Part 2

* * * * *

Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi:

»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».

Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:

»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet kaikkien nähden kenkäni anturaa!»

Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille, tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla häiritä Anghelin rauhaa.

Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään. Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.

Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle. Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi, ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua vasten ja sanoi arasti:

»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».

Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui Sulttaanin kanssa sisään.

Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä, ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa...

Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky, oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina. Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu, muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.

Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän sanoi lempeästi:

»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien... mutta miksi sinä itket?»

»Eno... onko se mahdollista?... Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain kuiva kannikka... Ei... Koiratkin syövät tänään mesileipää...»

Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:

»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle, mitä käyntisi tarkoittaa».

»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»

»En vihaa enää ketään».

»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»

»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».

Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».

»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että tulisit tänä iltana enon luo».

»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien, sinun äitisi on pyhimys».

Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:

»Ja mitä sinä ajattelet?»

»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta sydämestäni».

»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»

»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».

»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».

Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.

He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.

* * * * *

Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.

Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.

»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla saarnaäänellä.

»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.

Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan, nojaten seinää vasten ja risti kätensä.

Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti, katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän — laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:

»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken...

»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.

»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo kestänytkin, Dimi».

»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan...»

»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»

Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:

»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin...»

* * * * *

Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti vanhanaikaiseen tapaan:

»Hyvää iltaa, kunnon väki!»

Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään. Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.

»Veli parka!... Veli parka!... Millaiseksi olet tullut!»

Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.

Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.

Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja katse kylmeni. Hän sanoi:

»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».

Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:

»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn tervehdystä».

Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:

»Mitä tervehdystä, isä?»

Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:

»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».

Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:

»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».

»Anghel!... Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan Jumalan poika ja Jumala itse...!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä, mutta hiukan värisevällä äänellä.

»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.

Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen, maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.

Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita, kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.

»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes ihminen!»

Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä, äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin itsekseen:

»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan...»

Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:

»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi... Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?...»

»On yhdentekevää, rakastanko vai en... eihän se merkitse mitään. Mutta miksi huolehdit minusta, sisareni?»

»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun onnettomuuteni...»

»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta onnettomuudestasi, vaan et minun».

»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».

»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun vereni, vaan ei sinun».

»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».

»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon, mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä, mutta sinulle se on kuolema».

Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.

* * * * *

Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi puhua:

»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista, että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden kautta valittujen joukkoon».

Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan voimakkaammalla äänellä:

»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää enemmän kuin me...»

»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».

Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:

»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina Jobista?»

Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:

»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien käytettäväksi. Se vaatii sinua _uskomaan_, ei _etsimään_».

»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon sydän».

Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:

»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa pilkataan!»

»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua näin rankaisee?»

»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon, joita odottaa iankaikkinen elämä!»

»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan, että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».

»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»

Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.

* * * * *

»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt, »sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän on pappi».

»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi, sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla. Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän, että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea, elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se, joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän, mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei koskaan saa kylliksi».

Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:

»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni. Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että kuolen juomarina, _kenenkään olematta siihen syypää_».

ANGHEL-ENON KUOLEMA

Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta. Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen, tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta taulasta.

»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».

Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän kutsuu minua?»

»En tiedä... Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»

Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä...»

»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.

»Ei kukaan... toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»

»Noin kuusi vuotta».