Part 12

-- Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä... Jos tyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi että katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta tuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita on se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä kiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei -- vaikka se olisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin. Kas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan pettymystä oman itseni vuoksi.

-- Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa harmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä opiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti... Tuolla ajaa Gilbert Blythe polkupyörällään -- hän on kai myöskin tullut kotiin kesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?

-- Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana -- meillä on vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään ennenkuin syyskuussa.

-- Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?

-- Ah, en tiedä. -- Anna katsoi uneksien opaalin väriselle taivaanrannalle. -- Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi kuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia tietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.

Ja sitten meillä on kaksoiset -- kuinka lieneekään, minulla on sellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen. Ehkä korkeakoulu on "tien mutkan" takana, mutta minä en ole vielä ennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en tulisi apeille mielin.

-- Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna, mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme itse elämämme, missä lienemmekin -- korkeakoulu ei voi tehdä muuta kuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen sisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme avata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen, ja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta... Työni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni... Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se sulostuttaa elämää niin paljon.

-- Tosi ystävyys on meille todellakin suureksi avuksi, sanoi rouva Allan, mutta meidän on pidettävä sitä korkeassa kunniassa eikä koskaan tahrattava totuudenrakkauden ja avomielisyyden puutteella. Pelkään, että ystävyyden nimitys usein alennetaan eräänlaiseksi tunkeilevaksi tuttavallisuudeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä todellisen ystävyyden kanssa.

-- Niinpä niin -- aivan kuin Gertie Pyen ja Julia Bellin suhde. He ovat hyvin tuttavallisia ja näyttäytyvät kaikkialla yhdessä, mutta Gertie sanoo aina ilkeitä asioita, Juliasta hänen selkänsä takana, ja kaikkien täytyy uskoa että hän kadehtii häntä, sillä hän on aina niin tyytyväisen näköinen, kun jollakulla on muistuttamista Juliaa vastaan. Minusta on pyhyydenloukkausta sanoa sellaista ystävyydeksi. Jos meillä on ystäviä, täytyy meidän tietenkin etsiä vain parasta, mikä heissä on, ja lahjoittaa heille parasta mitä itse omaamme, eikö totta? Ystävyyden pitäisi kaiketi olla kauneinta, mitä maailma voi tarjota?

-- Ystävyys on hyvin kaunista, virkkoi rouva Allan hymyillen, mutta jonakin päivänä ennemmin tai myöhemmin --

Siinä hän keskeytti lauseensa. Hänen vieressään olevissa tuntehikkaissa kasvoissa, valkeassa otsassa, uskollisissa silmissä ja vilkkaissa piirteissä oli vielä paljon enemmän lasta kuin naista. Vielä pitkän aikaa mahtui Annan sydämeen vain ystävyyden ja kunnianhimon unelmia, eikä rouva Allan tahtonut ennen aikojaan häiritä tätä suloista tietämättömyyttä. Keskeytyneen lauseen hän jätti tulevien vuosien päätettäväksi.

XVI.

MIELENKIINTOINEN KIRJE.

-- Anna, sanoi Davy rukoilevalla äänellä kiivetessään kiiltävälle, nahkapäällysteiselle sohvalle Vihervaaran keittiössä, jossa Anna istui kirjettä lukemassa. -- Anna, minä olen kamalan nälkäinen. Et aavista, kuinka nälkäinen olen.

-- Haen sinulle voileivän tuossa tuokiossa, sanoi Anna hajamielisellä äänellä.

Hänen kirjeessään oli nähtävästi mielenkiintoisia uutisia, sillä hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin ruusut ulkopuolella olevassa suuressa pensaassa, ja hänen silmänsä säteilivät niinkuin vain Annan tähtisilmät voivat säteillä.

-- Mutta minä en halua voileipää, sanoi Davy ja nyrpisti pientä nenäänsä, haluan luumutorttua.

-- Oho, nauroi Anna, laski kirjeensä pois ja kietoi kätensä Davyn ympärille rutistaakseen häntä, -- sitä lajia nälkää on aivan helppo sietää. Tiedäthän, että Marilla noudattaa ankarasti sääntöä: ei mitään muuta kuin voileipää aterioiden välillä.

-- Laita sitten voileipä -- ole hyvä!

Davy oli viimeinkin saatu oppimaan sanomaan "ole hyvä" -- mutta tuo pieni kohteliaisuus sattui aina tulemaan jäljestäpäin. Hän katsoi hyväksyvin ilmein mahtavaa voileipää, jonka Anna hetkisen kuluttua antoi hänelle.

-- Sinä levität aina niin paksulti voita, Anna. Marilla levittää hyvin ohuelti. Se luistaa paljon helpommin alas, kun siinä on paksulti voita.

Tämä väite oli, tullakseen Davyn suusta, tavattoman yhtäpitävä totuuden kanssa, sillä voileipä oli uskomattoman nopeasti kadonnut. Davy laskeutui alas sohvalta pää ja kädet edellä, heitti kaksinkertaisen kuperkeikan matolla ja julisti hyvin varmalla äänellä:

-- Anna, nyt olen tehnyt päätökseni. En välitä päästä taivaaseen.

-- Mikset välitä? kysyi Anna vakavasti.

-- En halua, sillä taivas on Simon Fletcherin vintillä, ja minä en pidä Simon Fletcheristä.

-- Mitä ihmettä sinä nyt olet punonut kokoon, Davy? sanoi Anna, joka oli liian hämmästynyt voidakseen edes nauraa.

-- Kas, Milty Boulter sanoi niin. Se tapahtui viime sunnuntaina pyhäkoulussa. Meillä oli läksy Eliaasta, joka meni taivaaseen tulisissa vaunuissa, ja sitten minä nousin ylös ja kysyin, missä taivas oli. Neiti Rogerson näytti niin vihaiselta. Hän oli jo ennestään suutuksissaan, sillä kun hän oli kysynyt meiltä: mitä Elia jätti jälkeensä Elisalle, niin vastasi Milty: "Vanhat vaatteensa" -- sillä hän ei muistanut, että sen nimi oli vaippa. Milty ei todellakaan tarkoittanut mitään epäkohteliasta, Mutta hän ei voinut siinä silmänräpäyksessä keksiä nimeä... Niin, silloin neiti Rogerson vastasi, että taivas oli siellä, missä Jumala oli, ja minä en saisi tehdä tuollaisia kysymyksiä... Milty nykäisi minua ja sanoi: "Taivas on Simon enon vintillä, ja minä selitän sen sinulle kotimatkalla".

Milty on hurjan taitava selittämään. Vaikkei hän tietäisikään asiasta tuon taivaallista, niin sepittää hän itse aika sapiskan, ja sillä tavoin asia kuitenkin tulee selitetyksi... Hänen äitinsä on rouva Fletcherin sisar, ja Milty meni hänen kanssaan hautajaisiin kun hänen serkkunsa Jane Ellen oli kuollut. Pappi sanoi, että hän oli päässyt taivaaseen ja oli enkelijoukossa, mutta Milty sanoo, että hän makasi siinä aivan heidän edessään kirstussa. Sitten kun Milty ja hänen äitinsä menivät toiseen kerrokseen ottaakseen ylleen päällysvaatteet, kysyi hän äidiltään, missä taivas oli, jossa Jane Ellen nyt oli, ja äiti viittasi suoraan ylös kattoon ja sanoi: "Tuolla ylhäällä." Milty tiesi, että katon yläpuolella oli vain ullakko, niin että siten hän ymmärsi, miten asian laita oli... Ja siitä saakka hän on aina kamalasti pelännyt mennä Simon enonsa luo.

Anna otti Davyn polvelleen ja pani parastaan selvittääkseen tämänkin teologisen arvoituksen. Hän oli tähän toimeen paljon sopivampi kuin Marilla, sillä hän muisti oman tiedonhaluisen lapsuutensa ja ymmärsi vaistomaisesti niitä merkillisiä ajatuksia, joita seitsenvuotiaat pienokaiset välistä saavat päähänsä.

Hän oli juuri onnistunut saamaan Davyn vakuutetuksi siitä, ettei taivas ollut Simon Fletcherin vintillä, kun Marilla tuli sisään puutarhasta, jossa hän ja Dora olivat poimineet herneitä. Dora oli työteliäs pikku sielu eikä ollut koskaan onnellisempi kuin saadessaan "olla apuna" erilaisissa pikku askareissa, jotka sopivat hänen palleroisille pikku sormilleen. Hän ruokki kananpojat, poimi lastuja, pyyhki astioita ja juoksi asioilla suurella autiudella. Hän oli kätevä ja oppivainen ja kulki silmät auki; ei koskaan tarvinnut sanoa hänelle kahdesti, kuinka joku asia oli tehtävä, eikä hän koskaan unohtanut mitään pikku velvollisuuksiaan.

Davy taas oli aika hutilus ja hajamielinen, mutta hänellä oli synnynäinen kyky "lumota ihmisiä". Hänellä oli käsittämätön miellyttämiskyky, tuolla poikasella, ja sekä Anna että Marilla olivat hyvin heikkoja hänen suhteensa.

Doran silpiessä herneitä hieman itsetyytyväisin ilmein ja Davyn tehdessä paloista veneitä, joissa oli tulitikkumastot ja paperipurjeet, kertoi Anna Marillalle niistä ihmeellisistä uutisista, joita hän luki kirjeestään.

-- Nyt Marilla saa kuulla jotain! Tässä on kirje Priscillalta, ja hän sanoo, että rouva Morgan on saarella ja että jos torstaina on kaunis ilma, ajavat he Avonleaan ja ovat täällä puolipäivän aikaan. Iltapäivän he aikovat viettää meidän luonamme, ja illalla he menevät Valkorannan hotelliin, asuakseen siellä joittenkin rouva Morganin hyvien ystävien luona. Oi, Marilla, eikö se ole ihmeellistä! Voin tuskin uskoa olevani hereillä!

-- Rouva Morgan ei kai liene niin perin erilainen kuin muutkaan ihmiset, vaikka hän osaakin kirjoittaa kirjoja, sanoi Marilla kuivasti, vaikka hänen omiakin korviaan hieman kuumotti. Rouva Morgan oli kuuluisa henkilö, ja hänen käyntinsä oli kaikkea muuta kuin jokapäiväinen tapahtuma. -- Syövätkö he siis täällä päivällistä?

-- Syövät kyllä! Rakas, kulta Marilla, saanko minä itse laittaa joka murun päivällisruuasta? Tahdon tuntea, että voin tehdä jotakin "Ruusutarhan" tekijättärelle -- vaikkapa vain valmistaa hänen ruokansa. Saanhan sen tehdä?

-- Hyvänen aika, minä en ole niin ihastunut seisomaan kuuman hellan ääressä heinäkuussa, etten voisi luovuttaa sitä iloa sinulle. Ole hyvä vain!

-- Oi, tuhat kiitosta! sanoi Anna, ikäänkuin Marilla olisi tehnyt hänelle erittäin suuren hyväntyön. -- Laitan ruokalistan jo tänä iltana.

-- Kultaseni, älä nyt ryhdy mihinkään ylen suurelliseen, pyysi Marilla, joka säikähti tuota harvinaista sanaa "ruokalista". -- Silloin varmaan epäonnistut.

-- Ei, en aio laittaa mitään ylellistä, jos sillä tarkoitat ruokia ja valmisteita, joita meillä ei tavallisesti ole, kun meillä muuten on vieraita, vakuutti Anna. -- Se näyttäisi teennäiseltä... Ja vaikkakin tiedän, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä ja arvostelukykyä, kuin seitsentoistavuotiaalla tytöllä ja opettajattarella pitäisi olla, en ole niin tyhmä, että teen itseni syypääksi mihinkään sellaiseen... Mutta aion laittaa kaiken niin somaksi ja miellyttäväksi kuin mahdollista. Davy pieni, älä jätä herneenpalkoja portaille -- silloin voi joku kompastua niihin ja kaatua ja loukata itseään... Ensiksi meillä tulee olemaan jotain keveätä lientä -- sinähän tiedät, että osaan valmistaa hienoa juuriartisokkakeittoa -- ja sitten lintupaistia. Otan nuo molemmat valkoiset kukko-poikaset. Kukkopoikasiin olen hirveästi kiintynyt -- ne ovat olleet pikku lemmikkejäni aina siitä pitäen kun harmaa kana hautoi ne munista ja ne olivat kaksi pientä höyhenpalloa... Mutta tiedänhän, että ne kerran täytyy uhrata, ja arvokkaampaa tilaisuutta kuin tämä voi tuskin kuvitella. Mutta ah, Marilla -- minä en voi katkaista niiltä kaulaa, en edes rouva Morganinkaan tähden. Minun täytyy pyytää John Henryä tulemaan tänne tekemään sen.

-- _Minä_ teen sen, tarjoutui Davy, jos Marilla pitelee niitä jaloista, sillä minun pitää varmaankin pidellä kirvestä molemmin käsin. Siitä tulee hurjan metkaa --

-- Sch!... Sitten meillä tulee olemaan herneitä ja perunamuhennosta ja kurkkua ja lehtisallaattia tomaattien kera vihannesruokana, jatkoi Anna -- Jälkiruuaksi saamme sitruunakiisseliä kermavaahdon kera ja sitten kahvia pehmeitten piparkakkujen ja mantelivuorten kera. Piparkakut ja mantelivuoret leivon huomenna, ja sitten pesen valkean musliinipukuni. Rouva Morganin sankarittaret käyvät melkein aina puettuina valkeaan musliiniin, ja Diana ja minä olemme aina ajatelleet, että juuri siten pukeutuisimme, jos meitä koskaan kohtaisi se onni, että tapaisimme hänet... Se olisi hyvin hieno kohteliaisuus, niinhän, Marilla?... Davy pieni, et saa pistellä herneenpalkoja lattianrakoihin. Meidän täytyy pyytää myöskin pastori ja rouva Allan ja neiti Stacy päivälliselle, sillä he kaikki tahtovat hirveän mielellään tutustua rouva Morganiin. Mikä onni, että hän tulee neiti Stacyn täällä ollessa. Davy pieni, älä uittele herneenpalkoveneitäsi vesisangossa -- mene kaivolle suuren ammeen luo. Ah, kunpa vain tulisi kaunis ilma torstaiksi! Ja luulen kyllä tulevan, sillä Abe setä sanoi eilen illalla pistäytyessään herra Harrisonin luona, että nyt saadaan sadetta miltei koko viikoksi...

-- Niin, se tietää ainakin hyvää, sanoi Marilla.

Anna juoksi myöhemmin illalla Mäntymäelle kertomaan uutisen Dianalle, joka samaten joutui ihastuksen valtaan. He puhelivat sitten asiasta riippumatossa, joka oli kiinnitetty suurien piilipuitten alle Barryn puutarhassa.

-- Oi, Anna, enkö minä saa auttaa sinua päivällisen valmistamisessa! rukoili Diana. -- Tiedäthän, että minä osaan oivallisesti laittaa sallaattia.

-- Saat kyllä, vastasi epäitsekäs Anna. -- Ja sinä saat auttaa minua myöskin huoneitten koristelemisessa... Tahtoisin laittaa vierashuoneen aivan lehtimajaksi -- ja päivällispöytä koristetaan metsäruusuilla. Niin, kunpa vain kaikki kävisi hyvin! Rouva Morganin sankarittaret eivät koskaan tee tyhmyyksiä eivätkä koskaan joudu mihinkään pulaan; aina he ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä ja osaavat niin hyvin hoitaa taloutta. Heillä on varmaankin synnynnäiset lahjat siihen... Muistatko, että Gertrud kirjassa "Herraskartanossa" piti taloutta isälleen, kun hän oli vain kahdeksanvuotias... Kuin minä olin kahdeksanvuotias, osasin tuskin mitään muilta kuin kasvattaa lapsia... Parhaiten kaksoisia. Nyt tahdon, että rouva Morgan, joka näyttää erityisesti ymmärtävän nuoria tyttöjä, saa oikein hyvän käsityksen meistä... Oi, olen istunut ja kuvitellut niin paljon itsekseni -- minkä näköinen hän on ja mitä hän sanoo ja mitä minä silloin vastaan... Ja minä olen niin huolissani nenästäni. Näetkös -- siihen on ilmestynyt seitsemän kesakkoa. Ne tulivat, kun A.N.Y:llä oli huvimatka ja minä kuljeskelin hatutta päin auringossa. Olen hyvin kiittämätön, luullakseni, harmitellessani niiden vuoksi, kun minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei niitä ole sadottain ympäri kasvojani kuten ennen maailmassa, mutta toivoisin sentään, ettei niitä olisi tullut... Kaikilla rouva Morganin sankarittarilla on ihana iho. En muista ainoatakaan kesakkoista heidän joukossaan.

-- Niitä ei huomaa juuri lainkaan, lohdutti Diana. -- Sivele niille hieman sitruunamehua yöksi!

Seuraavana päivänä Anna laittoi kiisselin ja leipoi pikkuleivät, pesi musliinipukunsa ja lakaisi ja pyyhki pölyt talon joka sopesta -- oikeastaan tarpeeton puuha, sillä Vihervaara oli yhtä mallikelpoisesti siistitty ja kiilloitettu kuin Marilla aina halusi sen olevan. Mutta Anna tunsi, että yksi ainoa tomuhiukkanen saattoi huonoon valoon sen talon, jota mainehikas kirjailijatar, rouva Morgan, oli kunnioittava käynnillään.

-- Mutta minä tahdon tietää, että kaikki on oikein siistiä ja kunnollista, vaikkei hän saisikaan sitä nähdä, sanoi Anna Marillalle. -- Kirjassa "Kulta-avaimet" hän kertoo sankarittarista Alicesta ja Louisasta, että he aina pesivät kellarinrappuset eivätkä koskaan unohtaneet lakaista vuoteitten aluksia... Minulla olisi niin paha omatunto, jos tietäisin, että romuvajassa on sotkuisen näköistä, kun rouva Morgan on talossa. Miksi luetaan hyviä kirjoja, ellei oteta niistä oppia?

Samana iltana onnistui renkipojan John Henryn ja Davyn yhteisin voimin ottaa hengiltä molemmat valkeat kukkopojat, ja Anna kyni ja puhdisti ne. Tämä sangen epämiellyttävä työ tuntui hänestä tänään oikein mieluisalta, kun hän ajatteli lihavien kelpo lintujen lopullista tarkoitusta.

-- En pidä lintujen kynimisestä, uskoi hän Marillalle, mutta eikö olekin onni, ettei meidän tarvitse panna sieluamme siihen, mitä kätemme tekevät? Kynin kananpoikia käsilläni, mutta ajatukseni harhailivat ylhäällä korkeudessa Linnunradan tähtien parissa.

-- Niin, enkös ajatellutkin, että sinä sirottelit lattialle tavallista enemmän höyheniä, sanoi Marilla.

Sitten huolehti Anna Davyn vuoteeseen ja vaati häneltä lupauksen, että hän käyttäytyisi erinomaisesti koko seuraavan päivän.

-- Jos olen niin kiltti kuin ajatella voi koko huomispäivän, annatko minun sitten seuraavana päivänä olla niin paha kuin tahdon, kysyi Davy.

-- Tiedät kyllä, etten voi antaa, Davy pieni, sanoi Anna varovasti, mutta minä otan sinut ja Doran mukaani ruuheen ja soudamme aina järven toiselle puolelle saakka. Sitten nousemme maihin hiekkarannalle ja otamme evästä mukaan.

-- Vai niin, siihen kyllä suostun, sanoi Davy. -- Ja minä tulen olemaan kiltti, kissa vieköön. Olin aikonut mennä herra Harrisonin luo ja ampua herneitä uudella ilmapyssylläni Inkivääriin, mutta voin hyvin antaa sen jäädä toiseen päivään. Huomisesta päivästä tulee kai aivan kuin sunnuntai, mutta jos sitten saamme soudella sinun kanssasi ja ottaa eväslaukun mukaan, niin voin kai mukautua...

XVII.

LUKU, JOSSA TAPAHTUU PALJON.

Anna heräsi kolme kertaa yöllä ja meni ikkunan luo saadakseen varmuuden siitä, ettei Abe setä ollut ennustanut oikein. Viimeinkin aamu koitti, kuultavan kirkkaana ja sädehtivänä, taivaalla kimmelsivät hopeanhohteiset valoläikät, ja ihmeellinen päivä oli tullut.

Diana saapui heti aamiaisen jälkeen kukkakori käsivarrella ja oma valkea musliinipukunsa riippuen toisella -- eihän millään muotoa käynyt päinsä pukeutua siihen ennenkuin päivällisvalmistukset oli tehty... Toistaiseksi hänellä oli yllään vaaleanpunainen pumpulileninki ja talousesiliina, jota koristi tärkättyjen ja poimutettujen rimsujen paljous, ja hän näytti hyvin somalta ja kauniilta ja rusoposkiselta.

Kuinka sievä sinä olet! sanoi Anna ihaillen.

Diana huokasi.

-- Uskotkos, että minun on täytynyt taaskin väljentää jokaista hamettani. Painan kaksi kiloa enemmän kuin heinäkuussa... Anna, kuinka tämä päättyy? Ja kaikki rouva Morganin sankarittaret ovat pitkiä ja solakoita!

-- Nyt unohdamme huolemme ja ajattelemme vain ilojamme, sanoi Anna hilpeästi. -- Rouva Allan sanoo aina, että heti kun ajattelemme jotain, joka on ikävää, täytyy meidän myöskin ajatella jotain hauskaa, joka voi syrjäyttää ikävän. Jos sinä olet hivenen verran liian paksu, niin on sinulla sen sijaan mitä herttaisimmat kuopat poskissa, ja jos minulla on kesakkoinen nenä, niin ei ole kerrassaan mitään muistuttamista sen muotoon nähden... Luuletko, että sitruunanmehusta oli mitään hyötyä?

-- Varmasti oli, sanoi Diana ja tutki tarkkaavasti nenää.

Ja ilomielin Anna kulki edeltä puutarhaan, joka oli täynnä kuulaita varjoja ja väriseviä, kultaisia valoläikkiä.

-- Ensiksi koristamme vierashuoneen. Meillä on runsaasti aikaa, sillä Priscilla sanoi, että he olisivat täällä kahdentoista tienoilla tai viimeistään kello puoli yhdeltä, niin että syömme päivällistä yhdeltä.

Onhan mahdollista, että tällä hetkellä oli kaksi iloisempaa ja toivorikkaampaakin tyttöä Kanadassa tai Yhdysvalloissa, mutta epäilen sitä suuresti. Jokainen saksien näpsäys, kun ruusuja, pioneja ja sinikelloja putosi, tuntui sirisevän kuin hilpeä pikku heinäsirkka: "Tänään tulee rouva Morgan!" Anna ihmetteli, kuinka herra Harrison voi kävellä tuolla aivan välinpitämättömänä ja niittää heinäänsä niityllä oikotien toisella puolen, aivan kuin ei mitään olisi odotettavissa.

Vihervaaran vierashuone oli jokseenkin jäykkä ja kolkko huone kovine täytettyine sohvineen ja tuoleineen, kankeine ikkuna verhoineen ja valkeine virkattuine päällyksineen, jotka aina muodostivat määrätyn kulman selkänojaa vasten, paitsi silloin kun ne takertuivat onnettomien ihmisten nappeihin. Ei edes Anna ollut koskaan voinut elähyttää tuota huone parkaa hiukkaakaan, sillä Marilla ei suvainnut mitään muutoksia. Mutta on ihmeellistä, mitä kukat saavat aikaan, kun niille oikein antaa tilaisuuden -- kun Anna ja Diana olivat saaneet huoneen valmiiksi, ei sitä voinut tuntea entiseksi.

Suuri, kukkuroillaan oleva vati kukkivia lumipalloja oli keskellä kiiltäväksi kiilloitettua pöytää. Pitkin mustaa kamiininreunaa kiertelivät ruusut ja sanajalat. Jokaisella koristetelineen hyllyllä nurkassa oli maljakko täynnä korkeita sinikelloja; avoimen takan molemmin puolin olevia pimeitä nurkkia elähyttivät hehkuvan punaisilla pioneilla täytetyt kukkaruukut, ja itse liedeltä loistivat keltaiset unikot, joita tuuheat sanajalat ympäröivät. Kaikki tämä värikäs kukkaisloisto yhdessä auringonpaisteen kanssa, joka valui sisään ikkunoiden ulkopuolella olevien kuusaman oksien lomitse ja muodosti kisailevia väri vivahteita seinille ja lattialle, muutti tosiaankin tuon arkioloissa oikein ikävän pikku huoneen siksi "lehtimajaksi", jonka Anna oli nähnyt mielikuvituksessaan, ja se sai osakseen ihailun ilmauksia yksinpä Marillankin puolelta, joka oli tullut sisään tehdäkseen arvostelevia huomautuksia, mutta jäi seisomaan ylistääkseen sitä.

-- Nyt järjestämme pöydän, sanoi Anna sellaisella äänellä kuin papitar, joka on aikeessa suorittaa juhlallisia jumalanpalvelusmenoja jonkun jumaluusolennon kunniaksi. -- Asetamme suuren maljakon metsäruusuja keskelle ja yhden ainoan ruusun jokaisen lautasen eteen -- ja kokonaisen kukkavihon puoleksipuhjenneita ruusuja vain rouva Morganin kohdalle -- se tarkoittaa hänen "Ruusutarhaansa", näetkös Marilla.

Pöytä oli katettuna arkihuoneessa ja sillä oli Marillan hienoin pöytäliina, parhaimmat posliinit ja hopeat ja parhaat lasit. Lukija voi olla vakuutettu siitä, että jokainen esine, joka siinä oli, oli kiilloittamisen ja hankaamisen kautta saavuttanut mahdollisimman suuren täydellisyyden loistossa ja väikkeessä.

Sitten tytöt menivät keittiöön, joka oli täynnä ruokahalua yllyttäviä höyryjä, jotka virtasivat hellalta, jossa kukkopoikaset porisivat tulella. Anna laittoi perunamuhennosta, ja Diana pani kuntoon herneitä ja vihreitä papuja. Lopuksi Diana sulkeutui ruokasäiliöön valmistamaan lehtisallaattia. Anna, jonka posket alkoivat hehkua jo purppuranpunaisina, yhtä paljon innosta kuin keittiötulen paahteesta, laittoi leipävelliä kananpojille, sekoitti kasvissosetta ja vatkasi kermaa sitruunakiisseliin.

Mitä teki Davy koko tänä aikana? Pitikö hän kiltteyslupauksensa? Tähän täytyy ehdottomasti vastata myöntävästi.

Hän pysyttelihe tosin itsepintaisesti keittiössä, jossa hänen uteliaisuudellaan oli paljon tutkimista. Mutta kun hän istui aivan hiljakseen ja siivosti nurkassa, uutterasti purkaen solmuja kalaverkon palasesta, jonka hän oli tuonut mukanaan kotiin viimeiseltä merenrantakäynniltään, ei kellään ollut juuri mitään muistuttamista sitä vastaan.

Kello puoli kaksitoista oli sallaatti valmista, sitruuna-kiisseli koristettu kauniilla kermavaahtokiekuroilla, ja kaikki pihisi ja porisi, minkä pitikin pihistä ja porista.

Nyt lienee parasta meidän mennä pukeutumaan, sanoi Anna, sillä kello kaksitoista voivat he olla täällä... Meidän on syötävä päivällistä kello yksi, ja soppa on tarjottava heti, kun se on valmista.

Pukeutumistoimitus ylhäällä idänpuolisessa vinttikamarissa suoritettiin miltei hartaudella. Anna katsoi huolestuneena nenäänsä ja iloitsi siitä, etteivät kesakot olleet niin ylen näkyviä, johtuipa tuo nyt sitten sitruunamehusta tai hänen poskiensa tavattomasta punaisuudesta. Kun molemmat ystävättäret olivat valmiit, näyttivät he yhtä herttaisilta ja hyvinpuetuilta ja nuorekkaan tyttömäisiltä kuin ketkä tahansa "rouva Morganin sankarittarista".