Part 11

* * * * *

Hän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä huolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat viime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet häntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja nuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut tässä, lähdet takaisin laivalle!’

* * * * *

Sillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä rohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina. Samalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän ryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut kuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta, vaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita suortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla makasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona.

* * * * *

Sitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään ja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse katsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli Jan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua, mutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän silmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan unikuvaa ja astui sisään ovesta.

Tyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan huoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa, ja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin hänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä ja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’

Silloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva Gött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut häntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään. Hän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella kielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui sielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen ja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin Eva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli, jonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien kanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan Eva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna Hollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan pursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli noussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa oli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut aalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja herääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman katkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin, että kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta hurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden kumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni. Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta tuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten kunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi nähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta kokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian kovaksi... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa; ja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja kaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy. Tuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin hänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit ja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne kaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme varaan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin uuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu eikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista astua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten monet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat tahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta taudista.»

Viime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa, kummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli koettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla ja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne jonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin käsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka unennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin kuollut.

Tyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet; mutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti huutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa karannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan Guldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei ole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla Jumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään; tuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta tuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin purskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun puhuja jo vaikeni.

Nähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita kasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän rakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi saattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain eteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki tämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella tavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän taasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän sittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot olivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta polvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten kähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän ja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja katkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä sitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa, ja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan kasvoivat kasvamistaan.

Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva heräsi.

Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.

Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään, varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia. Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan miehen kanssa?

Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä. Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.

KUUDESTOISTA LUKU.

Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni. Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis, erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina, kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään, jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä ihanuudessaan.

Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille. Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä käsillään.

Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.

Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä. Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.

Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut, nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä Tyvenessä meressä.

Siitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta, kylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui kokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä, kapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa rannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti liitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen miehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli lumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka nyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla yhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja tässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi hän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä mies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen, jotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine poskineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena, joka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä putoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin hoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän.