Part 2

Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti, päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi. Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina, peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta. Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle, väljälle kaulustalle.

Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki, pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat, hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.

Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse. Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja heilutti sitä vastaukseksi.

Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo häviämässä näkyvistä pois.

-- Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. -- Tuolle laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?

-- Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.

-- Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?

-- En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.

-- Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, -- joku salaperäinen »laivuri» sulla siellä oli.

Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen, onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä sen lähdettä.

Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean, harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä, kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:

-- Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.

-- Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. -- Mutta sinnehän ei oltu aijottu lähteäkään.

-- Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo kohta.

-- Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?

-- On. Ja hänelle on tullut vieraita.

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin kalastajasaappaisiin, -- hän oli nähtävästi vasta palannut pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta. Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra, valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming.

Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:

-- Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?

-- Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin lankomiehen seurassa matkalle.

Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin häihin tämän seurassa -- äsken juuri olivat langosten välit olleet hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin, täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon. Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä; näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.

Se oli toukokuussa vuonna 1593.

II.

Häät Vääksyssä.

Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla. Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.

Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, -- tuo vanhempi, lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa, jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, -- katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa, jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi. Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten tästä nyt olisi matkaa jatkettava.

-- Minä varotin jo lähdettäessä, -- niin puolusteli vanha huovipäällikkö itseään --, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon kärki etuakselin poikki.

-- Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli Ebba-rouva. -- Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka miten.

Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä. Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko oli nyt kerran tapahtunut...

-- Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä yksi vanha, puinen naissatula, -- se oli Eenokin ainoa neuvo.

-- Yksi vanha puinen! -- ja miten Anna sitten kulkee, miehen satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison saapua veljensä häihin.

Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä, Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt, miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin oivalsi.

-- Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut ojan reunalle odottamaan. -- Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa, sinä, joka heidän kieltään puhut? -- Anna näet osasi paremmin suomea kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.

-- Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan sitten on taas maamatkaa.

-- Venheellä ja maitse, -- siitä ei tule mitään.

-- Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.

-- Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat vihamielisiä meille. -- Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi taas Eenokkia torumaan.

Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen. Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla. Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn menijöitä, vaan ketä?

Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. -- Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.

Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava. Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin, jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat ratsastamalla.

-- Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti, kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.

-- Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.

-- Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?

-- Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.

Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin harrastuksiin kuin urheiluihin, -- hänen kotiin jääneen nuoremman veljensä Evertin laita oli aivan toinen, -- katseli ihaillen neidon notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren aatelisherran pikkuisen pihteihin.

-- Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.

Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten hän tuskin mitään näkikään, -- täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti yhtäkkiä pysähtyy.

Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:

-- Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on nuorempi veljeni.

-- Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.

-- Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.

-- Hm ... ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja vaikea matka?

-- Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?

-- Ehkä, se on linnoitettu.

-- No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan soturin.

-- Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.

-- Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.

-- Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan.

Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut, osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.

Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:

-- Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan mitähän Klaus herra sanoo?

-- Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.

-- Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä ymmärrä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.

Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa, mitähän tämä tietää...? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan. Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä tervehtimään, kysyi hän hiljaa:

-- Mitä tämä on, Ebba?

-- Niin, katsos, minäkin olen ruvennut toimimaan valtiollisella alalla, kuiskasi Ebba-rouva leikillisesti, yhä vieläkin äskeisen hilpeän mielialansa vallassa.

-- Ne eivät ole naisten toimia ne, -- kunhan sinä et tee erehdyksiä, vastasi marski nyt leppeämmin.

-- En minä, -- jos eivät muut, lisäsi rouva vilkasten syrjäsilmällä ratsuiltaan nousseiden nuorten puoleen, jotka lämpimissään ja vallattomina siinä vielä hevosiaan taputtelivat. Klaus Fleming siirsi myös katseensa sinne päin ja se viivähti siellä kotvasen aikaa, sillävälin kuin Ebba-rouva kertoi hänelle Pyhäjärvellä sattuneesta vaunutapaturmasta. Mutta sanaakaan virkkamatta marski sitten kääntyi pois ja astui takasin rakennuksen väljälle kuistille, jossa joukko muita suomalaisia aatelisherroja istui.

Vaan Vääksyn toimekas emäntä oli jo myöskin taloustoimistaan ehättänyt vieraita vastaan ja saatteli Ebba-rouvan lepäämään talon väljään vierastupaan. Huoneet kuhisivat siellä täynnänsä väkeä, palvelijoita juoksi edestakasin ja tottuneen emännän silmällä katseli Ebba-rouva mielihyvällä, kuinka ketterästi ja tarkasti Vääksyn emäntä, Kaarina Hannuntytär, itse valvoi ja järjesti kaikkia moninaisia häävarustuksia. Hän oli jo yli 50-vuotias nainen, vaan vielä komea ja ryhdikäs, ja aivan ihmetellen näkivät vieraat, etteivät ne monet, kirjavat elämänvaiheet, joiden läpi tämä nainen oli kulkenut, olleet riistäneet hänen kasvoiltaankaan niiden entistä, nuorteaa suloa.

Kaarina Hannuntytär, Vääksyn toimekas emäntä, oli aatelitonta alkujuurta, papin tytär Tukholmasta, joskin äitinsä puolesta mahtavaa ja sitten onnetonta Sturen sukua. Hän oli aikoinaan elänyt hovipiireissä hänkin ja jo aivan nuorena synnyttänyt kolme lasta, joiden isä oli Kustaa Vaasan toinen poika, Suomen herttua Juhana. Rikkaana ylhäisen rakastajansa suosiosta oli hän Juhanan loistoaikoina Turussa mennyt naimisiin Juhanan hovipalvelijan Klaus Vestgöthen kanssa, joka oli suomalaista aatelia, ja elänyt hänen puolisonaan pari onnellista vuotta Suomen herttuan iloisessa hovissa Turussa. Vaan Eerik kuninkaan kukistettua veljensä loppui se onnellinen elämä; Turun valloituksen jälkeen v. 1563 mestattiin Klaus Vestgöthe Juhanan kannattajana ja Kaarina rouvan koko omaisuus, kalleudet, vaatteet, kaikki, ryöstettiin niin puhtaiksi, ettei hänelle jäänyt riepua, mihin kääriä silloin vastasyntyneen tyttärensä Birgitta Vestgöthen, vaan täytyi hänen esiliinaan kapaloituna kantaa pois pienokaisen isävainajan kodista. Köyhyydessä ja puutteissa eli Suomen vangitun herttuan entinen lemmikki senjälkeen seitsemän pitkää vuotta työllään elättäen lapsiaan, kunnes hän, Juhanan noustua valtaistuimelle, sai tältä eläkkeekseen Vääksyn kartanon Kangasalla. Täällä oli hän mennyt toisiin naimisiin kuninkaan voudin ja läänitysmiehen Lauri Hordellin kanssa, joka nyt kumminkin muutamia vuosia sitten hänkin oli kuollut. Tämä näin monien vaiheiden läpikäynyt Vääksyn rouva naitti nyt pois tuon äskenmainitun, avioliitostaan Vestgöthen kanssa syntyneen tyttärensä Birgitan, jonka oli puolisokseen pyytänyt nuorin mahtavaa Stenbock sukua, Kustaa, leskikuningatar Katarinan ja Ebba Flemingin veli. Se oli ylhäinen liitto ja siksi olivat häät Vääksyssä päätetyt vietettäviksi kaikella ajanmukaisella komeudella ja siksi oli sinne Suomen aatelisto niin lukuisasti kutsuttu ja saapunut.

Väsymättömänä hyöri nyt toimekas emäntä viimeisissä varustuksissa käyttäen häävieraiksi saapuneita naisia apunaan.

-- Elina, lapseni, vartioi sinä tätä hillokeittoa, sillaikaa kuin minä pidän seuraa viimeksi tulleille vieraille, kuiskasi hän Elina Finckelle, joka jo edellisenä päivänä oli saapunut häätaloon, tavattuaan vanhempansa Hämeenlinnassa.

-- Oi, Elina tarvittaisiin täällä, hän on niin taitava seppeleen punoja. Ehkä voi Sigrid paremmin hoitaa hillokeittoa.

Se, joka näin puuttui puheesen, oli arvokkaan näköinen, keski-ikäinen rouva, joka naisten huoneessa johti nuorten neitosten iloista parvea, kun se siellä viimeisteli morsiamen hääkoristeita.

-- Kiitos, kaimaseni, kiitos, vastasi Vääksyn emäntä sydämmellisesti. -- Käytä sinä vain nuoria apulaisiamme mihin he parhaiten sopivat. Ah, kuinka sinä Kaarina meitä paljo autat!

-- Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana Liuksialassa paljo enemmän.