Part 7

Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle. Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.

Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös, arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.

Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.

»Mikä on nimesi?»

»Jeremias».

»Cosman poikako?»

»Metsän poika».

Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:

»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta. Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion tehdä sinusta kamaripalvelijani».

»Mitä? Palvelijan, minusta...»

»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä luottamusmiehen!».

Purskahdin nauruun ja huusin:

»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»

Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin itsekseen:

»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minua _arkontti-paraksi_».

Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:

»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan kielen kärki suurisuisilta».

Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli esiin kuin maasta nousseina.

»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.

He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies, jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.

Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:

»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti Samurakis!»

Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:

»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».

Valtias nauraa hikerteli partaansa.

»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».

»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»

»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».

»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain vetämään vankkureitasi».

»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa vertakin mielensä mukaan».

»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»

»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»

»Minä vähät vihastasi!»

»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».

Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.

»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni, niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»

* * * * *

Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa. Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan, mutta veri kohosi päähäni.

»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä, kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»

Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.

»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»

Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:

»Tällaista on opissaolo!»

»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran suoraan hänen rintaansa.

Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:

»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua paljaaseen selkääsi!»

Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:

»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».

»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.

»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.

»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».

Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.

Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.

* * *

Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.

Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin _illikeihin_, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin _chalvareihin_, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:

»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»

Vastasin heille:

»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».

Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.

Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan, kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:

»Ilman ehtoja».

»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»

»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot ovat sammutetut».

»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»

»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä. Olen ollut kuin kuollut».

»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman _colibasi_ [= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa vartioston keittiöstä».

»Hyvä on», sanoin minä.

»Sekö on ainoa kiitoksesi».

»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»

»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»

»En ole koskaan tehnyt sellaista».

Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.

Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu- ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet, milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin. Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni, sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni kuolettavaa kaipuuta.

Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:

»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut ampumiskäskyn».

»Tiedän sen», vastasin minä.

Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.

Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä». He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi, — isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä, kaljupäinen äijärahjus.

Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta. Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille, jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: _Alvitz! Alvitz!_ alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan. Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja luottamusmiehemme.

Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan viedä murenen _alvitzia_ tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin vesi kielellä teidän syöntiänne».

Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla äänellä:

»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö... Tiedän, ettei sinulla ole millä maksaa, _mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!_»

»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö uhkaavasti, hänen palatessaan portille.

»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus toivoa».

Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois huudellen:

»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»

Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: _ensi keväänä!_ Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?

Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.

Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli mukanaan nainen.

Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari, seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.

Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu oli kaunis kuin joku noista kolmestasadasta _cadanasta_, jotka täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä. Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen vartiosto.

Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta, ja yhdessä he kulkevat _pridvoriin_, josta näkee yli koko pihan. Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.

Arkontti puhuu meille perin huonolla romaniankielellä:

»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne. Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica [romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa hänen terveydekseen!»

Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!» »Jumala suokoon teille terveyttä!»

Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen, missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.

* * *

Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.

Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin. Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava maalaismallinen _soba_. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.

Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he minua melkein yhteen ääneen:

»Hyvää iltaa, Jeremias».

Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.

Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka katse vangitsi minut.

»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».

»Olen metsän poika... En tiedä äidistäni enkä isästäni... Cosma on kasvattanut minut».

Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:

»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»

»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».

Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.

»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»

Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».

Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.

Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti. Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan taskuissa. Hän sanoi minulle:

»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».

»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla vakavasti, »tahdotko palvella minua?»

»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».

»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta... metsän lasta», sanoi Floritchica lempeästi.

»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».

Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä minulta:

»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»

»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet. Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta, vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»

Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti huudahti vilkkaasti:

»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»

»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia sinulle?»

Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:

»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi taivuttaa mihinkään».

Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä minusta palvelija.

Pakkasta... Unen horrosta... Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.

Eräänä iltana istuin _colibassani_, jota ankara tuuli ravisteli, ja katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.

Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa. Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata _Poteraa_, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää, jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin viholliselle ainakin.

Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli minusta yhtä mieletöntä.

Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä avautui ovi. Floritchica astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen _chubaan_, jossa oli pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun oudon vaikutuksen.

Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni laidalle... Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani... Hän vaikeni, ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua... Minä katselin häntä... Katselimme näin toisiamme kauan... Sitten käänsin hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?

Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui tulevan taivaasta:

»Metsän lapsi!... Rakkauden lapsi!... Olet kuvitelman tulos. Olet kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta... Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä _colibassa_, sinä, jolla olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet rakentavat vuorille... Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun niiden pitäisi katsella metsien paloa... Ja korkeuksista, missä kotkat liitelevät, olet pudonnut maan tomuun... Mutta ehkä tämä onkin oikein: lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».

»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava vanhempiensa synnit?»

»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»

Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.

Tuleni sammui... _Coliba_ pimeni.

* * * * *