Part 17

— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas, urhoollinen taistelutoverini!

— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin aina vain Ryssänmaa!

Seitsemästoista luku.

— Tämä on nyt sitten Pietaria.

Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.

Pietaria, niin...

Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista. Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa keisarikaupungissa.

Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti, Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle, hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli hän kysynyt:

— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?

Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen. Sinne Pietarin koko mahtavuus.

Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.

He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka- ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!

Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät. Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä, jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.

Pentti hymähti.

Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista, täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.

Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari, lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.

Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:

— Verzeihen Sie, mein Herr!

Mies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.

Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.

Pentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn voittaakseen aikaa.

— En, vastasi hän sitten levollisesti. — Olen suomalainen.

Ruskeat silmät katsoivat häneen tutkivina.

— Mitä sitten haette tästä saastanpesästä, herra?

Pentti silmäili vuorostaan vähän tarkemmin puhekumppaliaan.

Väkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi puettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä. Piirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään siveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.

— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni vuoksi piti minun jättää syntymämaani.

‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän puhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.

— Olen ollut Saksassa. Opintomatkoilla.

Vieraan mielenkiinto kasvoi..

— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen insinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.

— Peltonen, filosofiantohtori, vastasi Pentti esittelyyn.

— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä, tohtori?

— Näen nälkää. En paljon muuta.

— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen ivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin takaisin.

— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi, minulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute kykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman liikaa heidän sulatettavikseen.

Vieras tarkkaili häntä huvitettuna.

— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa keskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori Peltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen kommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?

Pentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin hän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään, minkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun hän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin uhkaavaa.

— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. — Muuan suomalainen työmies.

Ryssä vilkaisi epäluuloisesti Jännekseen.

— Ymmärtääkö tuo saksaa?

— Ei valitettavasti, vastasi Pentti.

Sitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan. Ilta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme. Ei oikeauskoisimmillekaan.

Pentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä hän oli ryssälle heistä kertonut.

— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos hän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä hänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen sotkeutuneet.

Jännes nyökkäsi.

— Niin, tuota, mennään vain. Emme voi kuitenkaan vielä jatkaa matkaamme.

He lähtivät liikkeelle kolmisin. Taival kesti kotvan.

Kaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta. Katottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen seinä puuttui.

He pysähtyivät erään oven eteen.

— Herrat ovat hyvät! kehoitti heidän oppaansa.

He astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa soittoa.

— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. — Siellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni. Hän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..

Portaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa poikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.

Sali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien leyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia oli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden ääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja miehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä. Takana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.

Pietari, autio, luhistunut Pietari huvitteli. Nauru helisi.

Soitto oli tauonnut. Tanssipaikka oli tyhjänä.

Lattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen, yllään verenpunainen iltapuku.

— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen insinööriä.

Nikolai Ivanovitš esitti seuralaisensa:

— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa, suomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta puhuin, Nataša Nikolajevna.

— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa, aateveljet, tervetuloa!

Hän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti pöytään.

— No, Kolja? virkahti hän kysyvästi.

Insinööri ymmärsi vihjauksen.

— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni kanssa hetkisen kaikessa rauhassa.

Nainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti keskusteluun, vaan tarttui pulloon.

— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne. Täällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän kuin tarpeeksi.

Ryssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman lasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen lasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet viinipisarat.

— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme, elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!

Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat ruskeisiin silmiin.

Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.

Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.

— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin ääniä, kummempiakin.

Hän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:

— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen. Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi, joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin, kommunistiin, verrattuna.

Uudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.

— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten! intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan. Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin on venäläistä.

Hän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.

— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta. Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa. Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla, tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät. Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla. Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä päihtymystä.

Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän vakuutti:

— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.

— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin vihollismaasta.

Ja ryssä kumosi taas lasinsa.

Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan. Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä uhata. Hän nousi lähteäkseen.

— Pentti, odotan sinua ulkona.

— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla, kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.

Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui, vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen humalaisesta, puheliaasta ryssästä.

— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on ainoa, millä minulle on arvoa.

Ryssä hymähti.

— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette kommunisti. Sanotte olevanne... Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme. Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä! Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset, lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen. Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso: surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri ylösnousemus!

Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen ruskeista silmistä.

— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.

Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia oven pielessä.

Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt, että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.

Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi, joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.

Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi, uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja! Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia olisi joka miehen asia...

Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja ruumiita, ruumiita...

Kestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?

Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei pienenä. Ei yksin.

Pentti huokasi.

Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!

Häntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!

Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen vaara.

Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!

Hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.

Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita. Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen, silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.

Pentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!

Mutta ryssä ehätti esittämään:

— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni — hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin _ystävä_, ymmärrättekö, tytöt. Tässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun. Puluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli siekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.

Sitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat katsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.

— Piru vieköön! Olettehan kuin kirkossa!

Hän sulki tumman tytön syliinsä.

— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut, siivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän on tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.

Sitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät kiukkuisina:

— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?

— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla äänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen seuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän näköinen hän on, tuo ystäväsi.

— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä. Pentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän ole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä! Mitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille kreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin täyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso, mitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin ihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti. Katso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret ja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta nähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori paju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana helmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista, suomalainen!... Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on lähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää sinua, minun ystävänäni.

Kun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä jälleen:

— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa ympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä vaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian paljon!

Se oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa — kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!

Hän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien saksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää kaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

Hän kääntyi tyttöön hymähtäen ja viittasi häntä istumaan.

— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne! Kas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä. Lähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini, eikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen »kommunistitohtori».

Hän nauroi hieroen tyytyväisenä käsiään.

— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä, jotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan turhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.

Hän veti vaaleaverikön luokseen toiselle sohvalle.

Mutta vielä kerran hän kääntyi Penttiin:

— Suutele häntä, suomalainen! Kädelle? No niin, onhan se hyvä alku.

Hän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin seuralaisensakin.

— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo omat asiansa.

Pentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö keimailevan huvitettuna.

— Saanko pyytää lasin sampanjaa, tohtori?

Pentti nousi paikoiltaan ja täytti lasin.

— Olkaa hyvä, neiti.

Tyttö naurahti.

— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla, hyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.

Pentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis, vaarallisen kaunis.

Maša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi seuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.

— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne antamasta minulle tulta?

Pentti sytytti vitkastellen hänen savukkeensa.

Molemmat vaikenivat.