Part 16

Vapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa kättä! Ja sitten! Kohti kotia.

Isänmaata!

Vaaroja täynnä se tie olisi. Mutta kävihän se kohti Suomea!

He poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan, mutta Pentti ei tuntenut sitä.

Hän ajatteli kotia...

Opas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista kamaa oli kerätty siihen.

Kun Pentti ehti hänen luokseen, kääntyi hän puhuttelemaan:

— Taidat olla, toveri, outo tässä kaupungissa?

Pentti tuijotti ystäväänsä ällistyneenä. Jännes puhui ryssää!

— Jaakko! Mistä sinä olet oppinut...?

Räpyttelevissä silmissä välähti varoittavasti.

— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin suomeksi. — Puhu ryssää.

Seinilläkin on täällä korvat.

Sitten lisäsi hän ääneen:

— Etsitkö kattoa pääsi päälle, toveri?

— Sitä juuri, sitä juuri, isäseni, myönsi Pentti.

— Seuraa minua, toveri. Hyvän huoneen saat.

He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat muutamia turhanpäiväisiä sanoja.

— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!

Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi käsivarrellaan.

Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame. Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.

Pentti ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta hänen toverinsa ärjäisi:

— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet paitsi toveri Lenin?

— Luulin... arvelin... änkytti nainen.

— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.

Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:

— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria tyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu. Että mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.

Pentti kääntyi inhoten poispäin. Mutta Jännes vastasi silmää iskien:

— Näkemiin siis, pikku äiti.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa äänettöminä, virkahti Pentti:

— Iljettävää.

Jännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään, uskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:

— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se, hiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.

— Ja nyt hän?

— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti. — Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.

Pentti alkoi ymmärtää. Häntä oli äsken hirvittänyt toverinsa raaka puhe.

— Ja siksikö sinä äsken...? kysyi hän.

— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut keskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen vastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota, pitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen entisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.

Pentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui halveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui olevan mahdollista.

Hetken kuluttua lisäsi Jännes:

— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä meikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu, tottuu kaikkeen. Soromnoo vain.

Samassa vaihtoi hän kieltä. Poikkikadulta läheni pari sotilasta.

Niin sitä nyt eletään, toveri, kun herrasroistoista on päästy.

Oikein, toveri! huusivat ryssät nauraen. — Eläköön pyhä vallankumous!

Jännes ja Pentti huikkasivat vastaan:

— Eläköön!

Vihdoin olivat he perillä.

Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.

Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen. Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.

— Kaira!

Pentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.

— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja...

Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.

Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime tapaamisen jälkeen.

Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.

Vihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.

— Jaakko, häpeän heikkouttani, mutta...

Jännes ehätti sanomaan:

— Ymmärrän, Kaira.

Viitaten eteisestä vasemmalle johtavaan oveen hän lisäsi:

— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen. Katunut hän on.

— Vihainen?

Pentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes tarkoitti.

— Ole huoleti, Jaakko.

Kun he koputtivat oveen, kuului sisältä Katherinen ääni:

— Jumalan kiitos! Viimeinkin!

Pentti ja Jännes astuivat sisään.

Huone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli jäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä seinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan luona oli pieni kirjahylly.

Jännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen toisille selkänsä.

Katherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona kohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.

Miten toisenlaista kaikki oli nyt!

Katherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset olivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät. Parta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt tummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta. Vain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.

Pentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen kauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti muuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä kadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut niissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa silmissä oli kostea kiilto.

— Pentti, kuiskasi tyttö rukoilevasti, voitteko antaa minulle anteeksi?

Pentti ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin kärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna teitä kohtaan.

Katherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.

— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet minua päivin ja öin.

— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen teitä kohtaan vain kiitollisuutta.

Jännes kääntyi heihin.

— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän. Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan matkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt. Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.

Katherine naurahti hämillään.

— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken. Minä olen vain seurannut teitä.

Hän kääntyi Penttiin.

— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.

Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.

Kun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.

Katherine oli pistäytynyt keittiöön.

Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu Tarton sairaalassa.

— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, — minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton. Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä kannat.

Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti. Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena sarjana.

Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit... Kuikka... Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti Kamm sanonut. Linda-parka...

— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin yhdentekevä.

Katherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.

Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta...

Katherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.

— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos tahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat sinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän kuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki olisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.

Jänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja vasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.

— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että yksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin, niin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä», sanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin suusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se paikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi vain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.

Jännes naurahti jäyhästi.

— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin puheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja töllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko te ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta kun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän äkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa yrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota ei ole varaa menettää.»

Jännes vaikeni. Hetken kuluttua hän lisäsi hymähtäen:

— Ja hiivatti, sitten minä karkasin.

Katherine puuttui puheeseen:

— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis teidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut vaarassa näiden kuukausien kuluessa!

Jännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän suututti. Mitä se tuo neiti...? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen, mihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.

‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta hän oppi.

‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä, jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen öisen tappelun, Kaira?

Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.

— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä pelastuimme.

Pentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.

— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?

— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos, Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!

Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.

— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät, Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.

— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!

Katherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat savukkeihin.

— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.

Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.

— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne. Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko, että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.

Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.

Hän, juuri hän, joka kuitenkin...

Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä yhä voimistunut.

Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin voiminensa pitänyt auttaa?

— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.

Jännes puuttui puheeseen:

— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla. Minun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota, sellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.

Vilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä, ja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui ilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin, se sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin antamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia Toikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä kuin sinä ja minä mielensä mukaan.

Jännes naurahti hieroskellen leukapieliään.

— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä, tuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli tekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla saa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka sielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.

Samassa Pentti hypähti kauhistaneena pystyyn. Eteisestä oli kuulunut kolinaa.

Ryssiä! välähti hänen mielessään. Kaikki on hukassa!

Mutta Jännes työnsi rauhallisesti hänet istumaan.

— Ei se mitään. Isäntäväkemme vain tulee kotiin.

— Isäntäväkemme?

— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan kotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo löytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.

Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.

‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!

— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti puristaessaan pelastetun kättä.

Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet poltellen savukkeita, virkahti isäntä:

— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?

— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan elävänä mieleeni.

Mies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.

— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin punakaartissa.

Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa odottava, hieman arka ilme.

— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.

— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän antavan ilmi.

— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.

Vaimo kiirehti puhumaan:

— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan kärsiä!

— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan, vastakkaisella puolella.

Pentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:

— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen, karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.

Miehen silmät kostuivat.

— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa. Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.

— Niin, Suomessa... huokasi vaimo.

— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä. Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.

— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa teitä siellä taas alkuun.

— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin, ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän siellä on.

Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.

Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.

Vihdoin nousi isäntä paikoiltaan.

— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät heti porvareiksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna he erosivat.

— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan. Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.

Pentti kääntyi tyttöön.

— Entä te, Katherine?

Puhuteltu säpsähti.

— Minä?

Heidän katseensa kohtasivat toisensa.

Nyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.

Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt? Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.

Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin, haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja — Hannan luo.

Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen elämä kutsui häntä.

— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja tyttärensä.

Hänen katseensa säihkyi.

Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin. Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja sen myös säilyttää.

Hetken kuluttua tyttö lisäsi:

‒ Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.

‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä, että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset. Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.

Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.

— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan silloin joskus tervehtimään meitä?

— Tulen, Katherine. Varmasti.

Jännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:

— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.