Part 3

Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen. Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan... minun ei olisi pitänyt sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»

Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan, ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää! Väkevämpää tupakkaa.»

Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän, »siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren nimi onkaan?»

»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää päätään.

Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»

Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä palaavan vaatimaan perintöosaansa.»

»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»

Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»

»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe. Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut. Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä. Siinä se oli.»

Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että Henrikki.»

»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu uskoa Hollmannin laivoilla... Näettekö te tämän nuoren miehen tässä? Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»

Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.

Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»

Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan hengästyneenä: »Nuo kasvot... Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»

Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian väkevää!» ja läksi ajamaan.

»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani, että annoin hänelle!»

»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki! Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä täyteen. Muuten hän on hyvä poika.»

Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä, tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön, jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti: permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien ikkunoiden alla.

Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan, nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä: »Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»

Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä, niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat. Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle, kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen melkein, että saisin unta tuolla penkillä.»

Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»

Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.

Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan; mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia, sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi. Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.

Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.

Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan menevä, mutta silti hyvä poika.»

Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan nimeltä... Kuunteleppas nyt... noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa suurimman panoksen.»

Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi. Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.

Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa: »Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.

Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit. Kirotut... antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä! Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne! Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne! Kirottu maailma...!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin että rytisi.

Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs sinun on?»

»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»

»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika! Minkätähden sitte juuri piru?»

Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen eteensä.»

»Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!»

»Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo! En tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!»

»No... no...» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä vielä opit. Kyllä sinä vielä opit.»

VIIDES LUKU.

Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä. Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies, siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä. Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että ruokaa.

Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa. Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella. Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan. Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja, vaan perämiehenoppilas.

Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on naurettavaa.»

»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»

»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»

»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi sen todistaa.»

Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä: »Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»

»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut teidän korttinne. Te olette Eva Gött...»

»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö, »tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».

»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»

»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»

»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni väripurkista!»

Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias, ettette antaisi tuulen viedä minua!»

»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti, »aina Etzerin rämeille asti!»

Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat, joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.

Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti, arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.

»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»

Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.

Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen. Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi veneenrakentaja verstaaseensa.

Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen. Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.

Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi, siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!» Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.

Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti, tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti pensselillä suoraan nenän poikki.

Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo poissa.

Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.

Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.

Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin, istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.

Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa, entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori, aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.

Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat; otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.

Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»

Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?... Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi: »Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja katsahti poikaan.

Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti. Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä epätoivoisan rakkauden tuska.

Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään autuasta väristystä: »Sinä siinä?... Mitäs sinä sitte tahdot?»

Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää, ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan, veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin tämän teille», sanoi hän.