Part 16

Useita kertoja heidän päästäessään hevosta valjaista ja pannessaan sitä talliin huomasi Anna, että Priscilla katseli häntä salavihkaa ihmettelevästi ja hämillään.

-- Hänen ei sentään tarvitsisi tuolla tavoin töllistellä minua, ajatteli Anna hieman loukkaantuneena. -- Ellei hän tiedä, mitä höyhenien muuttaminen patjaan merkitsee, niin voinee hän kuitenkin kuvitella sitä.

Kun Priscilla oli mennyt vierashuoneeseen, mutta Anna ei ollut vielä ehtinyt nousta rappusia, astui Diana aivan odottamatta keittiöön. Anna tarttui kiihkeästi ystävätärtään käsipuolesta.

-- Diana Barry, kenen luulet tällä hetkellä istuvan vierashuoneessa? Niin, kultaseni, rouva Charlotte Morgan -- ja eräs miljonäärin rouva Newyorkista -- ja minä olen tämän näköinen -- eikä ruuan murenaakaan ole talossa paitsi vihoviimeinen kipene savustettua kinkkuamme, Diana!

Tällä hetkellä Anna havaitsi, että Diana tuijotti häneen aivan yhtä hämmästyneen näköisenä kuin Priscilla ennen. Ei, nyt tämä todellakin meni liian pitkälle...

-- Oi, Diana, älä katso minuun noin! rukoili hän. -- Sinun ainakin pitäisi ymmärtää, ettei maailman siisteinkään ihminen voi tyhjentää höyheniä patjasta toiseen ilman että se näkyy hieman hänen ulkokuorestaan...

-- En -- en -- tarkoita höyheniä, sopersi Diana. -- Minä -- minä -- tarkoitan nenääsi, Anna.

-- Minun nenääni?... Oi Diana, ei kai mikään ole hullusti sen suhteen?

Anna syöksyi astiainpesupöydän ääressä olevan pienen peilin luo. Yksi ainoa katse antoi hänelle selityksen arvoitukseen. Hänen nenänsä loisti räikeän tulipunaisena.

Anna vaipui alas sohvalle -- hänenkin lannistumattomien elin voimiensa mitta alkoi nyt olla täysi...

-- Kuinka sen laita on? kysyi Diana, jonka uteliaisuus vihdoinkin vei voiton hienotunteisuudesta.

-- Luulin hanganneeni sitä uudella kesakkovoiteellani, mutta sen sijaan olen ilmeisesti ottanut punaista väriä, jota Marilla käyttää piirtäessään mallin kotikutoisiin mattoihin, oli epätoivoinen vastaus. -- Mitä minä nyt teen?

-- Pese se pois, neuvoi Diana.

-- Entäpä jos se ei lähde pesemällä! Ensin värjään tukkani, sitten nenäni. Marilla leikkasi tukkani, kun olin sen värjännyt, mutta nenäni tahdon todellakin pitää... Niinpä niin, tämä on uusi rangaistus turhamaisuudestani, ja voin kai uskoa ansainneeni sen -- vaikka siinä ajatuksessa on sangen vähän lohdutusta... Eikö tässä melkein ole pakko uskoa, että minä olen noiduttu -- mihin tahansa ryhtynenkin, niin se käy hullusti...

Onneksi punainen väri lähti sangen helposti, ja Anna meni hieman lohdullisemmin mielin vinttikamariinsa sillä välin kuin Diana juoksi kotiin. Hetkisen kuluttua Anna taas tuli alas toisissa pukimissa ja tavallisella hyvällä tuulellaan. Musliinipuku, jota hän niin suuresti oli halunnut käyttää juuri tässä tilaisuudessa, liehui iloisesti ulkona kuivausnuorallaan, niin että hän sai tyytyä parhaaseen puuvillapukuunsa. Hänellä oli valkea sytytettynä ja teevesi kiehumassa Dianan palatessa -- hänellä ainakin oli valkea musliinipukunsa yllään, ja hänellä oli sitäpaitsi kannella peitetty vati kädessään.

-- Äiti kysyy, tahdotko pitää tämän hyvänäsi, sanoi hän, kohotti kantta ja paljasti Annan ilosta loistaville silmille somasti leikatun ja asetellun kylmän kananpoikapaistin.

Kananpoikaa tuki kevyt ja kuohkea vasta leivottu leipä, oivallinen voi ja juusto, Marillan hedelmäkaakku ja kulhollinen hillottuja luumuja, jotka uivat kultaisessa sokeriliemessään kuin kesäauringon paisteessa, joka jonkun ihmeellisen käsittelyn kautta oli muuttunut juoksevaan muotoon... Sitten koristettiin pöytä vielä suurella maljakolla, täynnä vaaleanpunaisia ja valkeita astereita, mutta pöydän järjestely tuntui silti kehnolta verrattuna siihen upeaan ja todella taiteelliseen asuun, joka kerran oli varattu rouva Morganille...

Annan nälkäiset vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet huomaavan, että mitään puuttui, ja he söivät silminnähtävällä mielihyvällä noita yksinkertaisia ruokalajeja. Mutta ensimmäisten minuuttien jälkeen ei Annakaan ajatellut, mitä oli tai ei ollut hänen ruokalistallaan.

Rouva Morganin ulkonainen olemus tuotti ehkä pettymyksen tunteen -- tämä oli hänen uskollisen ihailijakaartinsakin pakko myöntää keskuudessaan -- mutta hän osoittautui hauskimmaksi seuraihmiseksi, mitä ajatella voi. Hän oli tehnyt laajoja matkoja ja oli erinomainen kertoja. Hän oli joutunut kosketuksiin monenlaisten ihmisten kanssa ja esitti kokemuksiaan niin sukkelassa ja huvittavassa muodossa, että ihastuneista kuulijoista tuntui siltä kuin he kuuntelisivat jotakuta hänen huvittavien ja henkevien kirjojensa henkilöä.

Mutta kaiken tämän säkenöivän sukkeluuden alle kätkeytyi tosi naisellisen myötätuntoisuuden pohjavirta, sydämen hyvyys, joka voitti puolelleen kiintymyksen yhtä helposti kuin hänen kevyt ja leikillinen keskustelutaitonsa herätti ihailua. Hän ei liioin yksinomaan johtanut keskustelua. Hän osasi myös temmata mukaansa toiset ja saattaa heidät puhumaan yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hän itsekin, ja sekä Annan että Dianan mielestä ei ollut lainkaan vaikeata jutella hänen kanssaan.

Rouva Pendexter ei puhunut paljoa; hän vain hymyili suloisine silmineen ja huulineen ja söi kananpokaa ja hedelmäkaakkua sellaisella erinomaisella mieltymyksellä, että ne jotka näkivät hänet, saivat sen vaikutuksen, että hän nautti aamiaisekseen ambrosiaa ja mettä. Anna huomautti myöhemmin Dianalle, että niin hurmaavan kauniin olennon, kuin rouva Pendexter oli, ei ollut tarvis puhua -- hänen tehtävänsä oli vain olla...

Varhaisen päivällisen jälkeen he kulkivat kaikin pitkin Rakastavaisten polkua ja Orvokkien laaksoa ja Koivukäytävää ja sitten takaisin Kummitusmetsän läpi Metsänymfin lähteelle, jossa he istuutuivat ja pakinoivat viimeisen viehättävän puolituntisen. Rouva Morgan tahtoi tietää, minkä johdosta Kummitusmetsä oli saanut nimensä, ja hän nauroi siksi kunnes purskahti itkuun kuullessaan asian sekä Annan eloisan kuvauksen eräästä muistorikkaasta vaelluksesta metsän läpi kauheana hämärähetkenä...

-- Niinpä niin -- tämä on ollut juhlaa sekä sielulle että ruumiille, vai mitä arvelet? sanoi Anna, kun hänen vieraansa olivat menneet ja hän ja Diana taas olivat yksin. -- En tiedä, mikä minusta oli hauskempaa -- kuunnella rouva Morgania vaiko katsella rouva Pendexteriä. Ja minä luulen melkein, että meillä oli nyt hauskempaa, kuin jos olisimme etukäteen tietäneet heidän tulevan ja väsyttäneet itsemme valmistusten paljoudella... Jumalan kiitos, väri lähti nenästäni... Jäät kai illalliselle luokseni, Diana, niin saamme puhella enemmän kaikesta...

-- Priscilla on sanonut, että rouva Pendexterin miehen sisar on naimisissa erään englantilaisen kreivin kanssa... Ja kuitenkin hän otti toistamiseen luumuhilloketta, sen minä näin, sanoi Diana, ikäänkuin näitä kahta tosiasiaa olisi mahdoton yhdistää...

-- En luule, että itse englantilainen kreivikään olisi nyrpistänyt aristokraattista nenäänsä Marillan luumuhillokkeelle, sanoi Anna ylpeästi. Kun Anna Marihan kotiin palattua selosti tälle päivän tapahtumia, ei hän maininnut mitään onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen omaa nenäänsä. Mutta hän otti kesakkovoidepullon ja kaatoi sen ulos ikkunasta.

-- En välitä enää koskaan käyttää mitään kauneuskeinoja, sanoi hän synkän päättäväisesti. -- Ne voivat sopia pikkumaiselle järjestysihmiselle, mutta sen, joka kuten minä näyttää olevan tuomittu tekemään hirvittävän erehdyksen toisensa jälkeen -- sen ei pidä kiusata kaitselmusta...

XXI.

PIKKU LAVENDEL NEITI.

Koulu alkoi, ja Anna palasi työhön, varastossaan jonkun verran harvalukuisemmin "periaatteita", mutta melkoisesti enemmän kokemusta. Hänellä oli useita uusia oppilaita, kuusi- ja seitsenvuotiaita, jotka pyörein ja hämmästynein silmin tuskin uskalsivat kurkistaa ihmeitten maailmaan. Heidän joukossaan olivat Davy ja Dora.

Davy oli saanut paikkansa Milty Boulterin viereen, joka oli käynyt koulua koko vuoden ja oli siis imenyt itseensä paljon viisautta. Doran vierustoveri oli Mirabel Cotton, joka oli kymmenvuotias ja Doran silmissä siis kuului "suuriin tyttöihin".

-- Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän tuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. -- Sinä sanoit, että minun mielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin -- olen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa -- mutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää aika paljon... On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden kanssa leikkiä.

Istun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua pitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen, mutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle, että jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet välitunnilla... Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin hänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä ja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna... On sittenkin parempi pieksää hänet... Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt minua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän helposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan nimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta. Milty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi pikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän...

Dora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti ihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski hänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.

-- Minä -- minä niin pelkään, nyyhkytti hän. -- Minä -- minä en tahdo mennä yksin pimeässä...

-- Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. -- Olethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut peloissasi.

Dora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen, hyväili häntä ja kuiskasi:

-- Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?

-- Pelkään -- pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. -- Tänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle... Melkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut -- hänen isänäitinsä ja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja enoa ja tätiä... Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel... Ja sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he sanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan... Ja sitten -- sitten sanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon senjälkeen kun hänet oli haudattu... Hänen äitinsä näki hänet. En välitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota setää...

Anna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan, kunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton jäädä sisään välitunniksi ja kuulla "ystävällisen, mutta vakavan" huomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus, että siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri saatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään mieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille koulutovereille.

Mirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei ollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää arvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään jännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka "kummitteli"?...

Syyskuu vieri ohi ja vaihtui kullanpunaiseen, ihanaan lokakuuhun. Diana pistäytyi Vihervaaralle eräänä perjantai-iltana.

-- Sain tänään kirjeen Ella Kimballilta, Anita, ja hän pyytää meitä molempia tulemaan sinne teelle huomenna iltapäivällä tavataksemme hänen kaupunkilaisserkkunsa Irene Trentin. Mutta me emme voi saada mitään meidän hevosistamme, koska ne ovat työssä kaiken päivää, ja teidän poninne jalkahan on kipeä... Sentähden siitä ei kaiketi voi tulla mitään?

-- Miksi emme voisi kävellä? arveli Anna. -- Jos menemme suoraan metsän läpi, niin saavumme länsi-Graftonin maantielle jokseenkin lähelle Kimballia. Kuljin tuota oikotietä viime talvena ja osaan aivan hyvin. Sinne ei ole monta kilometriä, eikä meidän tarvitse kävellä kotiin, sillä Oliver Kimball kyyditsee meitä varmasti. Hän on vain iloinen päästessään vähän liikkeelle, sillä hän hakkailee Carrie Sloanea, ja hänen isänsä ei anna hänelle juuri koskaan hevosta, niin että hän voisi päästä tervehtimään häntä...

Päätettiin siis, että tytöt lähtisivät jalan, ja seuraavana iltapäivänä he lähtivät matkaan, aluksi kulkien Rakastavaisten polkua. Siitä vei polku suoraan laajojen pyökki- ja vaahterametsien helmaan. Niiden lehtipuku hehkui nyt mitä ihanimmissa tulipunaisissa ja kultaisissa värisoinnuissa, ja purppuranhohteinen hämärä vallitsi niiden hiljaisessa kohdussa.

-- Eikö sinusta tunnu siltä kuin vuosi paraillaan rukoilisi suunnattomassa tuomiokirkossa, täynnä vienoa, värikästä valoa? sanoi Anna uneksien. -- On tuskin oikein kulkea niin nopeasti tämän läpi... Minusta se tuntuu yhtä epäkunnioittavalta kuin jos juoksisi kirkossa.

-- Niin, mutta meidän pitää joka tapauksessa pitää kiirettä, sanoi Diana katsahtaen kelloonsa. -- Me olemme kuin olemmekin sittenkin laskeneet ajan perin niukasti...

-- Silloin kiiruhdan askeleitani, mutta älä vaadi minua puhumaan, sanoi Anna kiiruhtaen kulkuaan. -- Nyt tahdon täysin siemauksin nauttia hetken ihanuudesta... Minusta tuntuu kuin pitäisin huulieni edessä vaahtoavaa viinipikaria, ja siitä maistelen hieman joka askeleella...

Mahdollisesti juuri sen vuoksi, että hän niin kaikkineen oli antautunut tähän "maistelemiseen", Anna kääntyi vasemmalle, kun tie myöhemmin haaraantui. Hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta aina myöhemmin hän piti tätä erehdystä elämänsä onnellisimpana. Viimein he saapuivat ruohoa kasvavalle, yksinäiselle tielle, joka niin pitkälle kuin he voivat nähdä oli vain kuusen vesojen reunustama.

-- Siunatkoon -- missä me olemme? huudahti Diana hämmästyneenä. -- Tämähän ei ole länsi-Graftonin tie.

-- Ei, tämä on päinvastoin itäinen, sanoi Anna nolon näköisenä. Minä olen varmaankin kääntynyt väärään suuntaan tienhaarassa. En tiedä tarkalleen, missä olemme, mutta matkaa on kyllä ainakin pari kilometriä Kimballiin.

-- Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello puoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. -- Pääsemme perille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain vaivaa tarjota sitä meille uudelleen.

-- On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.

-- Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä iltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.

Kappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas haaraantui.

-- Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.

Anna pudisti päätään.

-- En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä. Tässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen on varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!

-- Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia polvekkeita ja mutkia.

Se kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat kietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna muodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut auringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan äärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.

-- Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa. -- Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan, Anna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan prinsessan.

Seuraavassa tien mutkassa he huomasivat -- eivät tosin linnaa, mutta pienen tupasen, melkein yhtä yllättävän kuin linna olisi ollut näillä seuduilla, jossa toinen jokseenkin yksitoikkoinen puuhuvila suurin piirtein katsottuna oli aivan orjamaisesti toisen kaltainen, aivan kuin rakennusmestarilla olisi ollut ainoastaan yksi ainoa malli käytettävissään. Anna pysähtyi ihastuneena, ja Diana huudahti:

-- Ah, nyt tiedän, missä me olemme. Tämä on se pieni kivitalo, jossa neiti Lavendel Lewis asuu -- luullakseni hän nimittää sitä Kaikurannaksi. Olen usein kuullut siitä puhuttavan, mutta en ole vielä koskaan nähnyt sitä. Eikö se olekin romanttinen paikka?

-- Se on somin, lumoavin paikka, mitä koskaan olen nähnyt tai voinut kuvitella, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. -- Se on aivan kuin kappale satukirjaa tai unta.

Talo oli matala rakennus, rakennettu hakkaamattomista lohkareista seudun punaista hiekkakiveä, yllään pieni terävä katto, josta pilkisti esiin kaksi ullakon ikkunaa, jotka olivat varustetut hauskoilla pikku "päähineillä" eli puisilla suojakatoksilla, ja kaksi korkeata savupiippua. Koko talo oli yltyleensä tuuhean kiemurtelevan murattivaipan peitossa, joka oli helposti iskenyt juurensa kivimuurin halkeamiin ja jonka syksyiset hallayöt värjäsivät mitä ihanimpiin pronssinkeltaisiin ja viininpunaisiin vivahduksiin.

Talon edustalla oli pitkulainen puutarha, johon vei portti. Se levisi pitkin talon toista sivua; kolmelta muulta puolelta sitä ympäröi vanha kivimuuri, niin ylt'yleensä sammalen ja ruohon ja sanajalkojen peittämä, että se muistutti korkeata, vihantaa vallia. Oikealla ja vasemmalla levittivät korkeat, tummat kuuset palmunlehden tapaisia oksiaan sen ylitse, mutta talon alapuolella oli pieni niittytilkku, jossa rehoitti apilaan jälkikasvu, ja se vietti alaspäin Graftonin lammen sinihohteisia lahdelmia kohti. Ei mitään muuta rakennusta, ei mitään muuta metsänaukeamaa ollut näkyvissä -- ei muuta kuin kukkuloita ja laaksoja, nuorten mäntyjen hieman tummahkon viheriän verhoamia.

-- Minkähänlainen ihminen neiti Lewis lienee, sanoi Diana, kun he avasivat puutarha veräjän. -- Ihmiset väittävät, että hän on hyvin omituinen...

-- Silloin hän varmaankin on mielenkiintoinen, päätteli Anna. -- Sitä ainakin ovat kaikki omituiset ihmiset, minkälaisia he muuten lienevätkin... Enkö sanonut sinulle, että tulisimme lumottuun linnaan? Tiesinhän, etteivät keijukaiset suotta aikojaan ole kehränneet lankojaan tämän polun yli...

-- Mutta neiti Lavendel Lewis on tuskin lumottu prinsessa, nauroi Diana. -- Hän on vanha neiti -- nelikymmenviisivuotias ja aivan harmaa, kuten olen kuullut.

-- Juuri siinä on osa hänen lumousvoimaansa, näetkös, kuiskasi Anna. -- Mieleltään hän on nuori ja kaunis -- ja jos me vain tietäisimme, kuinka lumous poistettaisiin, nousisi hän esiin ihanana ja säteilevänä kuin muinaisina päivinä... Mutta sitä emme tiedä -- sen tietää aina yksistään prinssi -- ja Lavendel neidin prinssi ei ole vielä tullut. -- Entäpä jos hänelle on sattunut joku onnettomuus -- vaikka se onkin kaikkia sadun sääntöjä vastaan...

-- Pelkään, että hän on tullut jo kauan sitten ja mennyt matkoihinsa, sanoi Diana. Ihmiset sanovat, että hän oli kihloissa Stephan Irvingin kanssa -- Paulin isän -- kun he molemmat olivat nuoria. Mutta asia pitkistyi ja mutkistui ja niin he erosivat.

-- Sh! varoitti Anna. -- Ovi on auki.

Tytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja koputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului sisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin -- noin neljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä ja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta korvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut kahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.

-- Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.

-- On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti -- tätä tietä, neiti -- ja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on ylhäällä, neiti.

Näin sanoen pikku "sisäkkö" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen olivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon ihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen kuin sen ulkopuolikin.

Huone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista ikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki huonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja huolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta minun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten puoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille, jotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa syysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen sanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa kaikelle, kuten Anna olisi sanonut, "juhlallisen leiman".

-- Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi hän. -- Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku aputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän palvella Lumikin seitsemää kääpiötä... Hän olisi varmaankin voinut neuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään Lavendel neidin. Sh -- nyt hän tulee.

Aivan oikein -- siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis kynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken käyttäytymistaidon ja vain tuijottivat... Tietämättään he olivat valmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman naistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta -- jokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine hiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä odotukset.

Hän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu, lumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi kiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset kasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine ruskeine silmineen ja hymykuoppineen -- niin, poskissa todelliset hymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean kellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut -- puku, joka olisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä naisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä tuskin tuli huomanneeksi.

-- Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän äänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.

-- Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. -- Meidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme väärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan... Onko meidän mentävä oikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?

-- Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen teepöytäänsä.

Sitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:

-- Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani? Jääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan sitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä olisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.

Diana katsoi Annaan mykän kysyvästi.

-- Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän oli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä Lavendel neidistä. -- Kun emme vain ole vaivaksi!... Odotatte varmaankin muita vieraita?

Lavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.

-- Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän. -- Minä _olen_ tyhmä -- ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en koskaan muulloin... En odota kerrassaan ketään -- kuvittelin vain... Ymmärrättehän, olen niin yksin... Pidän vieraskutsuista -- nimittäin oikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä -- mutta aniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä tiestä... Charlotta Neljäskin ikävystyi... Sentähden kuvittelin, että minulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä -- ja koristin pöydän -- ja panin sille äidin parhaat posliinit -- ja otin ylleni toisen puvun...

Diana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti oli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet. Nelikymmenviisivuotias neiti, joka "leikkii vieraisilla", aivan kuin hän olisi pikku tyttö!... Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti ihastuneena:

-- Oi, _teilläkin_ on tapana kuvitella!

Tämä "-kin" paljasti Lavendel neidille sukulaissielun.