita toukokuun kahdennenkymmenennen kolmannen päivän illaksi, alkaen lyönnilleen kello seitsemän. Henkilöt, jotka aikovat matkalle sinä iltana, tekevät viisaasti varatessaan itselleen sadetakkeja ja sateensuojia."

-- Abe setä on tosin sanonut, että meillä on odotettavissa rajuilma nyt keväällä, sanoi Gilbert, mutta luuletko todellakin, että herra Harrison hakkailee Isabella Andrewsia?

-- En, vastasi Anna nauraen, olen varma siitä, että hän käy vain pelaamassa tammea herra Harmon Andrewsin kanssa. Mutta rouva Lynde väittää tietävänsä, että Isabella Andrews varmasti menee pian naimisiin, sillä hän on ollut niin ihastuttavan hyvällä tuulella koko kevään.

Vanha Abe setä parka suuttui peräti uutisesta. Hän epäili, että nimetön kirjoittaja teki hänestä pilaa, ja vakuutti vihoissaan, ettei hän suinkaan ollut määrännyt erikoista päivää rajuilmalleen... Mutta kukaan ei uskonut häntä.

Avonlean elämä kulki tasaista kulkuaan. "Yhteiskunnanparantajilla" oli kauan pohdittu istutuspäivänsä; jokainen jäsen istutti omin käsin tai jonkun toisen avulla viisi koristepuuta. Koska yhdistykseen nyt kuului neljäkymmentä jäsentä, tiesi tämä, että puita istutettiin kaksisataa. Varhainen kaura viheriöi punaisilla vainioilla; hedelmäpuutarhat hempeässä kukoistuksessaan ympäröivät maatiloja, ja Lumikuningatar seisoi jälleen morsiameksi pukeutuneena. Anna nukkui mielellään ikkunat avoinna antaen raikkaan tuoksun leyhkiä kasvoilleen kaiken yötä. Hän itse nautti siitä, mutta Marilla ei voinut saada päähänsä muuta kuin että hän antautui hengenvaaralliselle vilustumiselle alttiiksi.

-- Meidän suurta yleistä kiitospäiväämme pitäisi viettää keväällä, sanoi Anna eräänä iltana Marillalle, kun he istuivat kiviportailla eteisen oven edessä ja kuuntelivat sammakkojen hopeankirkkaita kuoroja. -- Se olisi varmaan paljon parempi kuin viettää sitä marraskuussa, jolloin kaikki on kuollutta tai uinuu. Silloin täytyy johdattaa mieleen, että on oltava kiitollinen, mutta toukokuussa ei aivan yksinkertaisesti voi olla olematta kiitollinen -- kiitollinen siitä, että elää... Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin Eevasta on täytynyt tuntua Eedenin puutarhassa, ennenkuin selkkaus alkoi... Minusta tuntuu, että tällainen sanomattoman ihana päivä, kun kaikki on kukassa ja tuuli ei pelkästä ihastuksesta tiedä, miltä suunnalta puhaltaisi, on täysin taivaan veroinen.

Marilla näytti samalla kertaa sekä ällistyneeltä että moittivalta ja katsahti ympärilleen saadakseen varmuuden siitä, etteivät kaksoiset olleet kuuluvissa. He tulivat juuri näkyviin lähimmän talon nurkan takaa.

-- Puh, kuinka kaikkialla on ihana tuoksu tänään, tuumi Davy ja nuuski hyvillä mielin ilmaa heiluttaen kuokkaa jokseenkin likaisenharmaissa käsissään.

Hän oli ollut työssä puutarhassaan. Tänä keväänä oli Marilla, johtaakseen Davyn intohimon tonkia savessa ja liassa sopivaan uomaan, antanut hänelle ja Doralle kummallekin maatilkkunsa, jonka he saisivat omaksi puutarhakseen Molemmat olivat innolla ryhtyneet työhön kumpikin luonteenomaisella tavallaan. Dora kylvi, kitki rikkaruohot ja kasteli hyvin tunnollisesti ja huolella, mutta jokseenkin koneellisesti. Hänen maassaan näkyikin jo kokonaisia pitkiä, somia rivejä vihanneksia ja kukkaistutuksia. Davy sitävastoin pani koko sielunsa työhön -- hän kaivoi ja kuokki ja möyhenteli ja kasteli ja istutti uudelleen tuskin taimelle kohonneet kasvit, kaikki sellaisella voimalla, että kasviparat täydellisesti tuhoutuivat.

-- Kuinka puutarhasi menestyy, Davy poika? kysyi Anna.

-- Hieman hitaasti, arvelen minä, vastasi Davy huoaten.

-- En ymmärrä, minkätähden minulle tulee niin vähän taimia, minähän kylvin kuitenkin niin monenlaisia siemeniä. Milty Boulter sanoo, että minä olen varmaan istuttanut ne alakuun aikana ja siinä on koko vika... Ei koskaan pidä kylvää siementä tai teurastaa sikaa tai leikata hiuksia tai tehdä mitään tärkeätä alakuun aikana, sanoo hän... Onko se totta, Anna? Tahtoisin tietää sen.

-- Ellet nyhtäisi ylös pikku taimiasi joka päivä katsoaksesi, ovatko juuret yhtään kasvaneet, niin ne ehkä menestyisivät paremmin, sanoi Marilla pisteliäästi.

-- Nyhdin ylös vain kuusi kappaletta, puolustelihe Davy. -- Tahdoin katsoa, oliko juurissa matoja. Milty sanoi, että ellei syy ollut alakuussa, niin täytyi sen johtua madoista... Mutta löysin vain yhden ainoan. Sen laskin kivelle ja sitten hain toisen kiven, ja niin siitä tuli vain märkä läiskä... Mutta Dora kylvi kaiken samalla kertaa kuin minäkin, ja hänen puutarhassaan kasvaa erinomaisesti... Se ei varmaankaan ole kuun syy, päätti Davy ja näytti vaipuneen syvälliseen mietiskelyyn.

-- Marilla, katsohan tätä omenapuuta, sanoi Anna.

-- Sehän on aivan kuin ihminen... Se ojentelee pitkiä käsivarsiaan kohottaakseen oikein sirosti vaaleanpunaisia hameitaan pyytäen meitä ihailemaan itseään.

-- Nuo valkeat kultapuut ovat aina kiitollisia, sanoi Marilla tyytyväisenä. -- Saamme hyvin runsaan sadon tänä vuonna; noista omenoista saa erinomaista sosetta voitaikinakakkujen väliin.

Mutta ei Marillan eikä Annan eikä kenenkään muunkaan suotu keittää sosetta Valkean kultapuun omenista tänä vuonna.

Toukokuun kahdeskymmenes kolmas päivä saapui -- vuodenaikaan nähden aivan tavattoman helteinen päivä, mitä ei kukaan tuntenut suuremmassa määrässä kuin Anna ja hänen oppilastensa pieni mehiläiskeko, joka hikoili desimaalilukujen ja lauseopin ääressä Avonlean koulusalissa. Tuuli, kuumana kuin leivinuunista tullen puhalsi koko aamupäivän, mutta puolipäivän tienoissa se asettui ja sitä seurasi painostava hiljaisuus. Kello puoli neljä Anna kuuli kumeata ukkosen jyrinää, ja hän lopetti heti tunnin, että lapset ennättäisivät kotiin ennen rajuilman puhkeamista.

Kun he tulivat koulupihalle, huomasi Anna, että jonkinlainen tumma hämärä varjosti luontoa, vaikka aurinko vielä paistoi polttavana ja hehkuen. Annetta Bell tarttui peloissaan hänen käteensä.

-- Oi, neiti, katsokaa tuota hirveätä pilveä!

Anna katsoi ja huudahti säikähdyksestä. Luoteiselta taivaanrannalta kohosi nopeasti pilviseinä, jonka vertaista hän ei ollut vielä koskaan elämässään nähnyt. Se oli tummansininen, paitsi niiltä kohdilta, joissa sen kuperat reunat vivahtivat kammottavaan liidun valkeaan väriin. Siinä oli jotain kuvaamattoman uhkaavaa, sen syöksyessä muuten kirkkaalle, siniselle taivaalle; silloin tällöin leimahti sen läpi salama, jota seurasi voimakas jyrähdys. Musta pilvi riippui niin matalalla, että se näytti melkein koskettavan metsäharjanteitten huippuja.

Herra Harmon Andrews tulla jyristi mäkeä ylös suurissa litteissä vaunuissaan ja kiihdytti harmaita hevosiaan, niin että ne mennä laukkasivat minkä pääsivät. Koulun ulkopuolella hän pysähdytti ne kiivaasti.

-- Näyttää siltä kuin Abe setä tämän ainoan kerran elämässään olisi oikeassa, huusi hän. -- Hänen rajuilmansa tulee vielä lisäksi hieman liiankin aikaiseen. Oletko koskaan nähnyt mokomaa pilveä? Kuulkaahan, kaikki te pikku vekarat, jotka aiotte samalle taholle kuin minä, kiivetkää tänne, niin saatte ajaa. Te jotka menette toiseen suuntaan, livistäkää minkä kintuista pääsette postikonttoriin, jos teillä on pitempi kuin neljännestunnin matka kotiin, ja pysykää siellä, kunnes kuuro on ohi.

Anna otti Davya ja Doraa kädestä ja lensi mäkeä ylös, Koivukäytävää pitkin edelleen, Orvokkien laakson ja Kuiski, kuiski pajun ohi -- niin sukkelaan kuin kaksoisten paksut sääret antoivat myöten. He eivät päässeet Vihervaaraan hetkeäkään liian aikaisin, ja ovessa he törmäsivät Marillaan, joka oli ajanut ankkansa ja kananpoikansa katosalle. Kun he syöksyivät keittiöön, näytti päivänvalo katoavan ikäänkuin jonkun mahtavan henkäyksen puhaltamana; kauhea pilvi vyöryi auringon eteen, ja pimeys, yhtä sankka kuin syksyinen hämärä laskeutui maailmaan. Samassa silmänräpäyksessä halkaisi huikaisevan kirkas salama pilven, ja sitä seurasi kumea jyrähdys, rakeet virtasivat maahan kauhealla voimalla ja huuhtoivat valkeilla pyörteillään koko maiseman.

Myrskyn ulvonnan ja raekuuron rapinan keskellä kuului irtiraastettujen oksien kahinaa, kun ne pieksivät huoneen seiniä, ja murskautuneen lasin helinää. Kolmessa minuutissa oli jokainen talon länsi- ja pohjoispuolella oleva ikkunaruutu säpäleinä ja rakeet syöksyivät sisään kaikista aukoista, peittäen lattian pyöreillä, jäisillä palloillaan, joista suurimmat olivat kananmunan kokoisia.

Kolmen neljännestunnin ajan pauhasi rajuilma heikentymättömällä voimalla, eikä kukaan, joka oli siinä mukana, koskaan sitä unohtanut. Marilla, joka tämän ainoan kerran elämässään kadotti mielenmalttinsa sulasta säikähdyksestä, oli polvillaan keinutuolinsa ääressä eräässä keittiön nurkassa ähkien ja nyyhkyttäen huumaavien ukkosenjyrähdysten välillä. Anna, kalpeana kuin lakana, oli laahannut sohvan pois ikkunoiden äärestä ja istui sillä yksi kaksoisista kummallakin puolellaan. Ensi paukahduksen kuultuaan oli Davy ulvonut: -- Anna, Anna, onko nyt viimeinen tuomio? Anna, Anna, minun tarkoitukseni ei ole koskaan ollut olla paha...

Sitten hän oli haudannut kasvonsa Annan polville ja makasi siinä, koko pikku ruumis vavisten. Doran nenä oli tosin hieman kalpea, mutta hän oli täysin tyyni istuessaan siinä toinen käsi Annan kädessä, hiljaa ja liikkumattomana. On epätietoista, tokko maanjäristyskään olisi kyennyt saattamaan Doran menettämään tasapainonsa.

Sitten rajuilma lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Raesade taukosi, ukkonen poistui jyristen itään päin, ja aurinko ilmestyi iloisena ja säteilevänä maailman ylle, joka oli niin muuttunut, että oli vaikea kuvitella, että tuskin kolme neljännestuntia oli vallinnut sellainen hävityksen kauhistus.

Marilla nousi polvistuneesta asennostaan, uupuneena ja vapisevana, ja vaipui keinutuoliin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja riutuneet ja hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

-- Olemmeko kaikki hengissä päässeet tästä? hän kysyi juhlallisella äänellä.

-- Kuinkas muuten, piipitti Davy iloisesti. Hän oli taas miestä. -- Minä en liioin pelännyt hitustakaan -- vain pikku hiukkasen alussa... Se tuli niin kamalan äkkiä... Päätin salamannopeudella olla pieksämättä Teddy Sloanea maanantaina, kuten olin luvannut, mutta teen sen kai kuitenkin... Dora, kuule, pelkäsitkö sinä?

-- Pelkäsin kyllä hieman, vastasi Dora pikku kasvoillaan arvokas ilmeensä, mutta pidin lujasti Annan kädestä ja luin rukoukseni aina uudelleen ja uudelleen.

-- Minä olisin kyllä myös lukenut rukoukseni, jos vain olisin tullut ajatelleeksi sitä, sanoi Davy. -- Mutta, lisäsi hän voitonriemuisena, näethän, että pääsin siitä yhtä ehjin nahoin kuin sinäkin, vaikka en lukenut niitä.

Anna juotti Marillalle lasillisen hänen väkevää rypäleviiniään -- kuinka väkevää se oli, sen Anna perin hyvin tunsi eräästä kokemuksesta varhaisemmilta vuosiltaan -- ja sitten he menivät ovelle katsomaan tuota harvinaista näkyä.