Part 2

Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann, joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen, päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.

Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen, vuoroin kapteeni Bosselmanniin.

Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?» Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger. Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.

Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien, eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet norjalaisen laivan perän.

Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois, mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo iäkäs perämies.

Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.

Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän, korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta. Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten, kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.

Nyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden tuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita kasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne jotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi ja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet makasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän varjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia. Perämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana, verinen pää perämiehen polvilla.

Kun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa, katsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä syöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista hiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin kiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan haavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän riemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli pysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun takanasi makaa? Paul Grien on täällä!»

Haavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli huutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse.

He pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin kannelle ja vene perässä.

Kun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan, hervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen tunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui tainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui luukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin perään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul Grieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin suulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät suuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni... Minä hoidan hänet... Hän on minun ystäväni!»

Nyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka toimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä.

Karl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa väsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista, milloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa. Mutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen, mitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa.

Hän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen lukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli ajelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo Störtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja miten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut.

Kun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi halveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista enään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat tasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin puolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna ihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi sidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään.

Karl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni katsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi heistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona suustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl Kröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa tehdä samalla tavalla, mutta ei osannut.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä aamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen uteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi, oikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?»

Karl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman Blankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.»

»Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika ja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan Guldt jumalinen?»

Karl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään.

»Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole raamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.»

Kapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän.

Karl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö hän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja järjestystä vähän tulisemmin kuin me.»

Kapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa rintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän.

Karl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten ihmettelisi häntä.»

Kapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin oppia tuollaiselta vekaralta!»

Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin! Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin, sillä ihmisellä on pahat silmät!»

Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä, vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on; eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»

Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.

Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona, kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»

Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»

Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin...?» ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi hölynpölyä.

Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha, valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa, kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen palaa kotiin.

He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»

Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme, joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme, joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun täytyy enemmän tarkata molempia toisia.»

Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi: »Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»

Silloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan.

Hetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta. Hänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän käveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti hän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan etsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka ei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti ja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut Blankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!... Hehheh... Sinä narri!»

Jan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät selälleen.

»Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä _sinä_ olet tyhmä!» Ja nauroi ja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan tipo tiehensä.

Kapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta: »Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita, lähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä juoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi, jumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen tiensä he otattivat Karl Krögerin perässä.

Jan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui kuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja etsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä.

Hän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella äänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen: »Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän äkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja kirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa kiivautta! Hiljaa! Hiljaa!»

Mutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi.

Karl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi kalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta öhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut siitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti tavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä meni häneltä hullusti!»

NELJÄS LUKU.

Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään Blankeneseen.

Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren, harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut taskustaan, veti tulta ja luki: »Äitisi kuoli kaksi viikkoa sitte. Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi Sechslingstreppen varrella.»

Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta, varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi sitte Hampuriin.

Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti, jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot, kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki tai kuolla nälkään.

Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla — oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti alunpitäen epäonnistuvan.

Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.

Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä — sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa — ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot minusta.»

Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi, kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.

»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.

Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä kulki kauvan Hollmannien asioilla.»

»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille! Niin, niin... paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin... niin! Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin täytyy meidän myöskin.»

Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista riippumaan, kunnes he kuolisivat.»

Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas, että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin laivalla... aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on jotakin!»

Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»

Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan. Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä. Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut yksikään olla kehuttava!... Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin laivalla?»

»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen. »En tiedä tarkemmin.»

»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja. Brasilian rannikolle!»

»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä hukkumaan!»

Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto. Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa, ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa... Kas, tuollahan hän jo tuleekin.»

Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies. Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja kauttaaltaan rypyillä.

Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»

Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon enemmän rahaa.»

Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti, ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!... Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta siirtolaistaalarista?»

Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista killingin vaiheilla.»

»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen: »Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli, että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää, ja aika tavalla!»

Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin halutti.»

»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.