Part 10

Heidän alapuolellaan levisivät pellot ja niittymaat, jotka kuuluivat Carmodyn ylätien varrella oleviin maataloihin. Aivan heidän edessään, koivujen ja mäntyjen kehystämänä, mutta avautuneena etelää kohti, oli pieni aidattu alue ja siinä puutarha -- tai entinen puutarha. Luhistumaisillaan oleva kiviaitaus, jota yltyleensä peittivät sammalet ja ruoho, ympäröi sitä. Pitkin itäistä sivua kohosi rivi istutettuja kirsikkapuita, jotka yltä päältä olivat lumivalkeitten kukkien peitossa. Vielä voi erottaa jälkiä vanhoista hiekkakäytävistä ja kaksinkertaisesta ruusurivistä keskellä puutarhaa, mutta muuten koko maa oli ikäänkuin suuri matto valkeita ja keltaisia narsisseja, jotka ylenpalttisessa runsaudessaan keinuivat hoikissa varsissaan mehevän nurmikon yläpuolella.

-- Oi, kuinka suunnattoman kaunista! huudahti kolme tyttöä.

Anna vain seisoi ja katsoi paljon puhuvan äänettömyyden vallitessa.

-- Kuinka ihmeessä voi olla mahdollista, että täällä kaukana on ollut puutarha? sanoi Priscilla hämmästyneenä.

-- Se on varmaan Hester Grayn puutarha, sanoi Diana. -- Olen kuullut äidin kertovan siitä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä, enkä olisi uskonut, että se vielä oli olemassa. Oletko kuullut tuon tarinan, Anna?

-- En, mutta nimi tuntuu minusta tutulta.

-- Niin, olet kai nähnyt sen kirkkomaalla. Hän on haudattuna tuohon kauniiseen kulmaukseen poppelien alle. Muistathan tuon pienen kiven, johon on hakattu pari avonaista porttia ja sanat: "Pyhitetty kaksikymmentäkaksi-vuotiaan Hester Grayn muistolle". Jordan Gray on haudattuna aivan viereen, mutta hänellä ei ole mitään kiveä. Ajatella, ettei Marilla koskaan ole kertonut sinulle tästä, Anna! Luonnollisestikin -- siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, ja kaikki ovat unohtaneet...

-- Jos on olemassa tarina, täytyy meidän kuulla se, sanoi Anna. -- Istuutukaamme tänne narsissien keskeen, ja Diana kertoo. Oh, tytöt, niitähän kasvaa sadoittain -- ne ovat levinneet sekä ruoho valleille että muinaisille kukkapengermille... Näyttää siltä kuin olisi puutarha peitetty matolla, joka on kudottu päivänpaisteesta ja kuutamosta sekaisin! Tämä oli totta tosiaankin löytö! Ajatella, että olen asunut tällä seudulla kuusi vuotta, enkä koskaan ole aavistanutkaan tätä! Ala nyt, Diana!

-- Kauan sitten, alkoi Diana, omisti tämän maatilan vanha herra David Gray. Mutta hän ei asunut täällä -- hän asui siellä missä Silas Sloane asuu nyt. Hänellä oli yksi ainoa poika, Jordan, ja hän matkusti eräänä talvena Bostoniin hakemaan työtä, ja siellä ollessaan hän rakastui tyttöön, jonka nimi oli Hester Murray. Hän oli apulaisena eräässä kauppapuodissa, mutta hän ei viihtynyt toimessaan. Hän oli syntynyt maalla, ja sinne hän ikävöi aina takaisin.

Kun Jordan kosi häntä, sanoi tyttö, että hän mielellään tahtoisi tulla hänen omakseen, jos Jordan veisi hänet kauas johonkin hiljaiseen paikkaan, jossa hän näkisi vain niittyjä ja metsää. Ja silloin Jordan toi hänet Avonleaan. Ja totta on, että Hester oli hyvin hento eikä juuri kyennyt hoitamaan taloaan, mutta äiti sanoo, että hän oli hyvin herttainen ja suloinen, ja Jordan ihan jumaloi maata, jolla hän asteli. Niin, sitten herra Gray antoi Jordanille tämän maatilan, ja hän rakensi sinne soman pikku talon, ja siinä Jordan ja Hester asuivat neljä vuotta. Hän pysyi melkein aina kotona, ja tuskin kukaan kävi häntä tervehtimässä paitsi äiti ja rouva Lynde. Jordan pani kuntoon tämän puutarhan hänelle, ja siihen hän oli kerrassaan ihastunut, ja siellä hän oleskeli miltei alituisesti. Taloutta hän ei paljon ymmärtänyt, mutta hän osasi erinomaisesti käsitellä kukkia.

Sitten hän sairastui. Äiti sanoo, että hänellä varmaankin oli keuhkotauti jo ennen tänne tuloansa. Hän ei koskaan paneutunut vuoteeseen, mutta hän kuihtui kuihtumistaan. Jordan ei tahtonut ottaa ketään häntä hoitamaan. Kaiken sellaisen hän toimitti itse, ja äiti on sanonut, että hän oli niin hellä ja varovainen kuin nainen. Joka ilta hän kääri hänet suureen huiviin ja kantoi hänet ulos puutarhaan, ja siellä hän makasi penkillä, tyynyjä pään alla, ja sanoi, että hänellä oli niin hyvä... Ihmiset sanovat, että hänellä oli tapana antaa Jordanin polvistua viereensä joka aamu ja ilta ja rukoilla yhdessä hänen kanssaan, että hän, kun hänen hetkensä oli tullut, saisi kuolla ulkona puutarhassa. Ja hänen rukouksensa tuli kuulluksi. Eräänä päivänä Jordan kantoi hänet ulos penkille ja poimi sitten kaikki ruusut, jotka olivat puhjenneet yön aikana, ja laski ne hänen ylleen. Ja silloin Hester hymyili hänelle -- ja painoi silmänsä kiinni. Ja niin, lopetti Diana, ei häntä ollut enää.

-- Ah, kuinka herttainen tarina, huokasi Anna ja kuivasi kyyneleensä.

-- Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.

-- Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin. Herra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien viereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet vietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.

-- En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana kaikesta, sanoi Jane.

-- Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. -- Itse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni, sillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin hyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti asettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin hälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät eivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä erilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään ja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi juuri sitä, mitä hän kaipasi -- ja se on sellaista, mikä varmaankin tapahtuu hyvin harvoille ihmisille... Hänellä oli neljä ihanaa vuotta ennen kuolemaansa -- neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä hän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä... Ja sitten -- saada sulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se, josta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi -- oi, minun mielestäni se oli niin kaunista!

-- Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. -- Hän sanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä niiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin, jonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa, sitten kun hän itse oli kuollut.

-- Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan, sanoi Anna loistavin silmin. -- Mehän vietämme tänään minun omaa valitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras syntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan sanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?

-- Ei -- ainoastaan, että hän oli sievä.

-- Sepä oli hauskaa -- sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan siitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja tosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että hänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat, ruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.

Jäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin puutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta hupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli nälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein kauneimmalla paikalla -- solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa valkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.

Tytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea kunniaa Annan herkuille, ja myöskin "proosalliset" voileivät nauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten puolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka raittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja vierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän nouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari vuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin, mutta Anna arveli, että oli "tunnelmallisempaa" juoda sitä kuin limonaadia lasista.

-- Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen sormellaan.

-- Missä niin? -- Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat odottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.

-- Tuolla -- alhaalla purossa -- tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen pölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina, jotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu -- ja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille, kauas alas kirkkaaseen syvyyteen... Oi, se on kaunein runo, minkä konsanaan olen nähnyt.

-- Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. -- Runossa on säkeitä ja säkeistöjä.

-- Ah ei -- ei toki! -- Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan valkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. -- Säkeet ja säkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse runoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane. Todellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu -- ja tuo kaunis pikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei olla tilaisuudessa näkemään sielua -- ei edes runon sielua.

-- Olisipa hauska tietää miltä sielu -- ihmisen sielu -- näyttäisi, sanoi Priscilla haaveillen.

-- Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää auringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien lomitse. -- Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet. Minä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat väikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa -- ja toiset kimaltelevat kuin kuutamovälke merellä -- ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia kuin auer aamun valjetessa...

-- Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia, sanoi Priscilla.

-- Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna, ja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka, vaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas...

-- Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä metsän pimennoissa, sanoi Priscilla.

Jane kuiskasi Dianalle, että nyt hänelle riitti, nyt hän ei kerrassaan voinut enää seurata mukana... Ymmärsikö Diana rahtuakaan?

Tytöt kulkivat kotiin hiljaisen, kultaisen auringonlaskun hohteessa, korit täynnä Hesterin puutarhan narsisseja. Osan niistä kantoi Anna seuraavana päivänä kirkkomaalle ja laski Hesterin haudalle. Punarintasatakielet visertelivät männyissä, ja sammakkojen kuoro kaikui lammelta. Kaikki laaksonnotkelmat kukkuloitten välillä kylpivät topaasien ja smaragdien hohteessa.

-- Siitähän tuli sentään todellakin hauskaa, sanoi Diana, joka täten ilmaisi, ettei hänellä ollut ollut mitään liikanaisia toiveita.

-- Tämä on ollut ihana päivä, vakuutti Priscilla.

-- Minusta on hyvin hauskaa tehdä löytöretkiä metsään, sanoi Jane.

Anna ei virkkanut mitään. Hän katsoi taivaan rantaan, jonka taakse aurinko juuri oli painunut, ja ajatteli pikku Hester Graytä.

XIV.

VÄLTETTY VAARA.

Kun Anna eräänä perjantai-iltana kulki postikonttorista kotiin, sai hän seuraa rouva Lyndestä, jota, kuten tavallisesti, painoi joukko yksityisiä ja yleisiä huolia.

-- Olen juuri ollut kaupungissa Timothy Cottonin luona kysymässä, voisinko saada Alice Louisen avukseni pariksi päiväksi, sanoi hän. Hän oli meillä viime viikolla, ja vaikka hän on sangen hidas ja kömpelö, niin on hän kuitenkin parempi kuin ilman. Mutta hän on sairas, jumala paratkoon, ja on estetty... Ja hänen isäukkonsa istuu siinä ja rykii ja mankuu ja marisee. Kymmenen vuotta hän on tehnyt loppua, ja muistakaa minun sanoneeni -- näin hän tulee istumaan vielä toiset kymmenen vuotta... Hänen tapaisensa ihmiset eivät voi päättää kuolla -- niin se on sitten kerta kaikkiaan tapahtunut, ja siitä ei ole sen enempää sanottavaa... Sellaiset ihmiset ne vasta ovat minun mieleisiäni, jotka johonkin kykenevät... Voiko tuo ukkopahanen saada aikaan edes sen vertaa, että hankkisi itselleen kunnollisen taudin, joka tekisi hänestä lopun? Ei, yhtäläisiä avuttomia ja epäkäytännöllisiä ihmisiä he ovat olleet ikänsä kaiken, ja mitä heistä vielä on tuleva sitä en tiedä. Mutta onhan mahdollista, että sallimus tietää sen.

Rouva Lynden huokaus ilmaisi, että hän epäili yksinpä sallimukseltakin puuttuvan harrastusta tässä suhteessa.

-- Ja Marillahan oli kaupungissa tiistaina, jatkoi hän. Mitä lääkäri sanoi hänen silmistään?

-- Hän oli hyvin tyytyväinen niihin, sanoi Anna iloisesti. -- Hän sanoi, että ne olivat selvästi paranemaan päin ja hän luulee, että hänen näkönsä menettämisvaara nyt on täydellisesti sivuutettu. Mutta hän sanoo myöskin, ettei hän saa lukea paljon, ja hienoja käsitöitä hän ei saa koskaan tehdä. Kuinka rouva Lynden myyjäisvarustukset edistyvät?

Naisten ompeluseura valmisteli "markkinoita" sitä seuraavine illallisineen, ja rouva Lynde oli yrityksen sielu.

-- Kiitos, hyvin!... Mitä myyjäisiin tulee, niin arvelee rouva Allan, että olisi hauskaa, jos panisimme kuntoon vanhanaikaisen keittiön ja tarjoilisimme siellä illallista, johon kuuluisi kinkkua ja muhennettuja härkäpapuja, kohomunkkeja, karviaismarjavanukasta ja muuta sellaista. Nyt keräilemme paraillaan kaikkialta vanhanaikaisia tarpeita. Rouva Fletcher lainaa meille äitinsä taidokkaasti kudottuja mattoja, ja rouva Boulterilta saamme muutamia vanhoja tuoleja ja täti Mary Shaw lainaa meille lasiovilla varustetun kaappinsa. Toivottavasti Marilla antaa meille suuret messinkikynttiläjalkansa? Ja niin paljon vanhaa posliinia kuin voimme saada käsiimme, tahdomme me hankkia. Rouva Allan tahtoo kaikin mokomin saada suuren vadin, jossa on tuo vanha sininen itkuraitamallinen koriste, jos vain voimme löytää jonkun sellaisen. Et kai tiedä ketään, jolta voisi saada sellaisen vadin?

-- Neiti Josephine Barrylla on. Kirjoitan hänelle ja kysyn, tahtooko hän lainata sen hyvän tarkoituksen vuoksi, sanoi Anna.

-- Niin, tee se, ole niin hyvä. Luulen, että markkinat alkavat parin viikon perästä. Setä Abe Andrews ennustaa sadetta ja myrskyä juuri siksi ajaksi, ja se merkitsee kaiken todennäköisyyden mukaan, että ilma tulee olemaan säteilevän kaunis.

Mainitulla Abe sedällä oli ainakin se yhtäläisyys muiden profeettojen kanssa, että hän nautti sangen vähän luottamusta omassa maassaan. Häntä pidettiin päin vastoin suurena -- vaikkakin itsetiedottomana -- leikinlaskijana, sillä perin harvoin hänen sääennustuksensa toteutuivat. Herra Elisha Wrightilla, joka oli siinä uskossa, että hän oli seudun leikinlaskija, oli tapana sanoa, ettei kukaan ihminen Avonleassa koskaan ajatellut katsoa sanomalehdestä sääsuhteita. Ei, kysyttiin aivan yksinkertaisesti Abe sedältä, minkälainen ilma olisi seuraavana päivänä ja valmistuttiin sitten vastakohtaan. Mutta Abe setä ei ollut millänsäkään vaan jatkoi järkkymättä ennustelemistaan.

-- Meidän täytyy saada markkinat käyntiin ennen vaaleja, jatkoi rouva Lynde, ne jotka tahtovat tulla valituiksi, saapuvat varmasti, ja he ovat kyllä sangen anteliaita... Konservatiiviset lahjovat oikealle ja vasemmalle, niin että he voivat yhtä hyvin kerran antaa rovon hyvään tarkoitukseen.

Anna oli koko sydämestään ja sielustaan "yhteiskuntaa säilyttävä" -- kunnioittaakseen Matthewn muistoa -- mutta hän ei sanonut mitään. Hän varoi houkuttelemasta rouva Lyndeä politiikan alalle.

Hänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa Brittiläisessä Kolumbiassa.

-- Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti kotiin tultuaan. -- Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän sanoo heistä.

-- Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla lyhyesti.

Tarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen, että myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin antanut huomata mitään sellaista.

Anna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja jokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.

-- Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä -- hän on ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty. Hän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän koettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö totta, Marilla?

-- En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman ynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. -- He eivät ainakaan ole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa -- tai sitten olemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.

-- Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna varovasti -- hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen moraalinsa arvostelemiseen.

Oli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin koulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran kokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin seinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan kuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä -- "vierashilloketta", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli ankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna kaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.

-- Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi siinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta mihinkään siellä seinäkaapissa?

-- Niin, tiedän kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman hämillään, mutta luumuhilloke on niin hirveän hyvää, Anna. Katselin sitä vain ensiksi, mutta se näytti niin mainiolta, että minä arvelin, että maistaisin sitä vain pikku, pikkuruikkusen... Pistin siihen sormeni -- Anna uikahti -- ja nuolin sen puhtaaksi... Mutta se oli paljon parempaa kuin koskaan olisin voinut kuvitella, niin että minun täytyi ottaa lusikka ja vain kuoria hiukan päältä...

Anna piti niin vakavan nuhdesaarnan hänelle siitä, miten väärin oli näpistellä luumuhilloketta, että Davy joutui omantunnonvaivoihin ja katuvaisesti suudellen lupasi olla koskaan enää tekemättä sellaista.

-- Luuleeko Anna, että taivaassa tulee olemaan mitään hilloketta? kysyi hän äkkiä.

Anna pidätti hymyilynsä.

-- Onhan se mahdollista -- jos on joku, joka erikoisesti sitä kaipaa, vastasi hän.

-- Mutta koska enkelit ehtivät valmistaa hillokkeen, jos taivaassa on vain "pyhäpäivä loputon", kuten virressä sanotaan? En tiedä, välitänkö joutua sinne. Eikö taivaassa koskaan ole lauantaita, Anna?

-- On tietysti sekä lauantai että kaikki ihanat päivät. Ja jokainen päivä taivaassa tulee kuitenkin olemaan suloisempi kuin edellinen, Davy, vakuutti Anna, joka oli oikein iloinen siitä, ettei Marilla ollut huoneessa ja loukkaantunut keskustelusta.

On melkein tarpeetonta mainita, että Marilla kasvatti kaksoisia vanhanaikaisessa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei koskaan antautunut minkäänlaisiin teologisiin väittelyihin. Davy ja Dora saivat joka sunnuntai opetella virren, katekismuskysymyksen siihen kuuluvine vastauksineen ja kaksi raamatunlausetta. Dora lukea pänttäsi tottelevaisena ja lasketteli ulkoa kuin pieni kone -- osoittaen jokseenkin yhtä paljon ymmärtämystä ja harrastusta kuin jos hän todellakin olisi ollut kone. Davy taas oli varustettu väsymättömällä uteliaisuudella ja teki usein kysymyksiä, jotka herättivät Marillassa hämmästystä ja huolta.

-- Chester Sloane sanoo, ettemme me saa tehdä taivaassa mitään muuta kuin kuljeskella ympäri valkeissa vaatteissa ja soittaa harppua, mutta hän arvelee, että on hyvin ikävää käydä puettuna hameeseen, ja minä ajattelen samoin. Miksi eivät enkelit voi käyttää housuja, Anna, senhän ei tarvitse olla esteeksi heidän siivilleen? Chester Sloane ajattelee niin paljon tuollaista, sillä hän aikoo papiksi, hänen isoäitinsä tahtoo sitä, ja hän kustantaa Chesterille kaiken, mitä siihen tarvitaan... Chester sanoo, että hän tahtoisi paljon mieluummin tulla sepäksi, mutta hänen isoäitinsä sanoo, että papit ovat aina paljon suuremmassa arvossa... Vaikka minä en tahdo silti tulla papiksi. Minä aion ruveta kauppiaaksi kuten herra Blair ja pitää kaupan karamelleja ja banaaneja. Taivaassa minä ehkä mieluummin voisin soittaa huuliharppua kuin oikeata harppua -- etkö luule, että se kävisi päinsä, jos rukoilisin hyvin kauniisti?

-- Luulen kyllä, oli kaikki mitä Anna uskalsi vastata.

Nuorilla Yhteiskunnanparantajilla oli tänä iltana kokous herra Harmon Andrewsin luona, ja yhdistyksen jäseniä oli kehoitettu lukuisasti saapumaan sinne, koska tärkeitä asioita oli esillä.

Nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat kukoistavassa tilassa ja olivat jo saaneet aikaan suuria asioita. Varhain keväällä oli herra Spencer täyttänyt lupauksensa ja kuokkinut, möyhentänyt ja kylvänyt heinänsiementä pitkin koko maatilansa etusivustaa. Useat muutkin maatilanomistajat, jotka eivät tahtoneet olla huonompia, olivat seuranneet hänen esimerkkiään. Nyt oli sen johdosta saatu se silmänherkku, että nähtiin pitkiä jonoja mehevää ruohonurmea siinä, missä ennen oli kasvanut vain ohdakkeita ja takkiaisia. Ne alueet talon ulkopuolella, joille ei vielä oltu tehty mitään, näyttivät sentähden niin ikäviltä ja huonosti hoidetuilta, että niiden omistajat häpesivät ja päättivät korjata laiminlyöntinsä ensi keväänä.

Myöskin tienristeyksessä oleva kolmikulmainen maakaistale oli raivattu ja istutuksilla somistettu, ja Annan pelargoniapenkki, jota vielä ei mikään lehmä ollut ahdistellut, erottautui hyvin sievänä keskellä.

Avonlean nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat siis sitä mieltä, että he olivat saaneet toimeen aika paljon, vaikkakin herra Levi Boulter, jolta erityisesti asetettu toimikunta oli hienotunteisesti tiedustellut hänen aikeitaan mäellä sijaitsevan vanhan talon suhteen, oli jokseenkin kursailematta vastannut, että se asia liikutti yksin häntä eikä ketään muuta.

Tässä erityisessä kokouksessa aiottiin laatia kouluneuvostolle kirjelmä, jossa nöyrästi pyydettäisiin, että koulun alue ympäröitäisiin aidalla. Suunniteltiin myöskin muutamien kauniiden koristepuiden istuttamista kirkon ulkopuolelle, jos yhdistyksen varat antaisivat myöten... Sillä, huomautti Anna, ei maksanut vaivaa kuljeskella ympäri keräyslistojen kanssa, niin kauan kuin käräjätalo seisoi paikallaan kaikessa sinisessä hirveydessään.

Yhdistyksen jäsenet istuivat jo kokoontuneina Andrewsin vierashuoneeseen, ja Jane oli aikeessa valita ja muodostaa toimikuntaa, jonka piti ottaa selville ja ilmoittaa, mitä sanotut koristepuut tulisivat maksamaan -- kun Gertie Pye tulla keikotti sisään, kahisten ja hienona. Gertiellä oli aina tapana tulla myöhään -- tehdäkseen sitä suurenmoisemman vaikutuksen sisään astuessaan, sanoivat pahat ihmiset. Ja Gertien sisääntulo oli mitä suurimmassa määrässä vaikuttava, sillä hän pysähtyi dramaattisesti keskelle lattiaa, päivitteli, löi kätensä yhteen ja huudahti:

-- Voitteko kuvitella, mitä juuri äsken kuulin? Niinpä niin, herra Judson Parker aikoo vuokrata valtatien vieressä olevan aitansa kokonaisuudessaan eräälle kauppaliikkeelle, joka maalaa siihen ilmoituksia.

Kerrankin teki Gertie Pyen esiintyminen kaiken sen vaikutuksen, mitä hän toivoi. Jos hän olisi heittänyt pommin sisään mitään aavistamattomien yhteiskunnanparantajien joukkoon, olisi hän tuskin voinut saada enempää aikaan.

-- Se ei voi olla totta, sanoi Anna avuttomasti.

-- Niin, juuri samoin sanoin minäkin, kun ensiksi sen kuulin, lausui taas Gertie, joka nautti täysin siemauksin. -- Sanoin: siihen Judson Parkerilla ei voi olla otsaa, sanoin minä... Mutta kuitenkin kaikitenkin -- isä tapasi hänet nyt iltapäivällä, ja hän sanoi aikovansa sen tehdä varmasti. Aidan vuokraaja on eräs apteekkari, ja siihen tulee ilmoituksia pillereistä ja laastareista pitkät jonot.

Yhteiskunnanparantajat näkivät jo tuon näyn edessään. Ei tarvittu kovinkaan paljoa mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miltä näyttäisi puolen kilometrin pituinen aita, jota tuollaiset huutavin värein töherretyt ilmoitukset koristivat. Kaikki ajatukset puidenistutuksesta ja koulupihan aidasta katosivat tämän uuden vaaran ilmetessä. Kaikille hyville parlamenttaarisille tavoille annettiin palttua, ja Annan epätoivoiset yritykset palauttaa järjestystä olivat tuloksettomia. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, ja syntyi kauhea melu.