Part 8

Kaunis maaliskuun loppupuoli... Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia. Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos _pridvoriin_. Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja, ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta, metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua _colibassani_ aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.

Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan ymmälle.

Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.

»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkää _Poteraani_?»

»Hän ei välitä hiventäkään _Poterastasi_».

»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».

»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».

»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman hovissani».

»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».

»No niin, siinä tapauksessa hirtän hänet!»

»Kunhan ensin saat hänet...»

* * * * *

Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset, parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset, yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi. Huomattuaan arkontin _pridvorissa_, huusi viimemainittu kreikankielisen tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman ja Eliaan.

»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»

Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi hymyillen seisomaan ja sanoi:

»Olkaa tervetulleita, arvoisat _Kalogherit!_ Tulkaa lähemmäs».

Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»

»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»

»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.

»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»

»Pyhä Henki, joka asuu meissä, on paras ravintomme, arkontti!»

»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin sitten tarvitsette rahaa?»

»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa, kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin välttämättömiä sielumme rauhalle!»

»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista dukaattia».

Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.

»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia. »Te näytte myöskin käyneen _Carc-Serdar_ Mavromyckalisin ja arkontti Cutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenen _zlotesia_ kumpikin. Mikä kitsaus!»

»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle sopii».

»Heidän paikkansa ei liene kovin kadehdittava!»

»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luen _Kyriacodromionin_». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]

Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä, parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni jylisi ukkosena:

»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen, joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin, vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat vartioivat!...»

»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »_Kyriacodromionisi_ ei miellytä minua!»

Ja hän lisäsi, minun puoleeni kääntyen:

»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»

Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään. Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:

»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja? Onnentuottajia?»

»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa... Tässä on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan... Tässä kappale pyhästä ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä, norsunluusta ja...

»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren ristejä!»

Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.

* * * * *

Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä, huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin, jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua.

Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:

»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa, että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksi _Mastikha de Chio'a_». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]

Kreikkalaiset aivan hullaantuivat:

»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi, _patrida Homyros!_ Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»

Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:

»Mitä tämä melu merkitsee?»

»Täällä valmistaudutaan vain siunaamaan aseita», vastasi Cosma.

»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän turmelette pyssyt kelvottomiksi!»

»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»

Tämä leikinlasku herätti yleistä naurua.

Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät kolme _okaa_.

»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan tänne lasinne!»

Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:

»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän voitokkaiden aseittensa malja — _eviva_!»

»Eviva!...»

Juotiin.

»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoi Cosma.

Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:

»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»

»Mutta...»

»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».

Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta... Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta, sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin, pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia. Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan. Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa mastikhaa.

Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme arkontin yksityishuoneisiin.

Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:

»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»

»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun _Kyriacodromionin_», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.

»Rosvoja!...»

»_Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten aseistetut palvelijat_, — ettekö muista, arkontti?»

»Hoi! _Arvanitakia_! Aseisiin!»

»... _Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat, että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana_».

»Kuka olet, sinä kirottu _Kabogheros_? Onko rosvosta tullut munkki?»

»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»

* * * * *

»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:

»... Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät niitä... Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat lainaavat sille tuoksunsa... Ja Cosma rakastaa sinua...»

Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:

»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!...»

* * *

Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan. Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja tulvillaan elämänhalua.

Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä. Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia nuotioita.

Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua suututti.

»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä iltana Eliaalta levähtäessämme.

»Hyvin vähän».

»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»

»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman kaksoiskasvot».

Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään. Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan kaikkea muuta kuin ahdistusta:

»... Sinä, Floritchica, olet minulle rakkain kaikista...»

Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.

»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala, tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema. Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät paremmin».

»Noin vuosi taistelusta _Poteran_ kanssa, jossa sinä jouduit vangiksi, lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta, jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen varusväkensä oli liittynyt _Poteran_ riveihin ajaakseen takaa erästä suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat: _Tapaatte hovissa parikymmentä pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte apua_. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:

»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»

Cosma huudahti:

»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin, että olen tullut tänne kostonaikeissa».

»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle. Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin. Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa... Ja osta niillä rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille... Ja minä olen orjasi».

Kun tuona yönä istuimme Cosman kanssa tupakoiden, sanoin hänelle:

»Aiotko noudattaa paholaisen neuvoa?»

»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon hänet omakseni».

»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi...»

»Annan vaikka pirun johtaa itseäni...»

»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että iskisit sitä päähän... Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole järkevä...»

»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua. Nouse seisomaan!»

Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri, kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.

»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».

Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa, kuunnellessaan minua:

»Cosma... Ei kukaan voi olla sankari puolittain... Sinua pidetään sankarina... Sinua ihaillaan... Mutta sinä et ole sankari, etkä ihaile mitään... Tai ihailet liiankin monia asioita... Huomenna, kun olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: _Cosma tuli tappamaan lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä, että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti Cosmaa?_ Niin seudulla sanotaan... Ja siinä he ovat oikeassa... Ja sinä olet väärässä... Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».

Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta, sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:

»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»

»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»

»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»

»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät... Ja niinkauan kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»

»Kuinka urhea olet, Cosma!»

»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»

Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa. Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää, pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan läheltä.

Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu... Säikähtänyt eläin karkaa aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista, jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa tomuista tietä.

Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen:

»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa? Sano, mitä tahdot!»

»Tahdon sinut, Cosma...»

»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa ja ohimoissani jyskää!»

Hetken kuluttua tuo vanha maalaisukko luoksemme molemmat hevosemme. Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.

»Siinäkö kaikki, Cosma?»

»Siinä kaikki tällä kertaa, ystäväni!»

»Mutta nyt et ole täyttänyt velvollisuuttasi».

»Minulla ei ole velvollisuuksia: anteliaat eivät ole velassa kenellekään».

Nousimme satulaan... Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä, ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.

Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme täyttä laukkaa.

Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa, jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa iloksi.

Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.

Tyttö oli sanonut:

»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit laulaisivat ylistysvirttä!»

Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi. Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.

»Soita, Elias!»

»Kenelle soittaisin?»

»Soita iankaikkisuudelle!»

»Sinun iankaikkisuutesi on lyhyt, Cosma...»

»Lyhyt, mutta väkevä kuin salama, joka iskee sytyttäen maahan».

Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa... Ja ensi sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva enkeli.

Je suis celle qu'on ne prend pas, Je suis l'âme qui se livre. Il n'y a pas de Dieu tyran, Mon coeur ne connait poînt le péché...

[Minua ei kukaan ota väkivalloin, sieluni antautuu vain vapaaehtoisesti. Jumala ei ole julma, eikä sydämeni tunne syntiä...]

Näin lauloi paha hengetär... Ja hänen äänensä voitti metsän kohinan ja leivojen laulun. Silloin unohdin päätökseni, petin Jumalani, ja soitin kuin mieletön. Soitin, kunnes suolaiset hikikarpalot kirveltivät silmiäni. Silloin lakkasin, kuivasin kasvoni ja huomasin, että Cosma oli poissa, poissa paha hengetär, ja että olin yksin keskellä yötä ja hiljaisuutta, — yksin, niinkuin olemme kaikki maan päällä.

Matkaamme vaikeutti lakkaamaton sadesää. Miehet ja hevoset olivat märkiä kuin uitetut rotat. Suojatakseen aarrettaan Cosma riisuutui paitahihasilleen ja sälytti kaikki vaatteensa naisen ylle, joka tällaisena näytti muodottomalta, kostealta kääröltä. Yöt vietettiin luolissa. Silloin Cosma oli pelkkää hyvyyttä. Hän nouti yksin kuivia puita, sytytti hyvän nuotion, kuivaili tavarat, keitti lämmintä juomaa, ja paljaana vatsaa myöten kuin mikäkin alkuasukas hän ryhtyi kiilloittamaan aseita ja lataamaan niitä kuivalla ruudilla.