Part 3

Pentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti enemmät kiertelyt.

— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan, sanoi hän.

Oli todella kuin pommi olisi heitetty keskelle rauhallista kotia.

Ruustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin.

— Pentti, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Poikani ... Viimeiseni!

Pentti silitti rauhoittavasti äitinsä kättä ja kääntyi katsomaan toisia.

Rovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli ottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.

— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa ja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet ilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.

Hanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin säikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi vain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.

Martti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut sitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.

— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin Etelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo aika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt onkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta ei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja, vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö meidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan heitä?

Noita kiihkeitä sanoja seurasi äänettömyys. Rovasti katkaisi sen viimein.

— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään, niin... virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.

Pentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi suostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut. Pikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä hänen mieleensä, »_Jos_ sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta hänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään mieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi ja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden kärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt liikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle yhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.

Martti-setä silmäsi ylös.

— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä ymmärretään.

Ruustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen pyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui, että nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen... Paljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua tuskasta.

Hän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui hänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen oli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli hänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä kuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan, jotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon maan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja omaisiaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Auttaa veljeskansaa... pelastaa koteja... suojella heikkoja ja turvattomia... Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi Pentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan sinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.

‒ Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.

‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.

Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.

Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta. Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.

Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen. Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien Hannan kaulaan.

— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!

Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta kyyneleet eivät ehtyneet.

Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:

— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän välillänne tapahtunut jotakin?

Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:

— Ei mitään ole tapahtunut... Mutta ettekö ymmärrä, täti...? Mitä auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!

Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera, epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan vastaan.

— Lapsi, lapsi-parkani!

Neljäs luku.

Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.

Pentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.

Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä tällaiselle retkelle!

No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta...

Hän käännähti ikkunasta pois.

Samaa harmaata.

Kolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut ryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä tuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen. Harmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen piippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja pettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman kerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta keskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä pohjaa.

Pitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla. Lyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät uutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi vielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä pelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt, kestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua pahimman varalle.

— Pata putosi, mutta ei hiivatti halennut!

Pentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka, jäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta ei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa näkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus, milloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden rumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja kauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa lujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai silmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui niissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat katsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.

— Kersantti Kaira rykmentin komentajan luo!

Ovella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa hänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.

Korttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi häntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun halveksivasti sieraimistaan ulos.

‒ Taitavat, tuota, esikuntaan meinata, irvisti hän.

— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä, tuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh, esikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!

Korttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät ihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.

Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.

Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.

— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?

Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:

— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.

— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi mukaan.

Nuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:

— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.

Pentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.

— Entä äitisi?

Ei minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä väärensin lupakirjan alle.

— Väärensit?

— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa herrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta. Hän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa olla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta ei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona tahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.

Ja lähetti nauroi vapaata pojan naurua.

— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä, jatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin kotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.

— Miksi niin?

— Tahdon taisteluun, veljeskansan ja oikeuden puolesta!

— Ja siksikö lähdit mukaan?

— Siksi!

Pentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän häpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!

— Mutta etkö sentään ole liian nuori sotaan?

— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät säikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen »Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan, kersantti?

Ja poikanen lausui värähtelevällä äänellä:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta ystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.

Hetkistä myöhemmin seisoi kersantti rykmentin esikuntahuoneessa.

Pöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät, silmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun veistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään uuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen vapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.

Ikkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä estivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli Pohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.

Eversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori aliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski, kun hän puhutteli tätä:

— Vapaussodassako ansaitsitte arvonne, kersantti?

— Niin, herra eversti.

— Ja siviilissä maisteri?

— Niin, herra eversti.

— Tarvitsen teidänkaltaistanne miestä, kersantti.

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, lisäsi eversti:

Saatte jo tänään aloittaa työnne esikunnassani.

Pentti katsoi tyynesti tuimiin kasvoihin vastatessaan:

— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla täytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.

Everstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että hänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.

— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra eversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en lähde koko retkelle.

Kiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin. Eversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin kersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.

— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni Hamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja edessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.

— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän liioitteli varmaan.

— Hän suositteli teitä joukkueen johtajaksi.

— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä, — vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte uskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos sallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole lähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut minut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin kunnianhimoa se ei ole.

Kapteeni Hamula naurahti huvitettuna.

‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin kaltaisianne miehiä, sanoi hän.

Kun Pentti palasi tupaan, käännähti Jännes häneen ilkkuen:

— No tarjottiinkos sulle paikkaa esikunnassa, hiivatin korkeastioppinut?

— Kyllä.

— Ja sinä, tuota, sanoit jotta: tattis sano ruotsalainen.

— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat omiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten mittelystä kysymys on, housuissa — jänis.

Koko tupakunta räjähti nauruun.

— Mitä sinä per...?

— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen kiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä kiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen ihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte koko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä kuin Jaakko Jännes.»

— Hyvin maksettu, Kaira!

Jännes oli hypähtänyt kiroten pystyyn ja sieppasi puukon vyöltään.

Pentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat, ja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle, väisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä vastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin. Nyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.

Pentti seisoi parin askeleen päässä.

— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.

Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.

Eräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.

— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.

Pentti tarttui ojennettuun käteen.

Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset, rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin — piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.

— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. — Kuule, pysytään me yhdessä.

— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.

Viides luku.

Pojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo, oltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi silmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin kaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian majapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.

Tehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla oli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.

Pentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin kerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.

»Tallinna 12.I.—19.

Rakas Hanna!

Siis virolaisella maaperällä!

Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.

Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita! Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta: Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta, sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.

En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.

Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu. Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin

Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä. Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta syystä...

Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen, puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä. Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat, niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla, ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään, joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.

Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.

— Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän pureskeli kynsiään.

— Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.

— Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien nauraessa.

— Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?

— Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.

Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.

Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.

Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma halpa persoonani.

Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi, pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.

Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni, korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun. Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.

Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta, kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan, niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa. Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.

Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka. Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja tuiskut purreet rosoiseksi.

Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia. Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.

— Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä merkitsee enemmän.

— Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista, jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista antaa odottaa!

Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.