Part 11

-- Rauhoittukaamme nyt toki hieman, pyysi Anna, joka oli kaikista kiihtynein ja koetti keksiä jotain tapaa, millä ehkäistä aietta.

-- En voi käsittää, kuinka häntä voitaisiin estää, huudahti Jane katkerasti. -- Jokainen kai tietää, minkälainen Judson Parker on. Rahasta hän tekee mitä tahansa. Hänellä ei ole kipinänkään vertaa yhteistunnetta tai kauneusaistia.

Koko juttu näytti jokseenkin toivottomalta. Judson Parker ja hänen sisarensa olivat ainoat tämän nimiset Avonleassa, niin ettei voitu harjoittaa mitään painostusta sukulaisten tai omaisten kautta. Martha Parker oli jokseenkin vakiintuneessa ijässä oleva nainen, joka ei pitänyt mistään nuorista eikä varsinkaan Yhteiskunnanparantajista. Judson oli kohtelias mies, jolla oli hunaja huulilla ja niin välttelevä ja mairitteleva olemus, että oli aivan hämmästyttävää, kuinka vähän hyviä ystäviä hänellä oikeastaan oli. Ehkä hän oli ollut liian monissa kaupoissa mukana -- sellaisesta saa harvoin kansansuosiota. Häntä pidettiin hyvin "sliipattuna", ja yleinen mielipide oli, että omantunnonvaivat tuottivat hänelle vähimmin kärsimyksiä.

-- Eikö ole ketään, joka voisi hänelle mitään? tuumi Anna, joka ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.

-- Hänellä on tapana käydä Lovisa Spencerin luona Valkorannassa, ilmoitti Carrie Sloane. -- Ehkä hän voisi pyytää ja rukoilla häntä olemaan vuokraamatta aitaa.

-- Oh, ei varmastikaan, sanoi Gilbert suurella varmuudella. -- Tunnen kyllä Louisa Spencerin. Hän ei "usko" yhteiskuntaa parantaviin yhdistyksiin, mutta hän uskoo kiliseviin hopea- ja kuparikolikoihin. Hän pikemminkin yllyttää Judsonia kuin kieltelee häntä.

-- En tiedä muuta neuvoa kuin että muodostamme toimikunnan, joka saa mennä hänen luokseen ja esittää vastalauseensa, sanoi Julia Bell, ja tyttöjä meidän on lähetettävä, sillä pojille hän vain tiuskii... Mutta minä en mene, tietäkää se, niin että minua ei tarvitse kenenkään ehdottaa.

-- On parasta, että lähetämme Annan yksinään, sanoi Oliver Sloane. -- Hän jos kukaan voi kai puhua kumoon Judsonin.

Anna pyysi kieltäytyä luottamuksesta. Lopuksi hän lupasi mennä "johtamaan puhetta", mutta hän pyysi mukaan muutamia toisia jäseniä "moraaliseksi tueksi". Diana ja Jane valittiin senvuoksi antamaan hänelle moraalista tukea ja yhteiskunnanparantajat hajaantuivat, suristen ja soristen suutuksissaan kuin kiukkuiset mehiläiset.

Anna oli niin vihoissaan, ettei hän nukkunut ennenkuin aamupuoleen, ja silloin hän uneksi, että kouluneuvosto oli pystyttänyt aidan koulun ympärille ja maalannut: "Koetelkaa meidän uutta kalanmaksaöljyämme!" niin pitkältä kuin aitaa riitti.

Toimikunta "asettui väijymään" Judson Parkeria seuraavana iltapäivänä. Anna esitti hänelle hyvin valituin sanoin hänen aikeensa sopimattomuuden -- käyttääksemme tässä lievää sanamuotoa. Judson oli niin siloinen ja niin lauhkea Ja niin simasuinen -- vertasi heitä kauniisiin kukkasiin ja piti niin vaikeana vastata kieltävästi noin miellyttäville nuorille naisille... Mutta afääri on afääriä, ja jos näinä ahtaina aikoina annettaisiin tunteitten vallita, niin...

-- Mutta _yhden_ asian voin joka tapauksessa luvata, sanoi hän viekas väike haaleissa silmissään, jotka muistuttivat hillottuja karviaismarjoja. -- Minä sanon apteekkarin maalarille, että hän saa käyttää vain kauniita ja aistikkaita värejä -- punaista ja keltaista ja muita sellaisia. Sinistä hän ei saa millään ehdolla käyttää.

Voimaton toimikunta palasi kotiin ajatellen asioita, jotka ovat liiaksi kunniaa loukkaavia, jotta niistä voitaisiin puhua ääneen.

-- Niin, nyt olemme tehneet mitä voimme, ja voimme jättää lopun sallimuksen huomaan, sanoi Jane itsetiedottomasti matkien rouva Lynden ääntä ja tapaa.

-- Tokkohan pastori Allan voisi vaikuttaa mitään? sanoi Diana.

Anna pudisti päätään.

-- Ei ole mitään hyötyä pastori Allanin vaivaamisesta, varsinkin kun heidän pienokaisensa on juuri nyt sairaana. Judson livahtaisi kyllä hänenkin käsistään yhtä taitavasti kuin meidänkin, vaikka hän nykyisin onkin alkanut käydä kirkossa sangen säännöllisesti. Se johtuu vain siitä että Louisa Spencerin isä on kirkkoneuvoston puheenjohtaja ja on hyvin tarkka tuollaisesta.

-- Judson Parker on ainoa mies Avonleassa, jonka päähän olisi voinut pälkähtää vuokrata aitansa, sanoi Jane harmistuneena. -- Eivät edes Levi Boulter tai Lorenzo White alentuisi sellaisiin konnankoukkuihin, kuinka tuottavia ne lienevätkin... He ottaisivat liian paljon huomioon yleistä mielipidettä.

Yleinen mielipide tuli aikanaan yksimieliseksi ja sangen vähän imartelevaksi Judson Parkerille, mutta asia ei ollut sillä autettu. Judson nauroi partaansa ja oli pitävinään sadetta, ja Avonlean yhteiskunnanparantajat koettivat alistua siihen katkeraan välttämättömyyteen, että he läheisessä tulevaisuudessa näkisivät yhden kauneimmista teistään huutavien ilmoitusten rumentamana.

Silloin, seuraavassa kokouksessa, nousi toimikunnan jäsen Anna Shirley aivan tyynesti ja ilmoitti, että herra Judson Parker oli valtuuttanut hänet ilmoittamaan yhdistykselle, että hän oli luopunut alkuperäisestä suunnitelmastaan tehdä reklaamia aidallaan apteekkarin pillereistä ja laastareista.

Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa korviaan. Parlamentaarinen säädyllisyysaisti, josta oltiin hyvin tarkkoja A.Y.Y:ssä, esti heitä sillä hetkellä tuomasta ilmoille uteliaisuuttaan, mutta kun kokouksen virallinen puoli oli sivuutettu, rukoiltiin Annalta selitystä arvoitukseen.

Annalla ei ollut mitään selitystä annettavana. Judson Parker oli tavoittanut hänet maantiellä edellisenä iltana ja sanonut hänelle, että hän oli päättänyt noudattaa Nuorten Yhteiskunnanparantajain taittoa, koska heillä nyt oli tuollainen merkillinen ennakkoluulo apteekki-ilmoituksia vastaan... Tämä oli ainoa, mitä Anna tahtoi sanoa, sekä silloin että myöhemmin, ja se oli selvä totuus.

Mutta kun Jane Andrews kotimatkalla uskoi Oliver Sloanelle varman vakaumuksensa, että Judson Parkerin salaperäisen mielenmuutoksen takana piili jotain muutakin, niin oli hänkin oikeassa.

Anna oli edellisenä iltana ollut vanhan rouva Irvingin luona, hänen asunnossaan aivan meren luona, ja hän oli mennyt kotiin oikotietä, joka vei hänet ensin alavien rantaniittyjen yli ja sitten pyökkimetsän läpi ja veden ohi, jota hän sanoi Tummaksi, päilyväksi aallokoksi -- erotukseksi jokapäiväisemmästä nimityksestä Barryn lammikko.

Juuri siinä, missä polku yhtyi valtatiehen, oli kaksi miestä, kumpikin kärryineen, seisahtunut juttelemaan toistensa kanssa. Toinen oli Judson Parker; toinen oli Jeny Corcoran, eräs herra Newbridgestä, jota ei vielä, kuten rouva Lynde olisi lausunut ajatuksensa, oltu onnistuttu saamaan kiinni mistään... Hän oli erään maanviljelystarpeita myyvän firman asiamies ja erittäin innostunut politiikkaan. Hän oli nyt ollut matkalla useita viikkoja ja hänen sormiensa arveltiin olevan mukana pelissä hieman kaikkialla siellä missä poliittista agitatsionia harjoitettiin vilkkaimmin.

Juuri kun Anna astui esiin pyökkien varjosta, kuuli hän Corcoranin sanovan:

-- Jos te äänestätte Amesburya, Parker -- niin, minulla on vielä jäljellä kirjoitettuna lasku siitä äkeestä, jonka saitte viime keväänä. Teillä ei kai olisi mitään sitä vastaan, että saisitte tuon laskun kuitattuna, vai mitä?

-- No niin, jos asia on sillä tavalla, sanoi Judson ja irvisti leveästi, niin en kai saane olla niin turhantarkka... Täytyy kuin täytyykin katsoa omaa etuaan näinä vaikeina aikoina.

Molemmat huomasivat tässä silmänräpäyksessä Annan, ja keskustelu pysähtyi äkkiä. Anna tervehti jääkylmästi ja jatkoi matkaansa, nenännipukka hieman korkeammalla kuin tavallisesti. Hetkisen kuluttua saavutti Judson Parker hänet kärryineen.

-- Nouskaa kärryille, niin saatte ajaa vähän matkaa, Anna! ehdotti hän hyväntahtoisesti.

-- Ei kiitoksia, vastasi Anna kohteliaasti, mutta äänessä oli halveksumisen vivahdus, jonka pisto tuntui yksinpä Judson Parkerinkin sangen kovaksi parkittuun nahkaan.

Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän nykäisi suuttuneena ohjaksista, mutta seuraavassa hetkessä hän malttoi mielensä ja tuli varovaiseksi. Hän katsoi epävarmasti Annaan, hänen siinä vaeltaessaan eteenpäin kuten ennenkin, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Oliko hän kuullut Corcoranin tarjouksen ja hänen oman liian selvän ja halukkaan vastauksensa? Tuo nyt olikin mokoma hylky mieheksi, jolla ei ollut ymmärrystä lausua ajatustaan verhotummin!... Eihän saa olla tuollainen suunsoittaja, kun politiikka on kysymyksessä!... Ja sitten pitää vielä mokomien tärkeän näköisten punatukkaisten koulumamsellien putkahtaa esiin vesakosta juuri kun vähiten heitä odottaa...

Judson Parker tuomitsi muita itsensä mukaan ja oli varma siitä, että jos Anna oli kuullut jotain, levittäisi hän sitä yltympäri seutua. Olemme jo nähneet, että Judson Parker kutakuinkin asettui yleisen mielipiteen yläpuolelle -- ainakin mitä tulee aitaan ja ilmoituksiin -- mutta jos tuli yleisesti tietoon, että hän oli antanut lahjoa itseään, niin voisi se kääntyä karvaaksi jälestäpäin... Ja jos juttu tuli Spencerin ukon korviin -- hyvästi silloin ikuisesti toivo voittaa Louisa Jane miellyttävine tulevaisuusmahdollisuuksien hyvinvoivan maatilanomistajan ainoana tyttärenä. Judson Parker tiesi, että ukko Spencer jo nyt katsoi hieman karsaasti häntä -- ei mitenkään kävisi päinsä antautua enää uuteen vaaraan.

-- Hm, hm -- Anna, olen juuri tavoittanut teidät kiinni pulmakseni kanssanne tuosta asiasta, josta keskustelimme taannoin. Olen lopultakin päättänyt olla vuokraamatta aitaani apteekkarille... Hän saa ilmoitella parhaansa mukaan muulla taholla. Yhdistystä, jolla on sellaiset tarkoitusperät kuin teidän yhdistyksellänne, täytyy todellakin tukea.

Anna suli vähäsen.

-- Kiitoksia paljon, sanoi hän.

-- Ja -- ja -- teidänhän ei tarvitse mainita tuosta pienestä keskustelusta, joka minulla oli Jerryn kanssa -- mitä?

-- Siitä en aio missään tapauksessa muutenkaan kertoa, sanoi Anna jääkylmästi.

Hän olisi mieluummin nähnyt jokaisen Avonlean aidan täyteen maalattuna ilmoituksia ennenkuin hän olisi alentunut hieromaan kauppaa miehen kanssa, joka oli saattanut myydä äänensä.

-- Ei tietystikään -- eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa, että he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. -- En ajatellutkaan, että kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa -- hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle mitään... Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya -- äänestän Grantia, kuten olen aina tehnyt... Tahdoin vain nähdä, kuinka pitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä... Ja mitä tulee aitaan, niin voitte olla rauhallinen -- sanokaa se yhdistyksellenne.

-- Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi täydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat kuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä vinttikamarissa samana iltana. -- Minä en aio lörpötellä siitä yhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on kiitettävä menestyksestä... Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan saadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä käyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry Corcoran...

XV.

KESÄLOMA ALKAA.

Anna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun tuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot levittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.

Hän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi oli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi, saatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa -- vain herra Harmon Andrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa -- ja kaksi ihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen edessään.

Anna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan itseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina siitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan laiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki muut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen, syrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna säilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina säilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka ensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota hänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.

Mäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa -- poika, jolla oli suuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi alas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.

-- Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte kirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä -- Minä menen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko laskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti, tämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku äidilleni -- koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä sinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja iloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?

-- Varmasti hän iloitsee, Paul.

-- Tietääkö neiti, tänään on täsmälleen kolme vuotta siitä kuin äitini kuoli. Siitä on niin pitkä, pitkä aika, mutta kuitenkin suren sitä yhtä paljon kuin ennenkin -- ja kaipaan häntä aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Välistä on aivan kuin sydämeni tahtoisi haljeta, niin suruissani olen...

Paulin ääni vapisi, ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän katsoi alas ruusuihinsa ja toivoi, ettei hänen opettajattarensa huomaisi kyyneliä hänen silmissään.

-- Ja kuitenkaan, sanoi Anna hyvin lempeästi, vaikka sinä suret ja tuntuu niin katkeralta pikku sydämessäsi, et tahtoisi unohtaa äitiäsi, vaikka voisitkin.

-- Ah en, enhän toki -- juuri niin minusta tuntuu... Neidin on niin helppo ymmärtää... Ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin, ei edes isoäiti, vaikka hän on hyvin hyvä minulle. Isä ymmärsi sangen hyvin, mutta minä en kuitenkaan voinut puhua kovin paljon hänen kanssaan äidistä, sillä silloin hän tuli niin murheelliseksi... Kun hän pani käden silmilleen, niin tiesin aina, että minun oli lopetettava. Isä raukka, hän ikävöi kyllä hirveästi minua, mutta nähkääs, neiti, hänellä on nyt vain taloudenhoitajatar luonaan, ja hänen mielestään ei taloudenhoitajatar kykene kasvattamaan pikku poikia, varsinkin kun hänen itsensä täytyy olla niin paljon poissa kotoa työnsä vuoksi. Silloin ovat toki isoäidit sopivampia, lähinnä parhaat äidin jälkeen... Myöhemmin kun olen tullut suureksi ja täysikasvuiseksi, muutan takaisin kotiin isän luokse, ja sitten emme enää koskaan eroa. Paul oli puhunut niin paljon Annan kanssa vanhemmistaan, että hänestä melkein tuntui siltä kuin hän tuntisi heidät. Hän oli saanut sen käsityksen, että Paulin äiti luonteeltaan ja mielenlaadultaan oli varmaankin ollut sangen paljon pikku poikansa kaltainen, ja hän kuvitteli Stephen Irvingiä umpimieliseksi ja arastelevaksi mieheksi, jolla on syvä ja lempeä luonne, jonka hän hyvin huolellisesti säläsi maailmalta.

-- Isää ei ole aivan helppo oppia tuntemaan, oli Paul kerran sanonut. -- Minä en koskaan tullut oikein tutuksi hänen kanssaan, ennenkuin äidin kuoleman jälkeen... Mutta oi -- kuinka hänestä pitääkään, kun on oikein oppinut tuntemaan häntä! Minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa, ja sitten isoäidistä ja sitten neidistä. Pitäisin teistä lähinnä isän jälkeen, ellei velvollisuuteni olisi pitää enemmän isoäidistä, siksi että hän tekee niin paljon minun hyväkseni. Senhän neiti parhaiten tietää... Mutta toivon sentään, että hän jättäisi lampun huoneeseeni, kunnes olen nukkunut. Hän vie sen ulos saman tien kun hän on peitellyt minut, sillä hän sanoo, ettei minun pidä olla mikään raukka... Minä en ole pimeän arka, mutta on hauskempi, kun on valoa... Pikku äidilläni oli aina tapana istua luonani ja pitää minua kädestä, kunnes nukuin. Hän kylläkin kai hemmotteli minua. Äidithän tekevät sellaista toisinaan, kuten neiti tietää...

Ei, Anna ei tiennyt sitä, vaikka hän kyllä voi kuvitella sitä... Hän ajatteli surumielin omaa "pikku äitiään" -- sitä äitiä, joka oli pitänyt häntä "niin kauniina" ja joka oli kuollut niin kauan sitten ja haudattu miehensä rinnalle, joka oli tuskin muuta kuin nuorukainen, tuohon etäiseen hautaan, jonka luona ei kukaan ihminen käynyt. Annalla ei ollut mitään muistoa äidistään ja siksi hän melkein kadehti Paulia.

-- Minun syntymäpäiväni on ensi viikolla, jatkoi Paul, heidän kavutessaan pitkää punaista mäkeä, joka hehkui ilta-auringon hohteessa. -- Ja isä on kirjoittanut, että hän lähettää minulle jotain, josta hän luulee minun pitävän enemmän kuin mistään muusta, mitä hän voisi lähettää. Luulen, että se on jo tullut, sillä isoäiti on lukinnut kirjakaapin oven avaimella, ja sitä hän ei koskaan muuten tee. Ja kun kysyin, miksi hän sen teki, oli hän vain salaperäisen näköinen, ja sanoi, että pikku pojut eivät saa olla uteliaita...

On hurjan jännittävää viettää syntymäpäivää, eikö neidinkin mielestä? Täytän yksitoista vuotta. En näytä siltä, enhän? Isoäiti sanoo, että olen hyvin pieni ikäisekseni, ja se johtuu vain siitä, etten syö kylliksi puuroa. Syön minkä jaksan, mutta isoäiti panee minulle niin hirveän suuria annoksia -- kas isoäiti, hän ei olekaan kitsas, hän... Aina siitä pitäen kuin neiti ja minä tulimme kotiin tuona sunnuntaina pyhäkoulusta ja puhuimme rukoilemisesta -- neiti sanoi, että meidän pitäisi rukoilla joka kerta kun joudumme johonkin pulmaan -- olen joka ilta rukoillut, että Jumala auttaisi minua, että jaksaisin syödä joka hitusen puuroa aamulla... Mutta se ei sittenkään tahdo käydä... Isoäiti sanoo, että isä kas voi suureksi puurolla, ja se oli kylläkin hurjan hyödyllistä hänelle, sillä neidin pitäisi nähdä, kuinka leveät olkapäät hänellä on... Mutta välistä ajattelen, lopetti Paul huokaisten ja miettiväisen näköisenä, että puuro suorastaan tekee lopun minusta...

Anna myhähti, koska Paul katsoi toiseen suuntaan. Koko Avonlea tiesi, että vanha rouva Irving kasvatti pojanpoikaansa vanhan hyvän ajan näkökohtia noudattaen -- sekä ruokajärjestelmään että moraaliin nähden.

-- Niin hullusti emme sentään usko sinulle käyvän, sanoi hän hilpeästi. -- No, kuinka luoto-ihmisesi jaksavat? Käyttäytyykö vanhempi kaksoisista yhä taitavasti ja kiltisti?

-- Hänen täytyy, sanoi Paul hyvin painokkaasti. -- Hän tietää, että minä en tahdo olla hänen luonaan, ellei hän tee sitä. Oikeastaan luulen, että hän on täpötäynnä ilkeyttä...

-- Ja onko Norah saanut jo selville Kultaneidon olemassaolon?

-- Ei, mutta luulen hänen epäilevän sitä. Olen melkein varma siitä, että hän piti minua salaa silmällä viime kerralla, kun menin luolaan. Minä en välitä vaikka hän pääseekin asian perille -- vain hänen itsensä tähden en tahtoisi niin käyvän, jotta en loukkaisi hänen tunteitaan... Mutta jos hän ehdottomasti tahtoo, että hänen tunteitaan loukataan, niin en voi sitä auttaa.

-- Jos minä lähtisin rannalle jonakin iltana sinun mukaasi, luuletko, että minäkin saisin nähdä sinun luoto-ihmisesi?

Paul pudisti vakavasti päätään.

-- Ei, en luule -- minä olen kaiketi ainoa, joka voi nähdä heidät. Mutta neiti voisi nähdä omia luoto-ihmisiään. Neiti on sitä lajia, joka voi... Me olemme molemmat sellaisia... Neiti ymmärtää, lisäsi hän ja puristi tuttavallisesti hänen kättään. -- Eikö olekin ihastuttavan hauskaa olla sellainen, neiti?

-- Onpa tietenkin! virkkoi Anna, ja harmaa, säteilevä silmäpari katsoi alas siniseen yhtä säteilevään silmäpariin. Sekä Anna että Paul tiesivät, mitä kauniita avaruuksia mielikuvitus avaa, ja molemmat tunsivat tien näihin onnellisiin seutuihin. Siellä kukkivat ilon ikinuorteat ruusut laaksoissa ja porisevien purojen äärillä, pilvet eivät himmennä aurinkoista taivasta, kirkkaat kellot helähyttävät sointujaan ja sukulaissieluja siellä on yllin kyllin... Tieto tuon maan sijaitsemispaikasta -- "itään päivästä ja länteen kuusta" -- on korvaamattoman kallisarvoinen ja sitä ei voida ostaa rahalla mistään kauppapaikasta. Se on hyvien haltijattarien lahja, ja vuodet eivät voi sitä heikontaa tai ottaa sitä pois. On parempi omistaa se ja asua ullakkokamarissa kuin hallita palatsissa ja olla sitä vailla.

Avonlean kirkkomaa oli sama ruohottunut ja yksinäinen paikka, mikä se aina oli ollut. Mutta Yhteiskunnanparantajat olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, ja Priscilla Grant oli lukenut kirjoitelman hautausmaan hoidosta ja huolenpidosta, jonka sisällyksestä hän oli tehnyt selkoa yhdistyksen viime kokouksessa. Joskus tulevaisuudessa aikoivat A.N.Y:t laittaa sammaltuneen ja kaatumaisillaan olevan puuaidan sijalle siistin puupylväistä ja rautalangasta yhdistetyn aidan; ruoho niitettäisiin ja kallistuneet hautapaalut nostettaisiin pystyyn.

Anna laski Matthewn haudalle ne kukat, jotka hän oli tuonut sitä varten, ja sitten hän meni pieneen poppelien Varjostamaan sopukkaan, jossa Hester Gray nukkui. Aina "itse valitsemanaan" syntymäpäivänä tehdystä retkestä saakka oli hänellä ollut tapana laskea kukkia Hesterin haudalle käydessään Matthewn haudalla. Edellisenä iltana hän oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan villiin metsäpuutarhaan ja tuonut sieltä muutamia Hesterin omia valkeita ruusuja.

-- Ajattelin, että pitäisit enemmän niistä kuin mistään muista, kultaseni, kuiskasi hän hiljaa.

Anna istui vielä paikallaan, kun varjo lankesi ruohikolle, ja kun hän katsahti ylös, huomasi hän rouva Allanin. He menivät yhdessä kotiin. Rouva Allanin kasvot eivät enää olleet niin nuoret ja tyttömäiset kuin viisi vuotta sitten, kun Avonlean pastori oli tuonut kotiinsa nuoren morsiamensa. Ne olivat menettäneet hieman ensi kukkeuttaan ja nuorekasta pyöreyttään, ja silmien ja suun ympärillä oli hienoja, kärsimystä osoittavia uurteita. Pienoinen hauta juuri tällä kirkkomaalla oli selityksenä muutamien näiden syntyyn; toisia, uusia, oli uurtanut hiljakkoin pikku pojan sairaus, joka kuitenkin nyt oli onnellisesti sivuutettu. Mutta kuopat rouva Allanin poskissa ilmestyivät yhtä hilpeinä ja odottamattomina kuin ennenkin, kun hän nauroi, ja joskin hänen kasvonsa olivat jossain määrin menettäneet nuorekasta kauneutta, korvasi sitä yllin kyllin lisääntynyt lempeys ja voima.

-- Iloitset kai suuresti kesälomasta, Anna, sanoi hän, kun he jättivät hautuumaan.

Anna nyökkäsi.

-- Iloitsenhan toki!... Tahtoisin imeskellä tuota sanaa aivan kuin karamellia. Ke-sä-lo-ma!

-- Toivottavasti sinulla tulee olemaan hyvin hauskaa, Anna. Olet ahertanut niin uuraasti koko tämän vuoden, ja työsi on kantanut kauniita hedelmiä.

-- Ah, enpä juuri tiedä... olen epäonnistunut hyvin monessa asiassa. En ole saanut aikaan, mitä aioin alkaessani syksyllä opettaa... En ole saavuttanut sitä ihannetta, jonka olin asettanut itselleni.

-- Sitä ei kukaan ihminen saavuta, virkkoi rouva Allan huoahtaen. -- Mutta väärin on asettaa päämäärä alhaalle alussa -- ylöspäin meidän on pyrittävä. Ihanteita meillä täytyy olla, ja niitä meidän on koetettava saavuttaa; vaikka emme koskaan täydelleen onnistuisikaan. Elämä olisi kehnoa ilman niitä. Ihanteille rakennettu elämä on rikas ja suurisuuntainen. Pidä kiinni ihanteistasi, Anna!

-- Tahdon koettaa. Mutta mielipiteistäni minun on kuin onkin täytynyt tinkiä, sanoi Anna naurahtaen. -- Minulla oli hienoin kokoelma periaatteita, mitä konsanaan voitte kuvitella, alkaessani opettajan toimeni, ja eivätkös olekin kaikki tyyni näyttäytyneet tuossa tai tässä suhteessa kelvottomiksi?

-- Myöskin ruumiinrangaistusperiaatteet? kiusotteli rouva Allan.

Mutta Anna punastui kovasti.

-- En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.

-- Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle erinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä sittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut suunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain oli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että "tytöt eivät kelpaa mihinkään"!