Part 3

Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri, Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, -- hän kulki aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen. Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä aatelisrouvain parissa.

Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan ollut kylmä ja kireä -- kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin vastakkaisille tahoille, -- vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet, herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.

-- Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen herran, Henrik Tottin kanssa.

-- Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta päästä. -- Mihin me nyt ryhdymme?

-- Seppeleitä sulhaspojille, -- se kai lie teille mieluinen tehtävä.

-- Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, -- peitot silmillenne tytöt!

Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt täällä vasta ensi kerran toisensa, -- siksi hajaallaan asui aatelisto ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä suurempi. -- Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset juosten ovea sulkemaan, -- ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä neitseellistä työtä.

Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, -- Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.

-- Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.

-- Oi, se on vain karkulainen, siitä elä välitä lapseni. Muistot viettelevät toisinaan mielen pois keskellä ilojakin.

Vaan Elina ei tyytynyt tuohon ylimalkaiseen selitykseen, hän tarttui Kaarina-rouvan käteen, katsoi hänen silmäänsä ja kuiskasi:

-- Te muistelitte poikaanne, täti, eikö totta?

-- Luethan ajatuksiani, lapseni, vastasi Kaarina ihmetellen. -- Niin, häntä muistelen; kun näen neitosten sitovan kukkia sulhaspojilleen, kun näen ympärilläni nuoruutta ja iloa, en voi olla muistelematta häntä, joka ei koskaan ole saanut nauttia nuorison iloista eikä tuntea perhejuhlain hauskuutta, -- ja hänkin on vasta 24-vuotias! -- Rouva huoahti, vaan jatkoi sitten: -- Mutta kuinka tulit sinä häntä ajatelleeksi, Elina?

-- Ajattelen häntä usein, tahtosin hänet kerran nähdä. Milloin olette te hänet viimeksi nähnyt?

-- Hän oli kuusivuotias silloin, kun hän eräänä yönä vietiin luotani Turusta. Niin, niin, minä olen paljo kokenut, vaan kaikki tahtosin kokea, jos saisin lapseni luokseni. Vaan minä en saa: hän on kuninkaanpoika, hän ei saa tuntea iloa eikä onnea ... eikä edes äitiäänkään. -- Kaarina-rouva kätki hetkeksi kasvonsa käteensä, vaan oikasihe sitten taas suoraksi ja virkkoi reippaasti, varoen ettei hänen mielialansa tarttuisi neitosiinkin: -- Vaan minun muistoni eivät saa ilojanne häiritä. Kuinka joutuu morsiuskruunu?

-- Se on kohta valmis, kas siinä, kuului iloisia ääniä vastaan. Eikä Elinakaan nyt rohennut Kaarinalta enempää kysellä tuosta maanpakolaisena kiertelevästä Kustaa Eerikinpojasta, joka kerran oli ristitty Ruotsin kruunua varten ja Ruotsin toivoksi ja jonka kohtalo niin usein oli pyörinyt hänen mielessään. Vaan hän päätti käyttää ensi tilaisuuden puhuakseen äidin kanssa enemmän tuosta kovaonnisesta nuorukaisesta. Nyt hän yhtyi neitosten joukkoon, joka työnsä lopetettuaan oventäydeltä syöksähti pihalle ja törmille jatkamaan keskeytettyjä karkeloita siellä odottavain kanssa. Vaan Anna Fleming, joka hänkin vielä matkalta perityllä rattoisuudellaan oli yhtynyt toisiin aatelisneitosiin, tarttui käsipuolesta serkkuunsa, joka siinä ääneti ja ajatuksissaan kulki, ja virkkoi:

-- Sinä olet niin miettiväinen tänään, Elina. Ethän vain ole keksinyt unelmiesi ruhtinasta?

-- Eipä tiedä. Vaan sinä ... taisit tuoda hänet mukanasi. Katsoppas tuossa!

Siinä kulki nuori Henrikki Horn hakevin katsein, eikä ollut vaikea arvata, ketä hän tyttölaumasta haki. Vaan Anna teivasi serkkuaan vyötäreiltä ja juoksutti hänet jo edeltä törmälle, kuiskaten:

-- Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.

* * * * *

Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt, minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta, varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.

Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla; Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä. Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus, Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock...

Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.

-- Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin Stenbockin häihin? -- se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja kaikki puistelivat päätään.

-- Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin taipua...?

Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston päälliköksi. Ja nyt...! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.

-- Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. -- Minulle annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä, -- minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.

Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi Anolan herra vielä:

-- Entä herttua?

-- Hän kyllä käsittää aseman, -- tulkoonpa itse ottamaan ne virat!

Suomen herrat eivät voineet olla ääneen hymähtämättä tälle selitykselle ja Klaus Fleming, joka oli syrjästä kuunnellut keskustelua, päästi rämäkän naurun ja astui lankonsa luo taputtaen häntä olalle:

-- Siinä teet viisaimmin, lankomies, vietät hääsi ja palaat kauniin Birgittasi kanssa kuhertamaan Ruotsiin. Koetammehan me täällä sinun avuttasikin hoitaa Suomen asiat, sano niin herttualle, -- vai miten Suomen herrat?

Mutta Suomen herrat eivät vastanneet mitään, eivät nauraneetkaan enää tuolle leikinlaskulle, joka heistä tuntui vaaralliseltakin. Stenbock itse käveli jo poispäin herrain seurasta naisten joukkoon, jossa hän näki morsiamensa. Vaan Klaus herrakin vilkasi nurkkasilmällä vanhan Hornin puoleen, joka siinä rappusilla ääneti istui, ja jatkoi nyt vakavalla äänellä:

-- Niin, leikittä puhuen, meidän tulee täällä pysyttää olot aivan ennallaan ja odottaa kuninkaan kotiintuloa, siitä en minä peräydy. Hän on täällä parin kuukauden perästä ja hänen, eikä kenenkään muun, on määrättävä valtakuntansa viroista. Sillä hänelle olemme me kaikki valamme vannoneet.

Marski vaikeni, eikä kokoontuneilla herroillakaan ollut siihen mitään sanomista. Vaan portailla istunut Horn-vanhus nousi ja lähti sauvansa nojassa hiljaa köpittämään pihamaan poikki törmälle, josta kajahti nuorison iloinen ääni. Jonkinlainen painostava mieliala vallitsi portailla eikä Fleming voinut olla huomaamatta, kuinka Suomen herroja epäilytti hänen niskottelunsa herttuaa vastaan. Tuokion vaijettuaan hän senvuoksi vielä jatkoi:

-- Pienimmätkin mullistukset olisivat juuri tähän aikaan sitä vaarallisemmat, kuin kaikenlaisia huhuja ja vehkeitä maassa on pantu vireille. Hämeenlinnassa kerrottiin, että muka Kustaa Eerikinpoika olisi täällä Suomessa.

-- Hän Suomessa? Ja missä tarkotuksessa?

Kaikki katsoivat kysyvin silmin nuorta Henrik Tottia, joka äänettömänä istui seurassa. Hänhän oli naimisissa maanpakolaisen prinssin sisaren kanssa, -- oliko hänellä tietoa tällaisista uhkarohkeista tuumista? Tott kalpeni ja näytti peljästyvän, mutta vakuutti, että Kirkniemessä ei ainakaan tietty siitä mitään eikä hän sitä uskonut.

-- Hm! -- Marski käännähti vähän epäilevänä. -- Tuollaiset pelkät huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.

Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke, Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:

-- Kunpa kuningas tulisi pian! -- Hän siemasi haarikasta kulauksen olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. -- Mutta tuskalliselta sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.

Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, -- häntä kiusasi aina, kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.

-- Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.

Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta Danzigista.

-- Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast, Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului siten hiukan Flemingin heimoonkin.

-- Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole elatusta.

-- Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten olen käskenyt?

-- Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä jaksa elättää.

Marskin silmä salamahti taas ja hänen kasvonsa värähtivät, -- hänen nuori ystävänsä oli juuri arimpaan kohtaan koskenut.

-- Mutta heidän täytyy, huudahti hän ankaralla äänellä, -- sotaväen täytyy saada elatuksensa!

-- Tiukalle ottaa, väitti vanha Knuutti Kurki, Laukon herra, Akselin veli, puheeseen puuttuen. -- Talonpojat ajavat korennoilla huoveja pellolle.

-- Ole huoletta, kyllä huovit aina talonpojista suoriutuvat. -- Ja mitä on meidän tekeminen? Linnaleiriä täytyy kestää, se on kuninkaan käsky.

Marski tahtoi päättää tämän keskustelun siihen, sitä oli hyödytön jatkaa, se kiihotti vain mieliä. Hän tiesi, kuinka Suomen aatelisetkin yleensä säälivät noita sotilasmajoituksen tuottamia suuria rasituksia, jotka tekivät rahvaan tilan aivan sietämättömäksi, mutta helpottaahan sitä ei voinut, hänen täytyi pitää sotaväen koolla Suomessa, maksoi mitä maksoi. Sen Suomen herratkin oivalsivat, eivätkä tahtoneet äkästä marskia enää ärsyttää. Aksel Kurki, Anolan herra, vain virkkoi huoahtaen:

-- Se on kuninkaan käsky, vaan Jumala auttakoon Suomea sitä kestämään. Se voi nääntyä tämäkin kansa.

-- Se ei näänny, on se kummempiakin kokenut, vakuutti marski. -- Ja sitäpaitse: meillä ei ole valitsemisen varaa!

-- Niin, niin, sepä ehkä juuri onkin pahinta. -- Ja Anolan herrakin laskeusi portaita alas, kävellen törmälle keräytyneiden rouvien luo, jonne toisetkin vanhemmat herrat äänettöminä vetäysivät. Vaan Klaus Fleming jäi kuistille seisomaan synkästi silmäillen eteensä. Hän tunsi, että tuossa talonpoikain rasituksessa se oli hänen valtansa heikoin kohta, se se siirsi Suomessa suosion Horneille ja herttualle ja kaiversi ontoksi hänen asemansa. Mutta ei auta, kansan täytyy kärsiä. Rautaa, enemmän rautaa, hänen täytyy olla kovan, kovan kuin isänsä, kovan kuin oman maineensa!

Vaan muutamat nuoremmat, kuistille jääneet aatelismiehet olivat sillävälin keskenään tarttuneet vilkkaaseen keskusteluun ja ennen pitkää kääntyi marskinkin huomio heidän tuumiaan kuulemaan. Siinä oli Ivar Tavast, Maunu Iivarinpoika Särkilahti (Stiernkors) ja muutamia muita, kaikki marskin innokkaita kannattajia. Se oli Särkilahti, pitkä, vankka, tulinen nuorukainen, joka enin oli äänessä ja marski kuuli, kuinka hän tovereilleen soimasi Kurkien ja noiden muiden epäilyksiä ja huokauksia raukkamaisuudeksi ja pelkuruudeksi.

-- Mitäs jesuiitat ja talonpoikain ruikutukset tällaisen kysymyksen rinnalla merkitsevät. Tässähän on kysymys siitä, pitääkö meidän suomalaisten ijänkaiken tahdottomina kulkea Ruotsin herrain talutusnuorassa, vai uskallammeko joskus astua omaa tietämme. Hitto soi, emmekö me ole yhtä hyviä aatelismiehiä kuin nuo Ruotsissa, pitääkö meidän aina virua heidän vanavedessään, vaikkapa itse kuningastakin vastaan! Ei, nyt se on valittava.

Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:

-- Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se veisi?

Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten vastasi:

-- Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen hallitus, on Puolassa, -- sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon samanarvoinen myöskin Suomessa -- kuningas yhteinen.

-- Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?

-- Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, -- yhteinen mieli vain ja voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia suomalaisia!

Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.

-- Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, -- te käytätte uusia, koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan toimia. Mutta toimia miehinä.

-- Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.

-- Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?

-- Mutta mitä me sitten olisimme?

Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille, huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa, hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma hallitusaikansa Suomessa... »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli nuori innottelija sanonut... Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei saa haaveksia, ainoastaan toimia...

Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen, että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas, roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:

-- Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?

-- Mutta mitä me sitten olisimme, isä?

-- Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten suomalaisia!

Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset vieraat jo häntä odottivat, -- sillä niin epäilevällä kannalla kuin Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle, pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo Henrik Horn, Kankaisten herra -- Horneilla oli aina yhä sijansa Flemingein rinnalla.

III.

Kaksi viestintuojaa.

Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää. Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja, joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.

Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä. Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä katsellessaan.

Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan. Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.

-- Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille, joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä naurattamassa.

-- Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.