Part 14
-- Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella äänellä. -- Ketään ei ole varmaankaan kotona.
Hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina toisiinsa.
-- En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. -- Jos olisin varma siitä, että vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes he tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian myöhäistä mennä sitten enää Keysonille.
Diana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen yläpuolella.
-- Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä tämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä, ja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty eteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme katsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä jotakin pahaa?
-- Sitä en voi uskoa, sanoi Anna mietittyään tovin. -- Mehän emme katso pelkästä uteliaisuudesta. Kaikki riippuu vaikuttimista...
Kun tämä tärkeä siveellinen kysymys oli ratkaistu, valmistautui Anna astumaan mainittuun "pikku taloon" -- se oli jyrkkäkattoinen lautarakennus, joka aikoinaan oli ollut ankkojen asuntona. Mutta Coppin neidit olivat lakanneet pitämästä ankkoja -- ne olivat niin "siivottomia lintuja" -- ja taloa ei oltu käytetty moneen vuoteen muuten kuin ajoittain eristettynä paikkana hautoville kanoille. Vaikka se oli huolellisesti valkoiseksi rapattu, oli se hieman rappeutunut, ja Anna tunsi itsensä sangen epävarmaksi aloittaessaan kiipeämisen pienenpuoleinen, eräälle hinkalolle nostettu tynnyri lähtökohtanaan.
-- Herra tietää, kantaako se minun painoni... sanoi hän kiivetessään varovasti katolle.
-- Nojaudu ikkunalautaan, neuvoi Diana, ja Anna nojautui.
Sitten hän katsoi sisään ikkunasta, ja suureksi ihastuksekseen huomasi itkuraitakoristeisen vadin, aivan särkyneen vadin kaltaisen, hyllyllä vastapäätä ikkunaa. Niin paljon hän ennätti nähdä, ennenkuin onnettomuus tuli.
Iloissaan Anna unohti sen jotenkin horjuvan pohjan, jolla hän seisoi, lakkasi, varomattomasti kylläkin, nojautumasta ikkunalautaan, hypähti sen sijaan ihastuksesta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä katto petti rusahtaen hänen jalkojensa alla, hän kuukahti sen läpi kainaloita myöten, ja siten hän jäi riippumaan, pääsemättä millään keinoin irroittautumaan. Diana syöksyi ankkakoppiin, tarttui ystäväpoloisensa vyötäisiin ja koetti voimiensa takaa kiskoa häntä alas.
-- Ai ai -- älä vedä! kirkui Anna raukka. -- Minuun on takertunut joitakin pitkiä rimoja... Katsohan, voitko työntää jotakin jalkojeni alle, niin ehkä voin kohottautua ylös -- oi voi!
Diana laahasi nopeasti sisään ennenmainitun nelikon, ja kaikeksi onneksi se oli juuri parahiksi niin korkea, että Annan vapaasti roikkuvat jalat voivat tukevasti nojautua sitä vastaan. Mutta irti hän ei silti päässyt, kuinka kovasti hän ponnistihekin.
-- Ehkäpä minä voisin vetää sinut ylös, jos ryömisin katolle? tuumi Diana.
-- Ah ei -- rimat työntyvät suoraan sisääni... Jospa voisit löytää kirveen, niin ehkä voisit hakata minut irti. Ah voi -- nyt alan todellakin luulla, että olen syntynyt onnettoman tähden alla.
Diana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut löydettävissä.
-- Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.
-- Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. -- Jos sen teet, leviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni... Ei, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja sitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti tietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä. Minun ei ole niinkään paha olla -- tarkoitan ruumiin suhteen -- niin kauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä hintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin... Tästä tulee kallis juttu... Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä en paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä tahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään... Ainoa lohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja jos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan tyytyä kohtalooni.
-- Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään illalla -- ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.
-- Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun kai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. -- Mutta sinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä... Voi minun päiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en ottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi jotakin romanttista hohdetta -- sellaista on aina rouva Morganin sankarittarien onnettomuuksien yllä -- mutta kaikki, mitä tapahtuu minulle, on vain surkeata ja naurettavaa... Ajattelehan vain, minkä vaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät vanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät... Sh -- onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen...
Se oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean tiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta pilvi nopeasti nousi luoteesta.
-- Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan. -- Anna, mitä me teemme?
-- Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli pikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. -- On parasta, että viet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun päivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä -- ota minun hattuni mukaasi. Marilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun päähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.
Diana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun ensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän hakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin rankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui siinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän varjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi tyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.
Silloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä rohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla kysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa. Viimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi varpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.
-- Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.
-- Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. -- Pääni ja hartiani ovat aivan kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi valui sisään rimojen välitse... Älä surkuttele minua, Diana, sillä tämä ei ole ollut lainkaan vaikeata... Olen seissyt ja ajatellut, kuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja sitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten alkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun asterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien villien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä. Kun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin. Toivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt saman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin ehdimme kotiin.
Uskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia kärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä valuvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin kattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa, joita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle luomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli hurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.
-- Oi, Anna, kuinka sievää -- kuinka ihastuttavan sievää... Lupaa, että lähetät sen "Kanadan naiseen"!
Anna pudisti päätään.
-- Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva... Siinähän ei ole lainkaan juonia... Se on vain ikäänkuin kuvitelma... Minusta on hauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan painettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin itsepintaisesti juonta -- sen on Priscilla minulle sanonut. Oi, katsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!... Kulta rakas Diana -- mene selittämään hänelle!
Neiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi kuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä pitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin sitä, että se "pitäisi puolensa" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin ällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen näytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli pelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi kirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla. Anna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi vankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja esteettömään liikuntoon.
-- Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin ruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville, olisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta en nähnyt -- en katsonut mitään muuta.
-- Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti herttaisesti. -- Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne -- eihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos -- me Coppit pidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa emmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan ankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä nyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan. Hän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina ajatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt maalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua seinälle kuin Marthalle... Hän meni tänään kaupunkiin -- kyyditsin hänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te tahdotte tarjota siitä?
-- Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti paljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden -- muuten hän ei heti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.
-- Hm, saammehan nähdä... sanoi Sarah neiti diplomaattisesti. -- Tuo vati on onneksi minun, muuten en koskaan olisi uskaltanut myydä sitä siskoseni poissa ollessa. Ja siitä nousee kyllä sittenkin elämä... Martha se on tämän talon herra, siitä voitte olla varmoja. Olen kauheasti kyllästynyt aina noudattamaan sisareni tahtoa... Mutta tulkaahan toki sisään! Te olette varmaankin sekä väsyneitä että nälkäisiä. Koetan haalia teille kokoon jotakin illallisen tapaista, mutta sanon jo etukäteen: mitään muuta kuin voita ja leipää ja vähän vihreätä kurkkua ei siihen tule... Siskoseni pani lukon taakse sekä juuston ja hillon että pikkuleivät ennen lähtöään. Niin hän tekee aina, sillä hän sanoo, että minä käyttelen niitä liika tuhlaavaisesti, jos tulee vieraita...
Tytöt olivat kyllin nälkäisiä tehdäkseen täyttä oikeutta yksinkertaisemmallekin ruualle, ja he antoivat Sarah neidin oivallisten voileipien ja tuoreitten kurkkujen maistua mainiosti. Illallisen jälkeen sanoi Sarah neiti:
-- En todellakaan tiedä, haluanko myydä vatia... Mutta se on kyllä hyvin kahdenkymmenen viiden dollarin arvoinen. Se on hyvin vanha vati...
Diana poikasi hiljaa Annan jalalle pöydän alla, minkä piti merkitä: -- Älä anna myöten -- hän antaa sen kyllä kahdestakymmenestä, kun vain pidät puolesi! -- Mutta Anna katsoi nyt kerta kaikkiaan, että itkuraitakoristeista vatia ei voitu arvioida liika korkealle. Hän suostui heti maksamaan kaksikymmentäviisi dollaria, ja Sarah neiti näytti siltä kuin hän olisi katunut, ettei saman tien ollut pyytänyt kolmeakymmentä.
-- No, saatte kai sen sitten ottaa... Tahdon juuri nyt saada niin paljon rahaa kuin mahdollista. Asian laita on nimittäin niin -- Sarah neiti oikaisi niskaansa tärkeän näköisenä ja tyytyväinen punastus laihoilla poskillaan -- että minä aion mennä naimisiin Luther Wallacen kanssa. Hän pyysi minua kaksikymmentä vuotta sitten. Pidin hänestä sangen paljon, mutta hän oli siihen aikaan köyhä ja isä antoi hänelle matkapassin... Minun ei kai olisi pitänyt antaa hänen mennä niin nolosti -- mutta minä olin jänis ja pelkäsin isää... Sitä paitsi en tiennyt silloin, ettei sulhasia kasva niinkään joka oksalla...
Kun tytöt jälleen olivat kotimatkalla, Diana ajaen ja Anna pitäen kallisarvoista vatia hellästi polvellaan, elähytti Kuusikäytävän ympärillä olevia vihreitä, sateen elvyttämiä saloja helkkyvä tytönnauru.
-- Minä huvitan sinun Josephine tätiäsi kuvailemalla kaikkea sitä, mitä me olemme kokeneet tänä iltapäivänä, kun huomenna menen kaupunkiin. Meillä on ollut sangen vaivalloista, mutta kaikki on nyt Jumalan kiitos kestetty. Vati on minulla, ja sade on poistanut pölyn mitä ihanimmalla tavalla. Siis -- kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.
-- Emme ole vielä kotona, sanoi Diana hieman jäähdyttäväsi, eikä kukaan tiedä, mitä meille voi tapahtua sitä ennen. Sinä olet sellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.
-- Niinpä niin, on muutamia, joille seikkailuihin joutuminen lankeaa luonnostaan, sanoi Anna hyväntuulisesti. -- Se on ikäänkuin jonkinlainen synnynnäinen lahja, joka joko on ihmisellä tai ei ole...
XIX.
ONNELLINEN PÄIVÄ.
-- Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut Marillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei tapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan vain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja somasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.
Elämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä Annan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa laatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan olivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia, onnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.
Muuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat Anna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle, jossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen tyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli oppinut silloin kun maailma oli nuori.
Iltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia. Hän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä hiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa pohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul hypähti ilosta säteillen pystyyn.
-- Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. -- Isoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani, niinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään -- senhän neiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan kanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi siitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla... On muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa ja sanoo: "Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt." Ja sitä en minä tarkoita keskustelulla.
-- Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. -- Minä oikein toivoin, että pyytäisit minua... Aina siitä pitäen, kun viime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada hiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.
Paul oli hyvin vakavan näköinen.
-- Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden seisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla pikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua... Mutta sen määrää Mary Joe... Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen sanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua, sillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni... Mutta ehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä sitä lainkaan. Toivokaamme parasta.
-- Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia erittäin suuresti miellytti. -- Ja jos Mary Joe osoittautuu kovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun tarvitse olla siitä levoton.
-- Oletteko varma siitä, ettette pahastu? kysyi Paul huolissaan.
-- Aivan varma, rakas pikku pojuni.
-- Silloin en välitä huolehtia etukäteen, sanoi Paul päästäen syvän helpotuksen huokauksen, varsinkin kun Mary Joe on hyvin helposti taivutettavissa... Hän on luonnostaan sangen sävyisä, mutta hän on saanut oppia tässä talossa, ettei käy päinsä vastustaa isoäidin käskyjä... Isoäiti on kelpo ihminen -- mutta hänen määräyksiään on pakko noudattaa... Hän oli hyvin tyytyväinen minuun aamulla siksi, että todellakin onnistuin saamaan alas koko lautasen täyden puuroa... Se otti kauhean lujalle, mutta meni kuitenkin... Isoäiti luulee, että hän sentään lopuksikin tekee minusta roiman miehen... Mutta nyt tekisin halusta neidille erään hyvin tärkeän kysymyksen. Ja neitihän vastaa siihen totuudenmukaisesti, eikö totta?
-- Koetan vastata, vastasi Anna.
-- Luuleeko neiti, että olen nupistani vialla? kysyi
Paul, ikäänkuin koko hänen olemassaolonsa olisi riippunut hänen vastauksestaan.
-- Lapsi kulta, kuinka voit sellaista kysyä! huudahti Anna hämmästyneenä. -- Ethän toki. Mitenkä päähäsi pälkähti tuollainen mieletön ajatus?
-- Mary Joehan se -- mutta hän ei tiennyt, että kuulin hänen sanansa. Rouva Sloanen aputyttö, Veronica, tuli tervehtimään Mary Joeta eilen illalla, ja kuulin heidän puhelevan keittiössä mennessäni eteisen läpi. Kuulin Mary Joen sanovan: "Tuo Paul, se sitten on merkillisin poikanen, joka kulkee kahdella jalalla. Hän juttelee niin omituisia asioita. Hän on varmaankin nupistaan vialla"... En voinut nukkua ennenkuin myöhään yöllä, makasin vain ja ajattelin ja tuumailin, tokko Mary Joe oli oikeassa. En ollut oikein halukas kysymään isoäidiltä, vaan päätin sitten kysyä teiltä. Olen hyvin iloinen siitä, ettette luule järjessäni olevan mitään hullusti.
-- Oh, kuinka voit sellaista ajatellakaan!... Mary Joe on oikea houkkio, ja sinun ei koskaan tarvitse panna mieleesi mitään, mitä hän sanoo, sanoi Anna harmistuneena.
Kaikessa hiljaisuudessa hän päätti antaa vanhalle rouva Irvingille pienen vihjauksen siitä, että hänen pitäisi varottaa Mary Joeta puhumasta sivu suunsa.
-- Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi Paul. -- Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on kiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla, eihän, neiti?... Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se, että minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.
-- Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi Anna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.
-- Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että saatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. -- Mutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan niin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole käsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen... Mutta tästä lähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen nupista vialla... Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.
-- Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja uskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten ajatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten rakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan vakavalta kannalta.
-- Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole sisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä siitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja minähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun ihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti... Välistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan sileiksi... Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella Jumalan sanaa... Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä, vaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May Barrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi tultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta vielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä -- enkö ole neidinkin mielestä?
Kyllä, aivan niin neidinkin mielestä.
-- Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen pohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. -- Rouva Lynde oli täällä eräänä päivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti pyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa -- sitä, jonka isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen innostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä hyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle haluaisi näyttää äitinsä kuvan... Neitihän kyllä ymmärtää...
Mutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän oli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista, sanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää. Sitten hän sanoi: "Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan naimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?" -- Tietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut, että rouva Lynde näkisi sen... Katsoin häntä suoraan silmiin -- näin -- ja sitten sanoin: "Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan valitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että hän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa." Ja minä voin luottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että jos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun kanssani, ennenkuin on liian myöhäistä... Tuolla tulee Mary Joe pyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan hieman vierrelimpusta.
"Neuvottelun" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi vierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta "juhlistaakseen" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja Paulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä vanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen leyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon "hulluja", että Mary Joe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että "opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin"...
Illallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen hänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen syntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin laatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan mereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella seinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan paksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla kertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset tyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen yläpuolella.
-- Se on pikku äitini, sanoi Paul hellällä ylpeydellä.
-- Pyysin isoäidin ripustamaan hänet siihen, niin että voin nähdä hänet heti kun a vaan silmäni aamulla. Nyt en välitä lainkaan siitä, ettei kynttilä ole palamassa maata pannessani, sillä minulla on ikäänkuin sellainen tunne, että pikku äitini on täällä luonani. Isä tiesi kyllä, mistä syntymäpäivälahjasta pitäisin, vaikkei hän kysynyt minulta. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon isät sentään tietävät?
-- Sinun äitisi on hyvin herttaisen näköinen, Paul, ja sinä olet hieman hänen näköisensä. Mutta hänen silmänsä ja tukkansa ovat tummemmat kuin sinun.
-- Minun silmäni ovat saman väriset kuin isän, sanoi Paul juosten ympäri huonetta haaliakseen kaikki saatavissa olevat tyynyt ikkunan ääressä olevalle pienelle penkille.