Part 11

»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen, kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää lopullista hyväksymistä».

Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu, vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää. Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu verhosi häntä.

Hän puhui selvällä äänellä osapuilleen näin:

»Niin, Cosma... Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä? Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä, ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti, oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen, ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille: _olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä_!»

Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:

»Suutelen sinussa omaa ajatustani», sanoi hän.

Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.

Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot tuosta munkki-hupakosta?»

Elias kohautti olkapäitään ja katseli Cosman pöhöttyneitä kasvoja:

»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on oma _Kiriacodromioninsa_, joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».

Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.

* * * * *

Seuraavana päivänä Cosma heräsi kiukkuisena ja huusi telttansa edustalta:

»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»

»Entä minä?» kysyi Floritchica.

»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin, kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa, luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, ja _ursitelini_ ovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».

Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa, jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin lähtevän ystävän olkapäähän.

Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.

»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville, »mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet linnoituksen».

Ja kääntyen miesten puoleen, jotka lajittelivat tavaroita, hän sanoi:

»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»

Sitten hän sanoi Cosmalle:

»Sinäkö olet tämän basaarin 'päällikkö'?»

Nämä sanat kuullessaan munkki riensi Floritchican luo, huudahtaen:

»Nainen, salli minun suudella otsaasi, joka kätkee minun ajatukseni!»

Floritchica tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi.

Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea laulu:

La petite fleur de fève Sur la rive du Sereth Broute le cheval de Ianco, Broute l'herbe et hennit. Ianco s'est couché et songe; Et son rêve: une amoureuse! Amoureuse endiablée, Ourdit de la trame, à Ianco, Dans la vallée du Hanneton. Mais ce n'est pas de la trame Pour faire du linge de rechange: C'est un linceul pour couvrir Deux yeux noirs qui ont aimé!...

Vapaasti suomennettuna näin:

[Pieni herneenkukkanen! Serethin rannalla kulkee Jancon ratsu valloillaan ja hirnuu. Janco makaa unelmoiden ruohikossa. Mistä hän unelmoi? Säihkysilmäisestä rakastetustaan, joka kutoa helskytteli kangasta Hannetonin laaksossa. Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi, vaan siitä tehtiin käärinliina kahden mustan, iäksi sammuneen silmän peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta...]

Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.

Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:

»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».

Hän sylkäisi lammikkoon. Sitten hän paneutui selälleen maahan.

Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:

»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin meitä synneistämme!»

Paikoiltaan liikahtamatta Cosma keskeytti hänen sanatulvansa:

»Mene tiehesi!... Olet inhoittava! _O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia!_ Olette nautoja! _Jumala rankaisee!_ Minä vähät Jumalastanne!»

Ja hän hypähti jaloilleen ja meni.

Nainen teki ristinmerkin ja rukoili:

»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja hänen elämänsä on kovaa».

* * * * *

Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen. Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin, jollaista Cosma aina oli halveksinut.

Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella, joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinen _Poteralle_.

Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:

»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».

Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä, jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä, mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton. Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.

Ja aseetonna olisi Cosmaa luullut sikopaimeneksi.

* * * * *

Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on ohi... Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.

Leirissämme oli kaikki päinvastoin.

Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa _Potera_ oli kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.

Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen, kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.

Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle retkelleen.

Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:

»Bade Cosma, uhkarohkea, sua väijyy... _Potera_!»

Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli vieläkin syvempää:

»Anna väijyä _Poteran_, jos tulee, pois ma sen karkoitan!...»

Ja hän nousi ratsulleen.

Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.

Oltiin Isaccean lähistöllä. Tie oli autio, pensaikon reunustama.

Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuen Cosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:

»Minulla ei ole asetta!»

»Sen parempi!» kuului vastaus.

Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon, kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen hänen pelastuneen.

Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.