Part 3

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone, ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.

»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.

»Etkö tule kanssani?»

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.

* * * * *

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.

Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.

Niin, _suostua_. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.

»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.

Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.

* * * * *

Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.

»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.

Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.

»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.

Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.

Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla, veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva, eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.

Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään, ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla surullinen.

Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä, tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta. Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju. Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä, että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:

»Ja tämä on vain esimakua!»

Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen vievän oven.

Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren, joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.

Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä vasten. Käsi oli jäinen.

Sairas ei hievahtanutkaan.

* * * * *

»Nouse ylös... Adrien... ja nosta minua».

Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.

Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaisten _ghebain_ muodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno... — — —

»Istu... tuonne... tuolille. Inhoatko minua?...»

»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».

»Sinä olet onneton... Miksi?... Enhän minäkään ole onneton».

»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».

»Erehdyt, Adrien... En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee... en tiedä siitä mitään. Muu... on mennyttä. Mutta pää!... Mikä ihmeellinen laitos!»

Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:

»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten... sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla... Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».

»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»

»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»

»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»

»Hyvä... Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».

Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.

»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».

* * * * *

Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.

Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.

»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»

»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».

Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!

Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:

»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis... Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».

Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:

»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»

»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä ... Mutta se on johdonmukaista, kohtaloni mukaista... Ajoin takaa täydellistä onnea, helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä... Ja sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut, tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja madot eivät pysty...»

* * * * *

Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja niin olikin.

»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»

Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään ja hän huudahti:

»Tyytymätönkö minuun? Ja miksi, eno?»

»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen, mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla — tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko, kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä... Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä, elämisen iloa... Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita, punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain käsin, kuullen sydämeni ääntä... Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan, moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien typeryydestä!... Ha! ha!... Se miellytti minua! Työmiehiänikin se miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin, ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'...»

Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama maa... — — —

»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien, sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei ole tietymätön?»

Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin. Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.

»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno. »Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»

Adrien punastui korviaan myöten ja sanoi:

»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi jouduin minä... Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta vankilaa».

»Ehkä... Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»

»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä heidän tyttärensä kanssa».

»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».

Eno odotti vastausta. Adrien vaikeni. Edellinen jatkoi:

»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen, vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa, syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi lieventämiseksi... Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten näet... Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa, häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän: sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani. Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta rahaa, lähettääkseen pojalleen... En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».

* * * * *

Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä kiihkeästi, huutaen:

»Anteeksi!... Anteeksi!... Olen kurja!»

»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon, jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»

»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:

»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato, antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa...»

»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään kaikkea, mitä eilen rakastit...»

»Aivan niin... Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut siihen, missä näet minut tänään...»

»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista, kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja aistimme huutavat sitä».

»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!... Vain näennäisesti!... Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa niiden onnellistuttamiskykyyn».

»Sydämen myrsky...»

»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.

Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän kiusoitteli kuolemaa.

Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton olemattomuudesta...

* * * * *

»Sydän! Sydän! Adrien... Itkekäämme sitä! Tuota nyrkinkokoista lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!... Olkaamme oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen muistoja!... Siunatut muistot!... Olkoon menneeksi... Eläkäämme vielä hetkinen kauheassa menneisyydessä!... — — —