Part 2

Pentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin jo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle siitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna kykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi sitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.

Ja muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki yhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia vähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja nyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai pitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.

Penttiä alkoi jostakin syystä oudosti ahdistaa.

— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi hän väkinäisesti.

— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti aina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.

Syntyi äänettömyys.

He olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen veräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla paloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin. Kaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.

— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä, suurimpia minun elämässäni.

— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat voimaa koko tulevaksi vuodeksi.

Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.

Hän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.

— Mitä sanoit?

Tyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:

— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?

— En tiedä.

— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.

— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen pää.

Kun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin saada äänensä kuulumaan leikkisältä:

— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika ryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei tulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat, yksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!

Puhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas kotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi ollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan sitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän ei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen sanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa toveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle jonkinlaista mielihyvääkin.

— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en voi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti tiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani saatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai poistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko sitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken hyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan osaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi rautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen sekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan opintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen — tapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies pääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina. Eikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?

Tyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret, syvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi tahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki hänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.

— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava ääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin, osuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen puheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.

— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken kuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) — Mutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.

— Ei koskaan!

— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.

Pentti hymähti pilkallisesti.

— Tuo sinun Jumalasi on jättänyt tekemättä paljon muuta, tärkeämpää.

Noita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana talviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.

— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki edelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti niin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on arvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.

Pentin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, kun hän vastasi:

Kaunis usko. Mutta lähtekäämme nyt. Muuten myöhästymme.

He nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden. Vähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun kulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki kirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.

— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja naisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi käsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?

Aina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo ennakolta tiedettiin vastaus:

— Kiitos, isäntä, tulemme jalan perässä.

— Niin, niin, ne nuoret, ne nuoret.

Piiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.

Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat, lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset — kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa lapsuudenystäviä, erottamattomia.

Kirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.

Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.

— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä vertoja niille.

Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.

Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman huolettomina päivinä.

Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti, pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.

Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin; pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin penkki.

Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas. Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.

Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja, kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista, palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä, ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.

Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina kajahtivat tutut säveleet:

»Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»

Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan, olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus valtasi kokonaan hänen mielensä.

Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi käyttää sitä.

Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa — otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.

Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.

Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan. Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.

Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.

Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta. Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla kantoi.

Hanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja samalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli kyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja siitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen osaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta jälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän rappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan. Mutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos hän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa jollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen virtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että ero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.

Hanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt jotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret, syvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen nuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.

Hannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja kasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova, arkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.

Itse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä kolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka päivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat kuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella vallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa kynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja hohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.

Yht'äkkiä helähti Pentin rinnassa soimaan:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa. Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»

Hän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä sydämellisesti.

Kolmas luku.

Joulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden vuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.

Pentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen lukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään. Mutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan edessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen alaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan punaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti katsomasta sinne päin.

Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa, mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti vanhuksille.

Niin, Hanna... Hanna?

Pentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?

Hän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki uudelleen:

»Helsinki 28.XII.—18.

Vanha kaveri!

Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan nimessä nyt kutsun sinua.

Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne? Viroon, veliseni!

Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.

Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.

Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi; jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia vapaussankareita olemme.

Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn, ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin. Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän? Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa. Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa, jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten silloin herrasväkeä häiritse.

Tule!

Veljesi Erkka.»

Hän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse. Hän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan, näyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän, Pentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa kyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää nauranut.

Hän punnitsi asiaa.

Kunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta mitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.

Päästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin hän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde Hannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen iloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut niin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut, isä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin ratkaisevaa.

Mitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän ei tiennyt, mitä vastaisi.

Hänen oli mahdotonta päästä selvyyteen. Siksi pois!

Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun. Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken. Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti, ampuvat vastassa olijat minut...

Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa...

Pentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.

»Pappila 29. XII —18.

H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.

Tuus Pentti.»

Sitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.

Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa. Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.

Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan, että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä, sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.

Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan. Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli — hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.

Ja Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa mukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta. Merkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät ystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä, niin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut tanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet muuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän, ehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät heijastivat.

Hanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin. Murtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli joskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin Sibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun verhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin säteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen rinnassaan. Miten hän voisi...?

Mutta päätös kuin päätös.

Hän astui huoneeseen.

Hanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin ilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän Martti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä hiljaa.

— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän kömpelösti.

— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu olevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat ahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia... Ihmis-parat. Herra armahtakoon heitä heidän tuskassaan.

Ruustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat tarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden välinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä lausuttujen sanojen takana piili jotakin.

— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia vapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken kuluttua.