Part 10

Hän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin kauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät. Senverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä, meni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi vuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin lujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan, ja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes vaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä hetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella, ettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött, seitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä määräsi elämänsä kohtalon.

Suuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon näköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja, jotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia miekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan tunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari suutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen luonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi kaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat Kuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja kirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja kirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä, siivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle ja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut vuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi pitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää tyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa käyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja puheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis lyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen punainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan Guldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä hengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten ennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella kaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja oli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia.

Kolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli yhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen perämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli kahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään ollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän vastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat oivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä.

Karl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää tytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa rypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään. Aikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän jaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi kysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan käy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä?

Mutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine silmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä voi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin suutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet hänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin.

Vähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä ja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin viluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa kukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin nopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta vähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan Guldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta kuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko käytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin pian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja he puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle valtatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi yskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta, souteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään köyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja kasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän eleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä vahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä vahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja miten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen kaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen rakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen luonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita lemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa.

Kun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi eräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies, jonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen kierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä päivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden ääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään hänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti hän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa. Sitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä perämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä täällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut rahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn veneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja viskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen jollakin Hollmannin laivalla?»

Tyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden ääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys, kun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli, vieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän suustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli hänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään.

»Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta sitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä, Keitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan kirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva lumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin, seurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä olikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät likemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin selvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti tunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että käynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin täällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt vieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut kertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja kiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa... koko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä oli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä ja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli noussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut vähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.»

Hetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen, kädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin mielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se oli Jan Guldt?»

Perämies pudisti päätään ja sanoi: »Sitä en väitä. Hukkuihan hän Anna Hollmannilla! Eivätkä kaikki merkit muutenkaan pidä paikkaansa. Tiedättehän te, että Guldtin käynti oli ylpeä ja että hänen ryhdissään ja äänessään oli vauhtia. Sitä ei ollut miehellä, joka käveli pastorin rinnalla. Tämä käveli jäykkänä eikä hänen äänensä helissyt eikä soinut.»

Tyttö viipyi mykkänä paikoillaan, pää entistä enemmän painuksissa. Hän ei saanut henkeään kulkemaan. Kipeä tuska ja pelko ryömi hänen sydämestään ylös kurkkuun, niin että hänen kiireesti piti nielaista. Mitä tuo mies olikaan sanonut? Että hän ehkä oli hengissä? Ettei hänen käynnissään enään ollut entistä voitonvarmuutta? Ei ryhdissä entistä vauhtia? Ettei ääni enään ollut entinen armas? Eikä kai ylpeyskään? Eikä hurja suuttumus? Mutta eihän hän sitte enään ollutkaan Jan Guldt? Mikä kauhea tuska tämä oli!

Perämies viipyi yhä paikoillaan, selittämistään selittäen, minkätähden ei asianomainen sittenkään saattanut olla Jan Guldt. Mutta kun tyttö näytti käyneen sekä mykäksi että kuuroksi, jätti hän hänet ja meni seuraavaan taloon.

Ja senjälkeen eleli tyttö levottomassa, tuskallisessa epävarmuudessa. Milloin hänessä leimahti salainen, kirkas ilo siitä, että Jan Guldt ehkä on hengissä, milloin hän kuumalla tuskalla päätteli, että Jan Guldt elää sellaisena jommoiseksi mies oli hänet kuvannut: vailla kaikkea loistoa ja uljuutta. Milloin vaipui hän vanhaan, autuaalliseen kuvitteluunsa, ettei Jan Guldt enään ole hengissä, mutta että hän on hänen omansa.

Eräänä kirkkaana iltapäivänä lokakuussa sattui Karl Kröger, jolla jo oli vaimo ja lapsia ja joka oli luotsina isänsä paikalla, tulemaan siihen juuri kun tyttö seisoi porstuansa ovella tarkkaamassa ilmaa, josta hän yhä vieläkin otti selkoa, vaikka hän enään ani harvoin purjehti. Karl Kröger pysähtyi, nosti kätensä ja sanoi: »Ajatteleppas, Eva! Koeta nyt ajatella mitä minä olen kuullut. Äskettäin toin ylös Kosmos-yhtiön laivaa ja juttelen siinä sitte kapteenin kanssa, joka on lapsuudentuttujani. Emme vuosikausiin olleet tavanneet. Äkkiä lyö hän minua olalle ja sanoo: 'Ja nyt saat kuulla ihmeellisistä ihmeellisimmän asian, mikä ihmiselle voi sattua!'»

Eva Gött laskeutui liidunvalkoisena istumaan kynnykselle, jolla hän oli seisonut, sillä hänen jalkansa eivät enään kannattaneet, ja liikautti kättään.

Karl Kröger tuijotti häneen suurin silmin ja kaikki hänen itsetietoisuutensa meni menojaan. »Mikä on, Eva?» höpisi hän. »Enhän minä vielä ole sanonut mitään ja sinä...»

Tyttö nieli muutaman kerran, sitte hän virkkoi kuin lapsi, joka oppii puhumaan: »Kuule, Karl Kröger... Tiedätkö sinä mitä se nuori mies kertoi, jolla on sukulaisia Keitumissa? Hän sanoi luulevansa, että oli nähnyt hänet?»

Karl Kröger pelästyi kovasti, kun hän näin äkkiä ymmärsi, millä kannalla Eva Göttin asiat olivat: että hän kaikkina näinä vuosina oli rakastanut Jan Guldtia yli kaiken ja hänen tähtensä jäänyt naimattomaksi. Hän pelästyi suuresti ja tankkasi hämääntyneenä tulemaan: »Niin, se nuori mies, jolla on sukulaisia Keitumissa... Hän laskee leikkiä, Eva. Tiedämmehän me, että hän on kuollut.»

Tyttö katsoi häneen, silmät luonnottomasti selällään ja sanoi: »Emme ole olleet näkemässä, Karl Kröger, kun hänet haudattiin, ja ihmisetkö toimittivat hautauksen vaiko meri... Mitä Kosmos-laivan kapteeni kertoi Jan Guldtista?»

Karl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä kumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä käsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut riemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen kertoneen Jan Guldtista... Ihmiset puhuvat paljon!»

Tyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi: »Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl; kerro varsinkin minkä näköinen hän oli.»

»Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä Jan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni Anna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli paras ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.' ’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä koreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen laivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle. Minun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten se on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni perään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen... tarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi, nakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen: jollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä samaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka kummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä, kun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin jäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin suinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli perään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet koulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä jonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset joskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian suuri’... Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut merkille.»

Eva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa, tuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?»

Karl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet erehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja ja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa käyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai kadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse pirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä? Sellaista on mahdoton kadottaa.»

»Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä pelonalaisissa silmissään.

Karl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä, että Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan: 'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva Göttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että on englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki... Kuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias tietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?»

Tyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto jo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää. Onnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti päätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja kankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka oli hänen alituinen riemunsa.

Silloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään, vaan läksi menemään.

Eva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä sohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa niin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö kuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku kulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän liikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja vanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt... miten olet kaunis ja rohkea... sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet tosin kuollut... mutta olit kerran minun... etkä katsonut kehenkään toiseen... ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet rakastamasta toisiaan... he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä äänellä ja riitelevät... mutta me istumme vastapäätä toisiamme... ja astumme toistemme ohi... ja katselemme toisiamme autuain silmin.’

Sitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja hiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit, että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva, Alberta Lontoosta, Elbeen.

Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle, kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se unohtui häneltä tekemättä.

Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.

Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.

Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen, joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.

Mutta hänkään ei sanonut mitään.

He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä, että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta heidän kasvoihinsa.

Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa, kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät Eva Göttin talon kohdalle.

Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla äänellä: »Sananen, luotsi.»

Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä, pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.

Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan. Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä, kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan. Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi, joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä hänen mielenhäiriönsä vuosia.

Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai matkalla... en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä; eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä antaisin ihmisille puheenaihetta?»

Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä olitkaan ennen... Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»

Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan tähden... älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä äänellä.

Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea ystävyyttäkin.

Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne, että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen kohtaloistaan.»

Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.