Part 13

-- Kunpa minä nyt vain kykenisin sanomaan sanan silloin tällöin enkä vain istumaan kuin tukki, sanoi Diana levottomasti. -- Kaikki rouva Morganin sankarittaret ilmaisevat niin kauniisti ajatuksensa... Mutta minä pelkään olevani perin typerä ja kieleni kangistuvan... Ja kunpa vain sanat eivät vääntyisi suussani! Kerran minun piti sanoa: se oli kamalan koomillista! -- ja sen sijaan sanoin koomillista!... Jos jotain sellaista tapahtuisi minulle rouva Morganin aikana, luulisin kuolevani häpeästä. Se olisi yhtä kauheata kuin olla saamatta sanaa suustaan.

-- Minä tunnen levottomuutta hyvin monen seikan johdosta, sanoi Anna, mutta sitä minun ei juuri tarvitse pelätä, etten osaisi jutella.

Anna oli oikeassa -- mitään pelättävää tässä suhteessa ei hänellä todellakaan ollut.

Hän verhosi musliinihienoutensa suurella esiliinalla ja meni keittiöön katsomaan keittoa. Marilla oli pukenut itsensä ja kaksoiset ja oli kiihtyneemmän ja hermostuneemman näköinen kuin kukaan olisi pitänyt mahdollisena.

Kello puoli yksi saapuivat Allanin herrasväki ja neiti Stacy. Kaikki tuntui käyvän oivallisesti, mutta Anna alkoi tuntea levottomuutta. Olihan jo hyvinkin aika Priscillan ja rouva Morganin saapua!... Hän teki useita pikku matkoja portille ja tähyili yhtä huolestuneena maantietä pitkin kuin konsanaan hänen kaimansa Ritari Siniparrassa tähysti tornista.

-- Entäpä he eivät tulisikaan? sanoi hän itku kurkussa.

-- Oi, mitä puhut! Se olisi liian hirveätä, sanoi Diana, jolla kuitenkin myöskin alkoi olla omat aavistuksensa.

-- Anna, sanoi Marilla, joka tuli vierashuoneesta, neiti Stacy haluaisi mielellään nähdä neiti Barryn vadin, jossa on itkuraita-aiheinen koriste.

Anna riensi ruokasalin kaapille hakemaan vatia. Hän oli, kuten hän oli luvannut rouva Lyndelle, kirjoittanut neiti Barrylle Charlottetowniin ja pyytänyt sitä lainaksi. Neiti Barry oli, kuten tiedämme, Annan vanha hyvä ystävä, ja hän lähetti heti vadin sekä kirjeen, jossa hän pyysi Annaa käsittelemään sitä hyvin varovasti, koska hän oli maksanut siitä kaksikymmentä dollaria. Vati oli täyttänyt tehtävänsä ompeluseuran myyjäisissä ja sitten sijoitettu Vihervaaran kaappiin, sillä Anna ei luottanut siihen, että kukaan muu paitsi hän itse voisi viedä sen eheänä takaisin kaupunkiin.

Hän kantoi varovasti vadin kuistille, jossa vieraat istuivat nauttien viileästä tuulesta, joka henki purolta päin. Sitä katseltiin ja ihailtiin -- sitten, juuri kun Anna uudelleen sulki sen helliin käsiinsä, kuului kauhea helinä ja romahdus ruokasäiliöstä. Marilla, Diana ja Anna lensivät huoneesta -- viimemainittu vain viivähdettyään sen verran, että hän kiireesti ehti laskea käsistään kallisarvoisen vadin portaitten toiselle astimelle.

Kun he tulivat ruokasäiliöön, odotti heitä totta tosiaan pöyristyttävä näytelmä -- pieni poika, joka oli ylen syyllisen näköinen, kapusi paraillaan alas pöydältä, pilkuttoman puhdas pusero ylt'yleensä jonkun keltaisen aineen ryvettämänä. Pöydällä virtailivat surulliset jäännökset siitä, mikä muinoin oli ollut hyytelömalja, täynnä herkullista, kermalla koristeltua sitruunakiisseliä.

Davy oli lopettanut kalaverkkonsa purkamisen ja oli kerinyt langan pyöreäksi palloksi. Sitten hän oli mennyt säiliöön pannakseen sen tarjoilupöydän yläpuolella olevalle hyllylle, jossa hänellä oli säilössä jo tusinan verran samanlaisia keriä, joilla, mikäli voitiin ymmärtää, ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin antaa omistajan kokea omistamisen iloa. Davyn täytyi kiivetä pöydälle ja nousta varpailleen ja kumartua taaksepäin ylettyäkseen hyllylle -- asia, jonka Marilla mitä ankarimmin oli kieltänyt häneltä, senjälkeen kun hän edellisellä kerralla oli joutunut hyvin pahaan pulaan koettaessaan samaa temppua.

Tällä kertaa olivat seuraukset vielä hirveämmät. Davy kadotti tasapainonsa, horjahti ja kupsahti suoraan sitruunakiisselimaljaan. Puhdas pusero tärveltyi siksi kertaa ja sitruunakiisseli ainaiseksi valuessaan siinä keltaisina virtoina alas lattialle. Mutta ei ole mitään pahaa, jossa ei olisi jotain hyvääkin, ja kiitos Davyn kömpelyyden, sai porsas tavattoman herkullisen päivällisen.

-- Davy Keith, sanoi Marilla ja ravisti häntä olkapäästä, enkö ole kieltänyt sinua koskaan enää kiipeämästä tuolle pöydälle? Mitä?

-- Unohdin sen, ulisi Davy. -- On niin kauhean paljon sellaista, jota Marilla on kieltänyt minua tekemästä, että minun on suorastaan mahdotonta muistaa kaikkea...

-- No niin, mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes me muut olemme syöneet päivällistä. Sillä välin voit huvitella verestämällä hieman muistiasi. Oh, ei, Anna, sinun ei hyödytä rukoilla hänen puolestaan. En rankaise häntä siksi, että hän on tärvellyt sinun sitruunakiisselisi -- se oli onnettomuustapaus. Rankaisen häntä tottelemattomuudesta. Mene nyt matkoihisi, Davy, sanon minä!

-- Enkö saa lainkaan päivällistä? ulvoi Davy.

-- Saat tulla alas sitten kun me muut olomme syöneet, ja saat syödä päivällisesi keittiössä.

-- Vai niin, hyvä on, sanoi Davy hieman lohdutettuna. -- Tiedän, että Anna piilottaa muutamia oivallisia kananjalkoja minulle nakerrettavaksi -- teethän sen, Anna? Minähän en tehnyt sitä tahallani -- tarkoitan kiisseliin kupsahtamista. Kuulehan, Anna, kun se nyt kerran on pilalla, enkö saisi ammentaa sitä hieman lautaselle itselleni ja ottaa mukaani ylös?

-- Et, Davy, siitä ei tule mitään, sanoi Marilla ja pakotti hänet eteiseen.

-- Mitä me nyt saamme jälkiruuaksi? kysyi Anna katsellen huolestunein ilmein hävitystä.

-- Saamme aukaista mansikkahillopurkin, rauhoitti Marilla. -- Ja meillä on vielä yllin kyllin vatkattua kermaa maljassa.

Kello löi yksi -- ei tullut Priscillaa, ei rouva Morgania. Anna oli hädässä ja ahdistuksessa. Kaikki oli minuutilleen laskettu, ja liemikeitto oli tällä hetkellä ihanteellista, mutta ei voinut kohtuudella pyytää, että se pysyisi sellaisena pitempää aikaa.

-- Nyt en luule heidän enää tulevan, sanoi Marilla harmistuneena.

Anna ja Diana etsivät lohdutusta toistensa silmistä.

Kello puoli kaksi tuli Marilla taas vierashuoneesta.

-- Tytöt, meidän täytyy saada päivällistä. Joka ikinen on nälissään, ja mitä hyödyttää odottaa kauemmin? Priscilla ja rouva Morgan eivät tule, se on päivän selvää, ja ruoka tulee pahemmaksi seisomisesta.

Anna ja Diana alkoivat nyt panna pöytään ja tarjoilla, mutta ah -- se ei suinkaan tapahtunut oikean tunnelman vallitessa...

-- En saa niellyksi palaakaan, sanoi Diana valittavalla äänellä.

-- En minäkään. Mutta toivottavasti ruoka on hyvää ja maistuu neiti Stacylle ja pastorille ja rouva Allanille, vastasi Anna masentuneena.

Pannessaan herneitä vadille Diana maistoi hiukkasen teelusikalla, jolloin hänen kasvoilleen tuli merkillinen ilme.

-- Anna, oletko sinä pannut sokeria näihin herneisiin?

-- Olen kyllä, vastasi Anna ammentaen perunamuhennosta vadille sellaisin ilmein kuin konsanaan se, joka tietää tekevänsä velvollisuutensa. -- Panin sinne lusikallisen sokeria. Niin panemme aina. Etkö pidä siitä?

-- Niin, mutta minäkin panin siihen lusikallisen suurustettuani sen, sanoi Diana.

Anna laski ison lusikan kädestään ja maistoi myöskin herneitä. Sitten hän irvisti.

-- Huu, miten iljettävää! En ikinä voinut ajatella, että sinä olisit pannut sokeria, koska tiedän, ettei äitisi koskaan tee sitä. Mutta yhtäkkiä muistin sen itse -- muuten olen kylläkin hyvä unohtamaan -- ja kaadoin sinne lusikallisen.

-- Meitä on varmaankin ollut liian monta kokkia tämän sopan kimpussa, pelkään minä, sanoi Marilla, joka hieman syyllisen näköisenä oli kuunnellut tätä keskustelua. -- En voinut uskoa, että sinä muistaisit sokerin, Anna, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, ettet vielä koskaan elämässäsi ole muistanut -- niin että minä panin sinne lusikallisen!

Vierashuoneessa olevat vieraat kuulivat toisen hillittömän naurunpuuskan toisensa jälkeen keittiöstä, mutta he eivät saaneet tietää, mikä oli niin hauskaa. Ja päivällispöytään ei tullut sinä päivänä lainkaan vihreitä herneitä.

-- No niin, sanoi Anna ja tukahutti hilpeytensä huokaukseen, kun todellisuus taas muistui mieleen, meillähän on onneksi sallaatti, ja pavuissa ja kurkuissa en luule olevan mitään vikaa... Kantakaamme ruoka sisään ja tehkäämme tästä loppu!

Ei voi väittää, että päivällinen oli, kuten sanotaan, "onnistunut tilaisuus", ja tunnelma ei lainkaan kohonnut korkealle. Pastori rouvineen ja neiti Stacy ponnistelivat suurenmoisesti pelastaakseen tilanteen, ja Marillan tavallinen sielun tasapaino ei ollut huomattavassa määrässä järkkynyt. Mutta Annaan ja Dianaan oli pettymys ja äkkikäänne aamupäivän iloisen puuhailun jälkeen tehnyt sellaisen vaikutuksen, etteivät he voineet puhua eikä syödä.

Anna koetti sankarillisesti vieraitten vuoksi tuoda osansa keskusteluun, mutta koko hänen luonnollinen eloisuutensa, hänen pursuava hilpeytensä oli tällä hetkellä herpautunut, ja niin paljon kuin hän pitikin rouva Allanista ja neiti Stacysta, ei hän voinut olla ajattelematta, kuinka suloista olisi sitten, kun he kaikki olivat menneet kotiinsa ja hän saisi päänaluseensa itäisessä vinttikamarissa haudata pettyneet toiveensa ja "kyllästymisensä kaikkeen"...

On kuitenkin olemassa vanha sananparsi, joka sanoo: onnettomuus tulee harvoin yksinään. Päivän onnettomuuksien ja koettelemusten mitta ei vielä ollut täysi. Juuri kun pastori Allan oli muutamin kohteliain sanoin kiittänyt emäntiä, kuului kovaa levottomuutta herättävää kolinaa rappusilta, ikäänkuin joku kova ja raskas esine olisi hyppinyt rapulta rapulle ja aika tavalla jysähtäen pysähtynyt kaikkein alimmalle. Kaikki juoksivat eteiseen. Anna päästi kauhun huudon.

Yläkertaan vievien rappujen alapäässä oli suuri vaaleanpunainen puutarhanäkinkenkä sekä palasia siitä, mikä kerran oli ollut neiti Barryn suuri vati. Ylhäällä rappusten päässä makasi mielettömästi säikähtänyt Davy, joka kaula ojolla ja silmät tuijottavina katsoi hävitystä.

-- Davy, sanoi Marilla äänellä, joka ei ennustanut mitään hyvää, viskasitko tuon näkinkengän alas tahallasi?

-- En, en todellakaan, piipitti Davy. -- Makasin täällä vain polvillani niin hiljaa kuin ikinä voin ja katselin teitä muita käsipuun alitse, ja silloin satuin potkaisemaan tuota vanhaa näkinkenkää, niin että se lensi tiehensä... Ja olen kamalasti nälissäni, ja paljon parempi olisi, jos löisitte minua, kun olen tehnyt jonkun kolttosen, niin olisi se ohi, sen sijaan että lähetätte minut tänne ylös istua kyyrötämään yksinäisyydessä ilman rahtustakaan ajankulua...

-- Älä toru Davya, sanoi Anna poimien ylös sirpaleita vapisevin sormin. -- Syy oli minun. Panin vadin tuonne ja unohdin sen... Nyt olen saanut rangaistuksen huolimattomuudestani -- mutta oi -- mitä neiti Barry sanoo?

-- Ei hätää, kuten tiedät, hän on ostanut sen, joten se ei ole samaa kuin jos hän olisi sen perinyt, sanoi Diana koettaen lohduttaa.

Pian sen jälkeen vieraat lähtivät -- he tunsivat sen olevan hienotunteisinta. Sitten meni Diana kotiin kovaa päänsärkyä kärsien, ja Anna meni aivan samassa tilassa ullakkokamariinsa. Siellä hän istui siksi kunnes Marilla auringonlaskun aikaan tuli kotiin postitoimistosta -- mukanaan kirje Priscillalta, kirjoitettu edellisenä päivänä.

Rouva Morgan oli nyrjäyttänyt nilkkansa niin pahoin, ettei hän kyennyt lähtemään huoneestaan.

"Ja rakkahin Anna" -- kirjoitti Priscilla -- "olen niin pahoillani, mutta pelkään, ettemme lainkaan voi tulla Vihervaaralle, sillä kun hänen nilkkansa on ehtinyt parantua, täytyy hänen matkustaa takaisin Torontoon. Hänen on oltava siellä määrättynä päivänä."

-- No niin, siinä on selitys, huokasi Anna laskien kirjeen punaiselle kivipaadelle viereensä.

Hän istui eteisen rappusilla pihan puolella, hämärän laskeutuessa harmaan taivaan alle.

-- Luulin kuitenkin koko ajan, että kirjailijatar rouva Morganin käynti olisi niin suuri onni, ettei sen voitaisi sallia tulla meidän osaksemme... Tämä oli lause, joka voisi sopia neiti Eliza Andrewsille -- oh ei, niin epäluuloinen kaikkea hauskaa ja hyvää kohtaan en totta tosiaankaan tahdo olla... Täällähän tapahtuu sentään niin paljon hauskaa... Ja tämän päiväisillä onnettomuuksilla on kyllä naurettava puolensakin, luiden minä... Ehkä sitten kun Diana ja minä olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi, voimme nauraa niille... Mutta sitähän ei voi vaatia meiltä vielä, sillä tämä oli todellakin hirveä vastoinkäyminen.

-- Sinä saat kuin saatkin kokea pahempiakin vastoinkäymisiä kuin tämä, kulkiessasi maailman läpi, sanoi Marilla, jolla oli se vilpitön vakaumus, että hän lausui lohduttavia sanoja. -- Minusta tuntuu, Anna, ikäänkuin sinä et koskaan kasvaisi pois tavastasi haluta niin kiihkeästi joitakin asioita ja sitten vaipua epätoivoon, kun et saa niitä.

-- Tiedän kyllä, että luonteeni on sellainen, myönsi Anna nöyrästi. -- Kun lasken saavani jotain hauskaa, niin tuntuu minusta aivan siltä kuin nuo iloiset odotukset kohottaisivat minua, ja minä lennän... Siinä samassa käy kulku alaspäin taas -- ja läiskisi -- siinä sitä ollaan! Mutta oi, Marilla, kuinka tuo lento on ihanaa, niin kauan kuin sitä kestää -- se on kuin sateenkaarten välillä leijailemista! Saa ikäänkuin jo etukäteen -- mitä sitten ei saakaan...

-- No niin -- sehän on hyvä, se, sanoi Marilla. --

Mutta minä pidän parempana kulkea vankalla pohjalla sekä lentämättä että alas romahtamatta... Mutta kullakin on oma makunsa ja oma tapansa järjestää olonsa -- ennen luulin olevan vain yhden oikean tavan, mutta sitten kuin sain sinut ja kaksoiset kasvatettavikseni, olen alkanut epäröidä... Mitä aiot tehdä neiti Barryn vadin suhteen?

-- Minun on kai maksettava hänelle takaisin ne kaksikymmentä dollaria, jotka se on maksanut hänelle. Jumalan kiitos se ei ollut mikään peritty aarre, sillä silloinhan eivät mitkään rahat olisi voineet korvata sitä.

-- Ehkä voit löytää jostain samanlaisen ja ostaa sen hänelle?

-- Ah, enpä luule... Niin vanhat vadit ovat hyvin harvinaisia. Rouva Lyndehän oli turhaan koettanut saada sellaista käsiinsä myyjäisiä varten. Toivoisin todellakin, että kävisi niin hyvin, sillä neiti Barry ottaa luonnollisesti toisen vadin yhtä mielellään kuin toisenkin, jos molemmat ovat yhtä vanhoja ja väärentämättömiä. Marilla, katsoppas tuota suurta tähteä, joka on herra Harrisonin vaahterametsikön yläpuolella, hiljainen, kirkas taivas taustanaan! Se herättää minussa hartauden ja rukouksen tunteen... Ah -- kun saa nähdä sellaisia tähtiä ja sellaisen taivaan, eiväthän silloin pikku harmit ja onnettomuudet merkitse paljoakaan, vai mitä?

-- Missä on Davy? sanoi Marilla välinpitämättömästi katsahtaen tähteen.

-- Vuoteessaan. Olen luvannut mennä soutelemaan hänen ja Doran kanssa ja ottaa eväslaukun mukaan. Luonnollisestikin -- alkuperäinen ehtohan oli, että hän olisi kiltti. Mutta hänhän koetti olla kiltti -- ja minulla ei ole sydäntä peruuttaa lupaustani.

-- Sinä tulet hukuttamaan itsesi tai kaksoiset, jos lojutte ja reuhdotte siellä järvellä ruuhessa, jupisi Marilla. -- Olen elänyt täällä jo kuusikymmentä vuotta enkä ole vielä koskaan astunut jalallani mihinkään veneeseen.

-- No, silloin on totta tosiaan aika tehdä se, sanoi Anna kujeillen. -- Tule mukaamme aamulla! Lukitsemme talon ja vietämme koko päivän järvellä ja hiekkarannalla ja annamme muun maailman huolehtia itsestään.

-- Ei kiitoksia, vastasi Marilla harmistuneen painokkaasti. -- Sepä olisi kaunis katseltava, eikö totta? -- Minä istumassa ristissä käsin ruuhessa! Olen kuulevinani Rakel Lynden päivittelevän... Tuolla ajaa herra Harrison pois. Luuletko olevan mitään totta siinä huhussa, että herra Harrison etsisi Isabella Andrewsin seuraa?

-- En tosiaankaan luule. Hän oli siellä eräänä iltana siksi, että hänen piti puhua liikeasioista herra Harmon Andrewsin kanssa, mutta silloin rouva Lynde sattui näkemään hänet ja sanoi, että hän varmaankin kulki kosimisaikeissa, koska hänellä oli kaulus kaulassaan... En luule herra Harrisonin koskaan menevän naimisiin. Hänellä tuntuu olevan hyvin piintyneet ennakkoluulot avioliitosta...

-- Oh, tuollaisista vanhoistapojista ei tiedä koskaan, mistä tuuli käy... Ja jos hänellä oli kaulukset kaulassaan, niin yhdyn melkein Rakel Lyndeen siinä, että se näytti epäiltävältä, sillä en koskaan ennen ole nähnyt kauluksia tuolla miehellä...

-- Ne hän pani kaulaansa varmaankin vain siksi että hänellä oli liikeasioita Harmon Andrewsin kanssa, sanoi Anna. -- Olen kuullut hänen sanovan, että vain sellaisissa tilaisuuksissa miehen on huolehdittava ulkoasustaan, sillä jos hän näyttää varakkaalta, niin ei toinen tohdi yrittää vetää häntä nenästä... Minun käy oikein sääliksi herra Harrisonia -- hän ei voi mitenkään olla tyytyväinen elämäänsä! Täytyy tuntua sangen kolkolta, kun ei ole ketään muuta, joka välittäisi, paitsi papukaija, eikö niin? Mutta minä olen pannut merkille, ettei herra Harrison pidä siitä, että häntä säälitään... Siitä ei kai kukaan ihminen pidä, luulen minä.

-- Tuossa tulee Gilbert tietä pitkin, sanoi Marilla. -- Jos menet hänen kanssaan soutelemaan järvelle, niin ota yllesi päällysnuttusi ja kalossisi. Tänä iltana laskeutuu runsaasti kastetta.

XVIII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

-- Anna, sanoi Davy, nousten istumaan vuoteessaan ja nojaten leukaansa käsiinsä, Anna, missä on unten maa? Minähän nukun vuoteeseeni joka ilta, mutta minne minä vaellan mennessäni unten maahan, jossa näen ja teen kaikkea mistä uneksin. Tahdon tietää, missä se on ja kuinka tulen sinne ja takaisin kotiin tietämättä siitä mitään -- ja kaiken lisäksi pukeutuneena pelkkään yöpaitaan... Missä se sijaitsee?

Anna istui lännenpuolisen vinttikamarin ikkunalaudalla katse kiinnitettynä laskevaan aurinkoon, joka muistutti suurta kukkaa helakan keltaisine kupuineen, josta loistavat säteet lähtivät ikäänkuin heteet ylös taivaanlakea kohti. Hän käänsi päätään Davyn kysyessä ja vastasi uneksivin äänensävyin:

"Sä suurin silmin kysyt, tietämätön, mut kerran kaikki pulmat selviää." Paul Irving olisi mahdollisesti tyytynyt sellaiseen vastaukseen, mutta käytännöllisemmillä taipumuksilla varustettu Davy, jolla, kuten Anna usein surulla oli pannut merkille, ei ollut kipinääkään mielikuvitusta, joutui vain ymmälle ja närkästyi.

-- Äh, Anna, nyt sinä puhut pelkkää pötyä...

-- Niin, kultaseni, suo anteeksi!... Etkö tiedä, että vain hyvin tyhmät ihmiset puhuvat alituisesti järkeä?

-- Minun mielestäni sinä voit vastata kunnollisesti, sanoi Davy loukkaantuneella äänellä.

-- Tiedätkö, sinä olet vielä liian pieni voidaksesi ymmärtää, sanoi Anna.

Mutta häntä hävetti hieman sanoessaan tämän, sillä olihan hän toki, elävästi muistaen ne monet nenäkkäät ja ylimieliset vastaukset, joita hän oli saanut lapsuudessaan, tehnyt itselleen sen juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan sanoisi lapselle, että se oli liian pieni ymmärtääkseen... Kuitenkin hän teki nyt siten -- niin suuri on juopa teorian ja käytännön välillä.

-- Niin, panen parastani kasvaakseni, sanoi Davy, mutta sepä onkin asia, jota on vaikea itse kiirehtiä... Ellei Marilla olisi niin kitsas hillostaan, niin luulen, että kasvaisin aika paljon nopeammin.

-- Marilla ei ole kitsas, Davy, sanoi Anna ankarasti. -- Olet hyvin kiittämätön lausuessasi hänestä sellaista.

-- On olemassa eräs toinen sana, joka merkitsee aivan samaa, mutta kuuluu koko joukon paremmalta, vaikka en nyt voi muistaa sitä, sanoi Davy, rypisti otsaansa ja näytti kovin miettiväiseltä. -- Kuulin taannoin Marihan itsensä sanovan, että hän oli sellainen.

-- Jos tarkoitat taloudellista, niin se on aivan muuta kuin kitsas. On oivallinen inhimillinen ominaisuus olla taloudellinen -- säästäväinen, näetkös. Jos Marilla olisi ollut kitsas, ei hän ikäpäivänä olisi ottanut sinua ja Doraa, kun sinun äitisi kuoli. Olisitko jäänyt mielelläsi rouva Wigginsin luo?

-- Oh, mene metsään!... -- Davy ihan kuumeni tuosta ajatuksesta. -- En tahdo myöskään mennä Richard sedän luo. Tahdon paljon mieluummin olla täällä, vaikkakin Marilla on sellainen kuin tuo pitkä sana pannessaan hilloa minulle, siksi että sinä olet täällä, Anna... Kuulehan, Anna, kerrothan minulle kertomuksen ennen kuin nukun, eikö niin? Mutta minä en halua kuulla satua, jossa puhutaan keijukaisista ja muista sellaisista... Se kelpaa tytöille, mutta minä, minä haluan jotain jännittävää -- niiden pitää ampua toisiaan ja lyödä kuoliaaksi toisiaan, ja talon täytyy syttyä palamaan, ja siinä täytyy tapahtua mielenkiintoisia asioita, näetkös...

Kaikeksi onneksi Annalle huusi Marilla tällä hetkellä huoneestaan.

-- Anna, Diana antaa merkkejä kaikin voimin. On parasta, että otat selvää, mitä hän haluaa.

Anna juoksi itäiseen ullakkohuoneeseen ja näki hämärän läpi valovälähdysten vilkkuvan edestakaisin Dianan ikkunasta. Ne toistuivat aina viisi peräkkäin, mikä tyttöjen kerran omaksuman merkkijärjestelmän mukaan merkitsi: "Tule tänne heti, -- minulla on tärkeätä puhuttavaa sinulle."

Anna heitti huivin päähänsä ja riensi Kummitusmetsän läpi ja herra Bellin karjahaan poikki Mäntymäelle.

-- Minulla on hyviä uutisia, Anna, sanoi Diana. -- Äiti ja minä olemme juuri tulleet kotiin Carmodysta, ja kauppapuodissa tapasin Mary Sentnerin Spencervalesta. Hän sanoo, että Kuusikäytävän varrella asuvilla vanhoilla Coppin neideillä on itkuraitakoristeinen vati, ja hän luulee, että he ovat kyllä halukkaat myymään sen, sillä ei ole vielä koskaan kuultu, että Martha Copp olisi pitänyt kiinni jostakin, josta hän voi päästä eroon... Mutta jos nyt niin olisi, etteivät he haluaisi myydä vatia, niin on olemassa toinen Wesley Keysonilla Spencervalessa, ja sen hän tietää olevan myytävänä, mutta hän ei ole varma siitä, että se on aivan samanlainen kuin Josephine tädin.

-- Huomenna minä ajan Spencervaleen sitä hakemaan, sanoi Anna päättäväisesti. -- Ja sinun on tultava mukaan. Silloin tulee suuri taakka putoamaan sydämeltäni, sillä ylihuomenna minun täytyy mennä kaupunkiin, ja kuinka voin katsoa Josephine tätiä silmiin ilman itkuraitakoristeista vatia? Se hetki olisi vielä pahempi kuin tuo kerta, jolloin minun täytyi pyytää anteeksi sitä että olimme hypänneet hänen vuoteeseensa.

Molemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle -- sen suhteen täytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja uteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.

Seuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa itkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista kilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin kuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä siinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan jälkeen.

-- Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. -- Kaikki on niin kuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole ikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta! Sydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei luonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten laiho kärsii näin... Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa ovat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä siitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden katseen.

Ajettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen ja poikkesivat Kuusikäytävälle -- viheriä yksinäinen maantie, jossa pyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä harvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä kasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin jättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle, josta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat tulikukat ja kultapiiskut.

Vihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon -- paikkaan, joka oli merkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta, ettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli hyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli ollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman sivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset olivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan rikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa, jota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.