Part 15

-- Mutta isän tukka on harmaa. Hänellä on sankka tukka, mutta se on harmaa. Nähkääs neiti, isä täyttää pian viisikymmentä vuotta. Sitä minä pidän melkein vanhuutena... Mutta hän on vanha vain ulkonaisesti... Sisällisesti hän on yhtä nuori kuin kuka tahansa. Neiti on nyt niin hyvä ja istuu tähän, ja minä istun teidän jalkojenne juureen. Saanko nojata päätäni teidän polveanne vasten? Näin oli pikku äidilläni ja minulla tapana istua. Ah, se on niin suloista minun mielestäni.

-- Nyt haluan kuulla, minkälaisia ajatuksia ne ovat, joita Mary Joe pitää niin ihmeellisinä, virkkoi Anna taputtaen vieressään olevaa pientä kiharapäätä.

Paul ei tarvinnut mitään houkutteluja ilmaistakseen ajatuksensa -- ei ainakaan sukulaissielujen ollessa kyseessä.

-- Ajattelin niitä ulkona männikössä eräänä iltana, sanoi hän uneksivalla äänellä. -- Tietystikään en uskonut niitä, mutta ajattelin niitä... Neitihän kyllä ymmärtää... Ja sitten tahdoin uskoa ne jollekulle, mutta ei ollut ketään muuta kuin Mary Joe. Mary Joe seisoi säiliössä ja teki taikinaa, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä ja sanoin: "Mary Joe, tiedätkö, mitä minä luulen? Luulen, että iltatähti on majakka sillä rannikolla, missä haltiattaret asuvat." Ja Mary Joe sanoi: "Mitä hullutuksia hän nyt on sepustellut? Eihän hän toki uskone, että on olemassa haltiattaria." Silloin minä oikein suutuin. Tiedänhän kyllä, ettei haltiattaria ole todellisuudessa, mutta senhän ei tarvitse olla esteenä sille, että minä kuvittelen mielessäni niitä olevan... Neitihän kyllä ymmärtää...

Sitten yritin uudelleen hyvin kärsivällisesti ja sanoin: "No, Mary Joe, nyt saat kuulla vielä lisää, mitä minä luulen. Luulen, että enkeli leijailee maan yli auringon mentyä mailleen -- suuri, ihana, valkea enkeli, jolla on hopeanhohtavat siivet -- ja hän laulaa kukkaset ja linnut uneen. Lapsetkin voivat kuulla hänen laulunsa, jos he osaavat kuunnella." Silloin Mary Joe löi yhteen kätensä, jotka olivat kokonaan jauhoissa, ja sanoi: "Uh huh -- mitä hän lörpötteleekään! Tulen oikein pimeänaraksi." Ja hän oli ihan säikähtyneen näköinen. Silloin menin ulos ja kuiskailin loput ajatuksistani puutarhalle. Puutarhassa oli pieni koivu, joka nyt on kuihtunut. Isoäiti sanoo, että sen on kuihduttanut meren suolainen vihma, mutta minä luulen, että keijukainen, joka asui puussa, oli mieletön keijukainen, joka meni ulos nähdäkseen maailmaa eikä sitten enää koskaan osannut takaisin. Ja pikku puu jäi silloin niin yksin, että se suri itsensä kuoliaaksi.

-- Ja kun pieni keijukaishoukko on kyllästynyt maailmaan ja vihdoin palaa takaisin puunsa luo, niin tulee hän suremaan itsensä kuoliaaksi, sanoi Anna.

-- Niinpä niin, mutta jos keijukaiset käyttäytyvät ymmärtämättömästi, niin saavat he syyttää itseään, aivan samoin kuin ihmisetkin, huomautti Paul vakavasti. -- Tietääkö neiti mitä minä luulen uudesta kuusta? Luulen, että se on pieni kultainen vene, täynnä unelmia.

-- Ja kun se törmää johonkin pilveen, niin ne kaatuvat ulos ja putoavat alas sinun uneesi.

-- Ah niin -- neiti ymmärtää täydellisesti... Ja minä luulen, että orvokit ovat taivaan pikku siruja, jotka putosivat alas, kun enkelit leikkelivät reikiä, joiden läpi tähdet voisivat tuikkia. Ovatko nämä ajatukset neidin mielestä nyt niin kauhean omituisia?

-- Ei, kullanmuruseni, ne eivät ole lainkaan omituisia... Ne ovat harvinaisia ja sen lisäksi hyvin kauniita ajatuksia pikku pojan tuumiskella, ja sentähden eräänlaiset ihmiset, jotka eivät voisi kuvitella sellaista, vaikka he koettaisivat sata vuotta, pitävät niitä "kummallisina". Mutta ajattele sinä vaan edelleenkin niitä, Paul -- kerran tulevaisuudessa sinä ehkä tulet kirjoittamaan niitä muistiin runoina...

Kotiin tultuaan Anna tapasi toisenlaisen pojan, joka odotti, että hänet pantaisiin vuoteeseen. Davy "murjotti", ja kun Anna oli riisunut hänet, sukelsi hän pää edellä vuoteeseensa ja hautasi kasvonsa päänaluseen.

-- Mutta Davy, sinähän unohdat lukea rukouksesi, sanoi Anna moittivalla äänellä.

-- Enkä ole -- en ole unohtanut sitä, sanoi Davy uhmaillen, mutta en välitäkään enää lukea iltarukouksiani. Ja minä aion lakata koettamasta olla kiltti, sillä miten kiltti olenkin, pidät sinä kuitenkin enemmän Paul Irvingistä. Silloin voin olla yhtä hyvin ilkeä ja pitää joskus hauskaa.

-- Minä en pidä enempää Paul Irvingistä, sanoi Anna aivan vakavasti. -- Pidän yhtä paljon sinusta, vaikka eri tavalla.

-- Mutta minä tahdon, että pidät minusta aivan samalla tavalla, sanoi Davy ja nyrpisti nenäänsä.

-- Ymmärrät kai, ettei voi pitää eri ihmisistä samalla tavoin. Ethän pidä Dorasta ja minusta samalla tavalla, vai mitä?

Davy nousi istumaan ja mietti.

-- E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on sisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.

-- Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja Davysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.

-- Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi Davy, tämän logiikan taivuttamana. -- Mutta nyt on liian vaivalloista ryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen aamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?

-- Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!

Davy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun hän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin pikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.

-- Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.

-- Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka ei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin ansaittua.

-- Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt saat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle kaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle ja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä Marilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman viipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti -- enkö sinunkin mielestäsi?

-- Teit kyllä, hyvin kiltisti -- niin olisi mies tehnyt, Davy.

-- Aivan niin, sanoi Davy. -- Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin että hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta enhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin kiltti siitä huolimatta, Anna.

Hämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen tulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän huomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja kuinka miehekkäältä hän näytti -- tuo kookas nuorukainen avoimine kasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.

Annan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän näköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen "ihanteensa" kaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä, minkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti olevan melkein pilkulleen sama maku. "Hänen" piti olla hyvin pitkä ja hienon ja "ylhäisen" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset, tutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa ei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys pelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?

Gilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen ja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu kuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen "ihanteensa", olisi hänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan -- aina niihin seitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli Annan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin poika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla, ja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla oli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin hienot ja hennot kuin kukanlehti.

Hän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen tytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä rauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan nuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he "elivät raisusti", ja Gilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan ystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa hänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että ajatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan kirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.

Hänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella tytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä -- vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen näille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos hän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan kauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut niihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin monet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi -- pikkumaiseen kateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä toisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon muuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella, ei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle luonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli.

Mutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi, sillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi jokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita -- tai myöskin nauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.

-- Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän kiusotellakseen häntä.

-- Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon kermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla, hyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.

-- Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt istuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille talonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia, sanoi Gilbert. -- Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on Avonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä hyvää... Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman valtatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy erinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis tosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan ja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä Eliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin hotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle. He kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei mikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä kaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.

-- Ompeluseura puhuu kirkkomaan siistimisestä, sanoi Anna, ja toivottavasti he todellakin tekevät sen. Meidän yhdistyksemme ei maksa vaivaa kulkea ympäri keräyslistoineen senjälkeen kun meillä oli tuo surkean huono onni käräjätalon suhteen. Mutta ompeluseura ei olisi koskaan pannut rikkaa ristiin, ellei meidän yhdistyksemme olisi herättänyt siinä tuota ajatusta... Nuo puut, jotka istutimme kirkkomäelle, ovat menestyneet mainiosti, ja kouluneuvosto on luvannut ensi vuonna panna aidan koulun tontin ympärille. Jos he tekevät sen, panen minä toimeen istutuspäivän, ja jokainen oppilas saa istuttaa oman puunsa. Ja maantien viereiseen nurkkaukseen laitamme puutarhan.

-- Meille on onnistunut melkein kaikki, mitä olemme aikoneet, paitsi Boulterin vanhan hökkelin siirtäminen, sanoi Gilbert. Sen suhteen olen nyt kokonaan toivoton. Boulter antaa sen pysyä paikoillaan kiusallakin, kunnes se luhistuu itsestään.

-- Julia Bell aikoo lähettää uuden lähetystön hänen luokseen, mutta en luule meidän voittavan sillä kerrassaan mitään, sanoi ymmärtäväinen Anna.

-- Ei, on varmaankin viisainta antaa sen olla, myönsi Gilbert. -- Toimikunnat vain suututtavat häntä. Ensi vuonna, Anna, me ryhdymme nurmikkokenttiimme. Muokkaamme maaperää -- tarkoitan yleistä mielipidettä -- jo talvella... Tässä minulla on kirjanen, joka käsittelee ruohokenttiä ja eri heinänsiemenlajeja, ja siitä sommittelen kokoon lyhyen kansantajuisen esityksen. Niin, nyt on kesälupa tuossa paikassa mennyttä. Koulu alkaa maanantaina. Onko Ruby Gillis saanut Carmodyn koulun?

-- On kyllä, Priscilla kirjoitti, että hän itse on saanut paikan omalla kotiseudullaan, ja silloin valitsi kouluneuvosto Rubyn hänen sijaansa. On ikävää, ettei Priscilla tule takaisin, mutta kun hän on estetty, niin on hauska tietää, että Ruby on saanut paikan. Hän tulee kotiin lauantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tulee olemaan aivan kuin vanhoina aikoina, kun hän ja Diana ja Jane ovat taas täällä meillä kaikki kolme.

Marilla, joka juuri oli palannut rouva Lynden luota, istui eteisen rappusilla pihanpuolella, kun Anna tuli omalta taholtaan.

-- Rakel ja minä olemme päättäneet tehdä kauan hankkimamme kaupunkimatkan huomenna, sanoi hän. -- Thomas Lynde tuntee itsensä hieman paremmaksi tällä viikolla, ja Rakel tahtoo mennä ennenkuin hän saa uuden kohtauksen.

-- Minä aion nousta tavattoman aikaisin huomen aamulla, sillä minulla on hirveän paljon puuhaa, sanoi Anna tärkeän näköisenä. -- Ensinnäkin aion muuttaa höyhenet vanhasta patjastani uuteen. Se minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta olen sitä lykännyt ja lykännyt -- se on niin epämiellyttävä tehtävä... On hyvin paheksittava tapa lykätä toistaiseksi sellaista joka on epämiellyttävää, ja minä en enää koskaan tee niin, sillä muuten en voi hyvällä omallatunnolla varottaa oppilaitani tekemästä sitä... Täytyy elää opetustensa mukaan... Sitten leivon kaakun herra Harrisonille ja lopetan A.Y.Y:lle kirjoittamani puutarha-selostuksen ja kirjoitan Stellalle ja pesen ja tärkkään musliinipukuni ja ompelen Doran uuden esiliinan...

-- Niin, jos saat puoletkin tuosta kaikesta tehdyksi, niin on hyvä, sanoi Marilla pudistaen päätään. -- En ole vielä koskaan päättänyt tehdä aika joukkoa töitä, ilman että jotakin on tullut tielle estämään minua.

XX.

KUN VÄHIMMIN ODOTETAAN.

Anna nousi hyvissä ajoin seuraavana aamuna ja tervehti iloisesti uutta päivää, kun auringonnousun sädeloisto levisi keveitten helmiäishohteisten pilvien ylle. Vihervaara kylpi auringonpaisteessa ja valoläikkien välillä värisivät poppelien ja piilipuitten varjot. Oikotien toisella puolen levisi herra Harrisonin vehnäpelto, pitkulainen, vaalean keltainen pinta, jonka kisailevat tuulenpuuskat panivat läikehtimään. Maailma oli niin ihana, että Anna vietti kokonaista kuusi minuuttia joutilaana nojaten puutarhaveräjään ja hengittäen sisäänsä sen suloisuutta.

Aamiaisen jälkeen Marilla valmistautui matkaan. Dora sai tulla mukaan, hänelle oli jo kauan sitten luvattu se.

-- Nyt Davy koettaa olla kiltti poika eikä ole kiusaksi ja vaivaksi Annalle, kehoitti hän. -- Jos olet ollut kiltti, tuon sinulle kaupungista muutamia piparkakkuporsaita.

Ah niin, Marillakin oli onnettomuudekseen alkanut suosia tuota rumaa tapaa lahjoa ihmisiä jotta he olisivat kilttejä...

-- En ole ilkeä tahallani, mutta mitäs jos osun olemaan paha sattumalta? sanoi Davy hieman levottomalla äänellä.

-- Sinun on varottava tuota "sattumaa", varoitti Marilla. -- Anna, jos teurastaja tulee tänään, niin ota hyvä munuaispaisti ja vähän rintalihaa. Ellei hän tule, niin saat teurastaa kanan huomiseksi päivälliseksi.

Anna nyökkäsi.

-- En viitsi laittaa lainkaan päivällistä pelkästään Davya ja itseäni varten tänään, sanoi hän. -- Leikkaamme vähän kinkkua, ja ruokasäiliössä on pari pannukakunpalasta. Sinulle, kun tulet kotiin illalla, lämmitän vähän paistia kastikkeessaan.

-- Minä autan herra Harrisonia hakemaan tukkeja rannalta, ilmoitti Davy. -- Hän pyysi minua, ja luulen varmaan hänen kutsuvan minua päivälliselle... Herra Harrison on hurjan kiltti... Ja niin kohtelias kun hän on sitten... Toivoisin tulevani hänen kaltaisekseen suureksi tultuani. Tarkoitan käytökseltäni -- en tahdo tulla hänen näköisekseen. Mutta sitä minun ei tarvitsekaan pelätä, sillä rouva Lynde on sanonut, että minä olen hyvin kaunis lapsi... Luuleeko Anna, että se säilyy? Tahtoisin mielelläni tietää sen.

-- Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. -- Sinä olet sangen kaunis poikanen, Davy -- Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista -- mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja hyvin ulkomuotosi mukaisesti.

-- Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli sanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun hän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen ulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. -- Jos on kaunis, niin täytyy olla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti... Onko sitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?

-- Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut yhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten hyödyttömyyttä.

-- No, kuinkas muuten -- mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti. -- Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun johtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.

-- Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.

-- Nii-in -- hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. -- Hän sanoi niin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että hän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri pahantekijä... Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän lyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen hyvin halusta tietää.

Rouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla kiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta viimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell kovin paljon "nöyrtyisi" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään puhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin täytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.

Yksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat lakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku pestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.

Sitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta toiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen, mikä hänen käsiinsä sattui -- merensinisen villapuvun, jota hän oli käyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt ja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka hänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla, mutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä. Anna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja valkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta. Täten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen kamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan höyhenpatjan.

Rikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana hetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa hänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan -- ainakin ne hänen mielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi sisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.

-- Ah, minähän unohdin hangata nenääni voiteella illalla, ajatteli hän. -- Juoksenpa säiliöön ja teen sen saman tien.

Anna oli kestänyt paljon kiusaa koettaessaan poistaa näitä kesakkoja. Erään kerran oli koko hänen nenänsä kesinyt -- mutta kesakot olivat jäljellä. Nyt hän oli vain muutamia päiviä sitten eräästä kuvalehdestä löytänyt reseptin "kesakkoja vastaan", ja kun sen aineksia oli saatavissa, sekoitti hän heti ihmeitä tekevän voiteen, mikä herätti suurta paheksumista Marihan puolelta, joka katsoi, että jos kohtalo oli sijoittanut kesakkoja jonkun nenälle, niin oli hänen velvollisuutensa myöskin antaa niitten pysyä paikoillaan.

Anna kiiruhti ruokasäiliöön, joka aina oli sangen hämärä syystä että suuri piilipuu kasvoi heti ikkunan ulkopuolella. Nyt vallitsi sisällä täydellinen pimeys, sillä valkea verho oli vedetty ikkunan eteen kärpäsiä estämään. Anna sieppasi kesakkovoidepullon hyllyltä ja hieroi navakasti sillä nenäänsä, mihin hän käytti pientä sientä, joka oli nimenomaan tähän tarkoitukseen varattu. Kun hän oli täyttänyt tämän tärkeän toimen, palasi hän takaisin työhönsä. --

Se, joka kerrankin on ollut mukana muuttamassa höyheniä toisesta patjan päällisestä toiseen, voi elävästi kuvitella mielessään, että kun Anna viimeinkin oli lopettanut työnsä, hän oli hieman omituisen näköinen -- lievimmin sanottuna. Hän oli valkea höyhenistä ja untuvista, ja hänen otsatukkaansa, joka oli pujahtanut esiin nenäliinan alta, kruunasi oikea takkuisten höyhenien muodostama sädekehä. Tällä kohtalokkaalla hetkellä kuului naputus keittiön ovelta.

-- Se on varmaankin teurastaja, ajatteli Anna. -- Niin, kauhean näköinen minä olen, mutta minun täytyy kuitenkin rientää ulos, sillä hänellä on aina niin kiire.

Anna kiiruhti keittiön ovelle. Jos koskaan armelias lattia on avautunut nielläkseen "untuvaisen" nuoren olentoparan, olisi Vihervaaran kellarinholvi tässä silmänräpäyksessä heti ottanut Annan pimeään helmaansa. Kynnyksellä seisoivat Priscilla Grant, kullankeltaisena ja vaaleaihoisena ja silkkiin puettuna, lyhyt ja paksu harmaatukkainen nainen matkapuvussa ja vielä kolmas nainen, pitkä ja komea, ihastuttavassa puvussa, kauniine, sielukkaine kasvoineen ja suurine tummansinisine silmineen, joita mustat silmäripset varjostivat. Anna vaistomaisesti tunsi heti paikalla, kuten hän olisi sanonut lapsena, että hänellä oli edessään kuuluisa kirjailijatar rouva Charlotta Morgan...

Tässä jonkun verran nolossa tilanteessa, joka tosiaan olisi voinut saattaa kenen tahansa hämmennyksiin, oli yksi ainoa ajatus Annalle selvänä, ja siihen hän tarrautui kiinni kuin pelastavaan oljenkorteen. Kaikki rouva Morganin sankarittaret olivat tunnettuja siitä, etteivät he koskaan kadottaneet mielenmalttiaan. Mitä vastoinkäymisiä ja harmeja heille sattuikin -- aina he olivat "tilanteen herroja" ja osoittivat etevämmyyttään kaikissa olosuhteissa, jotka olivat ajasta ja paikasta riippuvaisia. Anna tunsi sen vuoksi, että hänenkin velvollisuutensa oli osoittaa kaikkea sitä mielenmalttia, mihin hän pystyi, ja sitä hän osoittikin niin tavattomassa määrässä, että Priscilla myöhemmin todisti, ettei hän ollut koskaan ihaillut Anna Shirleytä enemmän kuin tällä hetkellä.

Mitä sekavia tunteita lienee liikkunutkin hänen sisässään -- hän ei näyttänyt niitä. Hän tervehti Priscillaa ja tuli esitetyksi hänen seuralaisilleen yhtä tyynesti ja vaivattomasti, kuin olisi hän itsekin ollut puettuna moitteettomimpaan seurustelupukuun. Hän ällistyi tosin aika lailla huomatessaan, että se ihastuttava nainen, jonka hän "oli vaistomaisesti tuntenut" rouva Morganiksi, ei ollut lainkaan rouva Morgan, vaan eräs tähän asti tuntematon rouva Pendexter, kun taas paksu, harmaatukkainen pikku rouva oli rouva Morgan -- mutta verrattuna suureen yllätykseen -- ei, ällistykseen -- merkitsi tuo pieni tietysti sangen vähän.

Anna vei vieraansa arkihuoneeseen ja sitten vierashuoneeseen, jonne hän heidät jätti ja juoksi ulos auttamaan Priscillaa hevosen riisumisessa.

-- On perin pahoin yllättää teidät näin valmistamatta, pyyteli Priscilla anteeksi, mutta vasta eilen illalla tiesin, että tänne tulostamme tulisi valmista. Charlotte täti matkustaa tiehensä maanantaina, ja tämä päivä hänen oli määrä viettää erään hyvän ystävänsä luona kaupungissa. Mutta eilen illalla tämä hyvä ystävä soitti, ettei hän tulisi, sillä heidän taloonsa oli tullut tulirokko ja heidän piti pysytellä eristettyinä kaikista ihmisistä... Silloin minä ehdotin, että tulisimme sen sijaan tänne, sillä tiesin, että sinua huvitti saada nähdä hänet. Pistäydyimme Valkorannan hotelliin ja noudimme sieltä rouva Pendexterin. Hän on tädin hyvä ystävä ja asuu Newyorkissa, ja hänen miehensä on miljonääri... Emme voi viipyä kauan, sillä rouva Pendexterin täytyy olla takaisin hotellissa kello viideltä.