Part 17

-- Niin, on kyllä, tunnusti hän avoimesti. -- Se on tietysti tyhmää, kun on niin vanha kuin minä... Mutta mitä iloa on olla riippumaton vanha neiti, ellei saa olla hieman tyhmä, kun joskus tulee sille tuulelle eikä kukaan ihminen joudu siitä kärsimään... Hieman huvitusta on kyllä lupa hankkia itselleen... Luulen, että tuskin jaksaisin elää, ellen saisi kuvitella hieman silloin tällöin... Ei tapahdu usein, että minut "paljastetaan" kuten tänään, ja Charlotta Neljäs ei koskaan juorua... Mutta tänään olen iloinen siitä, että jouduin kiinni, sillä nyt te olette täällä, ja teepöytä on aivan kunnossa. Tahdotteko mennä ylös vierashuoneeseen ja ottaa hatut päästänne? Sinne vie valkoinen ovi vastapäätä rappusia. Nyt minun täytyy juosta keittiöön ja katsoa, ettei Charlotta Neljäs anna teeveden seistä kiehumassa. Charlotta Neljäs on kiltti ja hyvä tyttö, mutta hän ei osaa kaataa teevettä oikealla hetkellä.

Lavendel neiti sipsutti keittiöön, uutterana ja toimessaan, ja tytöt menivät ylös vierashuoneeseen, joka oli pieni kamari, yhtä valkea kuin sen ovi. Se sai valonsa toisesta muratin ympäröimästä vintin ikkunasta ja näytti, niin sanoi Anna, paikalta, jossa valoisat ja onnelliset unelmat asustavat.

-- Tämähän on oikea seikkailu, eikö totta? sanoi Diana. -- Ja eikö Lavendel neiti olekin suloinen, vaikkakin hän on hieman omituinen? Hän ei ole hutuistakaan vanhanpiian näköinen.

-- Hän on kuin vieno ja vaimennettu sävel, arvelen minä, sanoi Anna.

Heidän palatessaan alas Lavendel neiti tuli juuri kantaen teekannua, ja hänen jäljessään, kasvot loistaen tyytyväisyyttä, tassutti Charlotta Neljäs mukanaan kori vastaleivottuja korppuja.

-- Nyt saatte sanoa minulle nimenne, sanoi Lavendel neiti. -- Kuinka hauskaa, että te olette nuoria tyttöjä!... Rakastan nuoria tyttöjä. Ollessani heidän seurassaan on niin helppo kuvitella, että minä itse olen nuori tyttö. En pidä lainkaan -- hän virnisti hieman -- siitä ajatuksesta, että olen vanha... No ketä te olette -- vain mukavuuden vuoksi? Diana Barry! Ja Anna Shirley. Saanko kuvitella tunteneeni teidät jo sata vuotta ja sanoa teitä aivan yksinkertaisesti Annaksi ja Dianaksi?

-- Oi kyllä! sanoivat molemmat tytöt yhdestä suusta.

-- Nyt istuudumme pöytään kaikessa rauhassa ja maistelemme joka lajia, sanoi Lavendel neiti aivan onnellisen näköisenä. -- Charlotta, istu sinä alapäähän ja lähetä kananpoika kiertämään. Eikö ollut onni, että leivoin sekä korinttikakkuja että munkkeja! Oli tietenkin tyhmää tehdä noin vain kuviteltuja vieraita varten!... Tiedän, että Charlotta Neljäs ajattelee niin -- etkö ajattelekin, Charlotta? Mutta nyt näet, kuinka se sentään oli tarpeen. Tietystikään en ollut leiponut niitä aivan suotta aikojaan, sillä Charlotta Neljäs ja minä olisimme voineet syödä ne vähitellen. Mutta munkeille ei ole juuri edullista säilyttäminen...

Teenjuonti suoritettiin nauraen ja rupatellen, ja kun se oli lopussa, menivät he kaikki puutarhaan, joka lepäsi siinä auringonlaskun lämpimässä hohteessa.

-- Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin saarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.

-- Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.

-- Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni tinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.

Charlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.

-- Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.

Charlotta totteli ja puhalsi -- siitä lähti samalla sekä soriseva että kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus -- sitten kuului metsästä virran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia, hopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten valtakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle... Anna ja Diana huudahtivat ihastuksesta.

-- Naura nyt Charlotta -- naura kovasti!

Charlotta, joka luultavasti olisi totellut, jos Lavendel

neiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja nauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko joukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä ja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.

-- Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi Lavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista omaisuuttaan.

-- Itse pidän niistä paljon. Ne ovat oikein hyviä seuranpitäjiä -- jos ottaa hieman mielikuvitusta avuksi... Tyyninä iltoina istumme Charlotta Neljäs ja minä usein täällä ulkona ja huvittelemme niillä. Charlotta, vie torvi sisään jälleen ja ripusta se varovasti takaisin paikoilleen!

-- Miksi sanotte häntä Charlotta Neljänneksi? kysyi Diana, joka oli niin utelias siitä, että hän oli halkeamaisillaan.

-- Vain siksi ettei hän sekaantuisi muihin Charlottiin minun ajatuksissani, vastasi Lavendel neiti mitä vakavimman näköisenä. -- He ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei heitä voi erottaa toisistaan. Hänen nimensä ei oikeastaan ole lainkaan Charlotta. Mikä hänen nimensä taas olikaan -- odottakaahan!... Luulen, että se on Leonora -- niin, se on Leonora. Kas, minun laitani on tällainen. Kun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, en voinut asua täällä yksinäni, ja minulla ei ollut varaa maksaa sellaista palkkaa kuin täysikasvuinen tyttö vaatii. Sentähden hain tänne pikku Charlotta Bowmanin, joka auttoi minua täysihoitoa ja vaatteita vastaan. Hänen nimensä oli todellakin Charlotta -- hän oli Charlotta Ensimmäinen. Hän oli juuri täyttänyt kolmetoista. Hän oli minun luonani siksi kunnes täytti kuusitoista vuotta, ja sitten hän matkusti Bostoniin, koska hänellä siellä oli parempia mahdollisuuksia...

Sitten tuli hänen sisarensa minun luokseni. Hänen nimensä oli Julietta -- äidin heikko kohta oli kai koreat nimet -- mutta hän oli niin Charlotan näköinen, että sanoin häntä siksi koko ajan, ja sitä hän ei pannut pahakseen. Sen vuoksi en välittänyt yrittää muistaa hänen oikeata nimeään. Hän oli Charlotta Toinen, ja hänen muutettuaan tuli Evelina, ja hänestä tuli Charlotta Kolmas. Nyt minulla on Charlotta Neljäs; kun hän on päässyt kuusitoistavuotiaaksi -- hän on nyt neljäntoista -- tulee hänellekin halu matkustaa Bostoniin, ja mihin sitten ryhdyn, on minulle todellakin arvoitus... Charlotta Neljäs on Bowmanin tytöistä viimeinen ja myös paras. Muut Charlotat antoivat minun aina huomata, että heidän mielestään olin yksinkertainen "kuvitellessani" kaikenlaista, mutta sitä ei koskaan Charlotta Neljäs tee, mitä hän sitten ajatelleekin sydämessään... En välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, kun he eivät vain näytä sitä.

-- Ah, sanoi Diana ja katsoi ikävöiden laskevaa aurinkoa, nyt meidän täytyy lähteä, jos haluamme ehtiä Kimballiin ennen pimeätä. Kuinka hauskaa meillä on ollut teillä, neiti Lewis.

-- Ettekö halua tulla toistekin tervehtimään? pyysi Lavendel neiti.

Pitkä Anna kietoi kätensä pikku neidin ympärille.

-- Kyllä, varmasti haluamme, lupasi hän. -- Nyt kun olemme keksineet teidät, juoksemme tänne niin usein, että te aivan väsytte meihin. Niin, meidän täytyy mennä -- "meidän täytyy riistäytyä irti täältä", kuten Paul Irving sanoo joka kerta kun hän on ollut Vihervaaralla.

-- Paul Irving? -- Tuskin huomattava muutos ilmaantui Lavendel neidin äänensävyssä. -- Kuka hän on? En luullut olevan ketään sen nimellistä Avonleassa.

Anna pahastui omasta ajattelemattomuudestaan. Hän oli aivan unohtanut Lavendel neidin vanhan rakkaustarinan, kun hän sattui mainitsemaan nimen.

-- Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. -- Hän muutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva Irvingin luo Rantatupaan.

-- Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui kukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa peittyivät.

-- On.

-- Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi Lavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta kysymykseen.

-- Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon. Hän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi minulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan. Kaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan Itäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui häneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen vuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi valveilla koko yön ja ajatteli häntä... Siitä saakka hän aina rakasti lavendelin tuoksua -- ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen. -- Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me tulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.

Hän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä ulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä ilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä uhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen piirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä tienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien alle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.

-- Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. -- Meidän täytyy oikein usein käydä häntä tervehtimässä.

-- Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean ja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. -- Jos he olisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet Elisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti kuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan suloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja kellastuneita pitsejä... Minun nimenikin maistuu vain voilta ja leivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta...

-- Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. -- Minä en lainkaan ajattele niin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka Petronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että ihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä kauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai Gertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.

-- Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. -- On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi olisikaan niin ylen kaunis -- on johdettava ihmisten ajatukset johonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan ajattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!

XXII.

VÄHÄN KUSTAKIN.

-- Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona? sanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. -- Minkä näköinen hän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin hänet viimeksi -- eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen, että hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin, johon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä kurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul Irvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme pöydässä syömässä?

-- Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi Davy. -- Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun käsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta sinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja Paul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on helpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole puoleksikaan niin kova nälkä... On hirveän pitkä aika aamiaisen ja illallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä... Kuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin viime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi...

-- En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli ennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei hän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle vaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä. -- Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole yhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin tytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät -- sellaiset kauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta -- ja hänen äänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja pienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.

-- Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö, sanoi Marilla. -- En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu, mutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset pitivät häntä jo silloin omituisena. Davy -- jos vielä toiste tapaan sinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi kunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.

Useimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa tapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn kohdistetut "välilauseet". Tällä kertaa ei Davyn -- on ikävää, että siitä on pakko puhua -- ollut onnistunut onkia viimeisiä siirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta kohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä yltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen niin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi, puolittain hämillään, puolittain uhmaillen:

-- Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin...

-- Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina "omituisiksi", sanoi Anna. -- Ja Lavendel neiti on aivan varmaan erilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on. Ehkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan vanhene.

-- Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset vanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. -- Ellei vanhene, niin ei pian sovi kenenkään joukkoon... Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel neiti nykyään kuulu juuri mihinkään... Hän on elänyt tuolla syrjässä kaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni kivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen, kun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy, älä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei hyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?

-- Olen ehkä noussut vuoteesta väärältä puolen, arveli Davy. -- Milty Boulter sanoo, että jos tekee niin, niin käy kaikki hullusti koko päivän. Hänen isoäitinsä on sanonut sen. Mutta mikä on oikea puoli? Ja miten on meneteltävä, jos vuode on seinän vieressä? Sen haluaisin tietää.

-- Olen aina ihmetellyt, mitä tuli Stephen Irvingin ja Lavendel Lewisin välille, jatkoi Marilla välittämättä Davysta. -- He olivat aivan varmasti kihloissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sitten kesken kaiken kihlaus purkautui. En tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta jotain kauheata se varmasti oli, sillä hän meni tiehensä Yhdysvaltoihin eikä enää koskaan palannut kotiin.

-- Ehkei sen tarvitse lainkaan olla mitään kauheata. Luulen, että pikku seikat elämässä usein saavat aikaan enemmän ikävyyksiä kuin suuret asiat, sanoi Anna selvänäköisyydellä, jota hän tuskin oli ennättänyt hankkia itselleen kokemuksien kautta. -- Marilla kiltti, älä mainitse rouva Lyndelle mitään siitä, että minä olen ollut neiti Lewisin luona. Hän tekisi minulle varmasti parisataa kysymystä, ja miten lieneekään, minä en välittäisi siitä -- eikä neiti Lewis myöskään, jos hän saisi sen tietää, siitä olen varma.

-- Rakel olisi kyllä utelias, myönsi Marilla, vaikkei hän nykyään ennätä uhrata niin paljon aikaa kuin ennen toisten ihmisten asioille. Hän on hyvin sidottu kotiinsa Thomaksen vuoksi, ja hän on hyvin alakuloisella mielellä, sillä minä pelkään, että hän alkaa menettää toivonsa siitä, että Thomas koskaan tulee paremmaksi. Rakel joutuu hyvin yksinäiseksi, jos Thomakselle jotain tapahtuu; kaikki lapsethan ovat asettuneet länteen, paitsi Eliza, joka on kaupungissa, ja tuosta vävystä hän ei pidä.

Marilla otti itselleen uuden annoksen puuroa ja jatkoi:

-- Rakel sanoo, että jos hän vain tahtoisi ottaa tuiman muodon ja käyttää tahdonvoimaansa, niin hän tulisi paremmaksi. Mutta yhtä hyvin voisi kehoittaa nilviäistä terästämään itseään. Ja koskapa Thomas Lynde olisi saanut tilaisuutta käyttää tahdonvoimaansa? Hänen äitinsä vallitsi häntä, kunnes hän meni naimisiin, ja sitten tarttui Rakel ohjaksiin. On ihme, että hän on tohtinut sairastua kysymättä vaimoltaan lupaa. Oh, ei, näin ei saa puhua... Rakel on ollut hänelle hyvä vaimo. Ilman häntä tuo poloinen olisi kokonaan joutunut perikatoon, se on varmaa... Hän on syntynyt tohvelisankariksi, ja hänen onnensa oli, että hän joutui Rakelin kaltaisen rehellisen ja kelpo vaimon käsiin. Davy, sanon sinulle kerta kaikkiaan -- älä kiemurtele kuin ankerias!

-- Minulla ei ole mitään muuta tekemistä, marisi Davy. -- En jaksa syödä enempää, eikä ole hauskaa istua katselemassa, kuinka sinä ja Anna syötte.

-- Silloin voitte sinä ja Dora mennä ulos antamaan kanoille jyviä, sanoi Marilla. -- Mutta varo koettamasta nyhtää enää sulkia valkoisen kukon pyrstöstä!

-- Tarvitsisin muuten muutamia sulkia päähineeseeni, kun minun pitäisi olla intiaani, sanoi Davy nyrpeänä. -- Milty Boulterilla on hieno intiaanikoriste, höyhenistä tehty, jonka hänen äitinsä antoi hänelle ottaessaan hengiltä heidän vanhan valkoisen kalkkunansa. Voisit kai antaa minulle muutamia. Kukolla on paljon enemmän kuin se tarvitsee.

-- Voit saada vanhan pölyhuiskun, joka riippuu vintin säiliössä, sanoi Anna, ja minä värjään sulat punaisiksi ja vihreiksi ja keltaisiksi.

-- On kauheata, kuinka sinä hemmottelet tuota poikaa, sanoi Marilla, kun Davy säteilevin kasvoin oli mennyt ulos siivon Doran kanssa.

Marillan kasvatustako oli edistynyt jättiläisaskelin viimeisenä kuutena vuotena, mutta vieläkään hän ei ollut voinut vapautua siitä käsityksestä,

että oli hyvin vahingollista lapselle saada liian monta toivettaan toteutetuksi.

-- Kaikilla hänen luokkansa pojilla on intiaanikoriste, ja Davy haluaa luonnollisesti myöskin sellaisen, sanoi Anna. -- Tiedän, miltä se tuntuu... En koskaan unohda, kuinka halusin puhvihihoja, kun kaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Ja Davy ei ole hemmoiteltu. Hän tulee päinvastoin kiltimmäksi päivä päivältä. Ajattelehan, mikä ero hänessä on verrattuna siihen, minkälainen hän oli tänne tullessaan vuosi sitten!

-- On totta, ettei hän tee enää niin paljon vallattomuuksia alettuaan käydä koulua, tunnusti Marilla. -- Hänelle on kaiketi terveellistä olla hiukan toisten poikien joukossa. Mutta minua ihmetyttää, ettemme ole vielä mitään kuulleet lasten sedästä. Emme ole saaneet riviäkään sitten kuin viime toukokuussa.

-- Minua huolestuttaa ajatellessani, mitä hän tulee kirjoittamaan, huokasi Anna alkaen kokoilla lautasia ja laseja. -- Jos kirje tulisi, niin pelkäisin aukaista sitä, sillä voisihan siinä olla, että hän haluaa ottaa kaksoiset luokseen.

Kuukautta myöhemmin tuli todellakin kirje. Mutta se ei ollut lasten sedältä. Eräs tämän hyvä ystävä kirjoitti ja kertoi, että Richard Keith kaksi viikkoa sitten oli kuollut keuhkotautiin. Kirjeen kirjoittaja oli niinikään saanut tehtäväkseen hänen testamenttinsa toimeenpanon, ja tämän testamentin mukaan jätettiin kaksituhatta dollaria neiti Marilla Cuthbertin liuostaan käytettäväksi Davyn ja Doran hyväksi, kunnes he tulisivat täysi-ikäisiksi tai menisivät naimisiin. Sillä välin oli korot käytettävä heidän ylläpitoonsa.

-- Voihan tuntua sydämettömältä iloita jostain, joka on kuolemantapauksen yhteydessä, sanoi Anna. -- Minun käy sääliksi herra Keith parka, mutta olen iloinen siitä, että saamme pitää kaksoiset.

-- Rahat tulivat hyvään tarpeeseen, sanoi käytännöllinen Marilla. -- Tahdoin kyllä mielelläni pitää lapset, mutta en todellakaan tiennyt, kuinka minulla olisi siihen varaa, varsinkin senjälkeen kuin he alkavat tulla suuremmiksi... Maatilan vuokra riittää hädin tuskin meidän ylläpitoomme, ja minä olin päättänyt, ettei senttiinkään sinun rahoistasi koskettaisi heidän tähtensä. Sinä teet näinkin jo aivan liian paljon heidän hyväkseen. Dora ei tarvinnut tuota uutta hattua, jonka ostit hänelle, enempää kuin kissa tarvitsee k alita häntää. Mutta nyt olemme saaneet tuntuvan avustuksen eikä meillä ole syytä olla huolissamme.

Davy ja Dora ihastuivat kuullessaan, että he saisivat jäädä Vihervaaralle "ainaiseksi". Että setä, jota he eivät koskaan olleet nähneet, oli kuollut, ei vuodattanut katkeraa pisaraa heidän ilonmaljaansa. Ainoastaan Doran valtasivat äkkiä pahat aavistukset...

-- Onko Richard setä haudattu? kuiskasi hän Annalle.

-- On, kultaseni, sehän on selvää.

-- Hän -- hän -- hän ei kai tee kuten Mirabel Cottonin setä, mitä? kuiskattiin vielä kiihkeämmin. -- Hän ei kai harhaile missään taloissa hautaamisensa jälkeen, eihän, Anna?

XXIII.

LAVENDEL NEIDIN ELÄMÄNTARINA.

-- Taidanpa lähteä kävelyretkelle metsän läpi Kaikurantaan tänä iltana, sanoi Anna eräänä perjantai-iltana joulukuussa.

-- Näyttää siltä kuin alkaisi sataa lunta, sanoi Marilla epäröiden.

-- Minä pääsen perille ennen lumisadetta, ja aion jäädä sinne yöksi. Diana ei voi mennä, koska hänellä on vieraita, ja olen varma siitä, että Lavendel neiti odottaa minua tänä iltana. On kokonaista kaksi viikkoa siitä kuin olin siellä.

Anna oli käynyt monta kertaa Kaikurannassa tuon lokakuun päivän jälkeen. Välistä hän ja Diana ajoivat pitkin suurta valtatietä, välistä he menivät suoraan metsän läpi. Kun Diana oli estetty tulemasta mukaan, meni Anna yksin.

Hänen ja Lavendel neidin välillä oli syntynyt tuollainen kaunis ja äärettömän rikassisältöinen ystävyyssuhde, joka on mahdollinen ainoastaan, kun on kysymyksessä nainen, joka on säilyttänyt nuoruuden raikkauden sydämessään ja sielussaan, ja tyttö, jonka mielikuvituksen voima ja terve käsityskyky korvaavat puuttuvaa elämänkokemusta. Anna oli viimeinkin tavannut todellisen "sukulaissielun", kun taas hän ja Diana puolestaan toivat pikku neidin yksinäiseen ja eristettyyn elämään tervettä hilpeyttä ja iloa ulkonaisista elämänoloista, joiden kanssa Lavendel neidillä, "itse kaiken unohtaneena, maailman unohtamana", ei pitkään aikaan ollut ollut mitään yhteyttä. Heidän mukanaan lehahti nuoruuden ja todellisuuden tuulenhenki pieneen tupaseen yksinäisten petäjien juurella.

Charlotta Neljäs tervehti heitä aina leveimmällä hymyllään -- ja Charlotan hymyt olivat kauhean leveitä. Hän piti heistä molemmista rakkaan neitinsä tähden ja heidän itsensä vuoksi. Ei koskaan ennen ollut ilo kohonnut niin korkealle tuossa pienessä muratin verhoamassa majassa kuin niin usein tänä syksynä, joka ikäänkuin epäröiden väistyi auttamattomasti lähestyvien, koleitten päivien tieltä. Marraskuu oli vain väriloistossa hekumoivan lokakuun toistuma, ja yksinpä joulukuukin matki kesäisiä auringonpaisteita ja autereisia usvaharsoja.

Mutta juuri tänään näytti siltä kuin joulukuu olisi muistanut, että talven aika oli käsillä, ja tullut äkkiä pilviseksi ja harmaaksi ja tyveneksi, mikä oli merkkinä lumisäästä.

Anna nautti kuitenkin paljon vaelluksestaan lehdettömän pyökkimetsän loputtomien sokkeloitten läpi. Vaikka hän kulki yksinään, ei hänellä koskaan ollut ikävä; hänen, mielikuvituksensa kansoitti käytävät hilpeillä seuralaisilla, ja näiden kanssa hän piti vireillä vilkasta "kuvittelukeskustelua", joka oli sukkelampaa ja huvittavampaa kuin keskustelut tavallisesti ovat todellisessa elämässä, jolloin ihmiset usein, ikävä kyllä, ovat anteeksiantamattoman velttoja ja hidasälyisiä... Valituista älyniekoista kokoonpannussa "kuvitteluseurassa" sanoo jokainen juuri sitä, mitä hänen toivotaan sanovan, ja antaa siten itselle tilaisuuden vastaamaan juuri sellaista mitä mieluimmin haluaisi sanoa. Tämän näkymättömän seuran saattamana Anna riensi metsäpolkua eteenpäin ja saapui pienelle sivutielle Kaikurannan lähelle juuri kun suuret, höyhenkeveät hiutaleet alkoivat hiljoilleen putoilla ilman läpi.

Ensi mutkassa hän kohtasi Lavendel neidin, joka seisoi suuren petäjän juurella, joka levitteli oksiaan laajalle ympärilleen. Hänellä oli yllään tummanpunainen lämmin värinen puku, ja hänen päänsä ja hartioittensa yli oli heitetty hopeanharmaa silkkihuivi.

-- Te olette kuin hongikon keijukaiskuningatar, huusi Anna iloisesti.