Part 10

Ja aivan oikein. Tasangon laidassa olevalla laajalla niityllä, jota tulvavedet kostuttivat ja jossa kasvoi siellä täällä pajupensaikkoa, kävi suunnaton lammaslauma laitumella. Kun tulimme lähemmäs, hyökkäsi joukko kiukkuisia koiria meitä kohti. Kuullessaan paimenen huudon ne palasivat tottelevaisina hänen jalkoihinsa ja paneutuivat pitkäkseen, hakaten hännällään maata. Mies oli kooltaan kääpiö. Hän oli tummaverinen, hyvin parrakas, _caciula_ painettuna syvään yli silmäkulmien, yllään pitkä _sarica_, joka peitti hänet kokonaan, ja näin hän seisoi ja odotti meitä, nojaten leukaansa tukevaan keppiin. Oli mahdoton sanoa, oliko hän aseistettu vai ei, mutta kasvojen lujat piirteet, jotka puhuivat monista kokemuksista, hänen olemuksensa tyyneys, ja ennenkaikkea nuo pienet, mustat silmät, joiden katse jo etäältä lävisti meidät, vaikutti jokaiseen, joka antaa arvoa inhimilliselle kauneudelle. Vain heittiö voi lyödä sellaista miestä, ja hänen kaatumisensa vapisuttaa koko maata.

Elias pysähtyi kymmenen askeleen päähän hänestä ja sanoi:

»Hyvää päivää, toivotamme sinulle hyvänsuopina miehinä».

»Tervetultuanne, matkamiehet, ja olkoot ajatuksenne yhtä hyvänsuovat kuin sananne».

»Ensimäinen ajatuksemme on tämä: oletko lauman omistaja vai palkollinen?»

»Olen oma herrani. Tämä lauma takaa minulle vapaan elämän».

»Jos niin on, niin sanohan, montako _sfanzia_ on meidän maksettava karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»

»Ystäväni, lahjaa ei korvata _sfanzeilla_. Valitkaa. Koska kysymyksessä on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».

Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona. Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.

Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoli _ploscaa_. Elias levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan. Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa, koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.

Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui apostolinen usko, hän sanoi:

»Ystäväni, alistukaamme lakeihin, joita ihmiskäsi ei ole kirjoittanut...»

Cosma huudahti:

»Minä en alistu!»

»Ja hyväksykäämme ne, sillä ne ovat järkähtämättömät...»

»En hyväksy mitään!»

Elias oli neuvoton. Täynnä suvaitsevaisuutta ei Elias enää tahtonut kiihdyttää Cosman mieltä, vaan ryhtyi ensimäisenä syömään. Mutta kun me jo olimme lopettaneet aterian, oli Cosma tuskin syönyt kolmea suupalaa ja juonut kolmea kulausta. Hän tuli itse siitä ensimäisenä levottomaksi.

»Veli Elias, _tämä on minun kuolinvuoteni_... Ei koskaan ennen ole viha vienyt minulta ruokahalua. Veli Elias, mitä ajattelet tästä?»

»Bade [= kunnioittava nimitys vanhemmalle henkilölle] Cosma, luulen, että todellakin pian kuolet...»

Cosma kävi vuorostaan neuvottomaksi, mutta sanoi viimein:

»Niin, Elias, minä kuolen pian... Ja Floritchica on syynä kuolemaani».

Nainen väitti vastaan:

»Mutta minähän rakastan sinua, Cosma! Olen aina rakastanut sinua».

Cosma toisteli:

»Olet aina rakastanut minua... Ja tulet luokseni syyllisenä!...»

»Cosma, mitä sinä olet tehnyt niistä, jotka ovat tulleet luoksesi viattomina?»

»Minä olen unohtanut heidät seuraavana päivänä, mutta sehän ei ole minun, vaan Jumalan asia. Hänen asiansa on selittää miehen väärinkäytökset, sillä hän se on antanut miehelle väkevät vietit ja halun sammuttaa janonsa sekoittamattomista lähteistä».

Eliaan silmät rävähtivät selälleen ja hän pisti väliin:

»Totta, Cosma!... Jos Jumala on oikeudenmukainen, tuottaa tämä juttu hänelle päänvaivaa. Olet oikeassa hulluuksinesi. Ja jos voimme riistää sinut kuoleman kidasta kostamalla puolestasi, on käsivarteni heti valmis auttamaan sinua. Sano, kenelle kannat vihaa?»

»Jumalalle!... Koko maailmalle!»

»Mutta emmehän voi tapella Jumalaa eikä maailmaa vastaan. Ja jos Floritchica on pahan alkujuuri, ei se ole hänen syynsä».

»En ole tehnyt Cosmalle mitään pahaa», vaikeroi Floritchica. »Muille kylläkin, kuten arkontti Samurakisille, jonka te poltitte elävänä...»

»Sitä parempi!...» sähähti Cosma hampaittensa välistä.

»... tai Silistrian pashalle...»

»Silistrian pashalle? Onko sekin koira saastuttanut sinut? Ja tässäkö minä syön lammasta, sensijaan, että menisin ja söisin pashalta korvat?»

Näin sanottuaan Cosma hypähti seisoalleen, ja se, mitä nyt tapahtui, oli silmissäni kuin valon leimahdus.

Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski kätensä olalleni ja sanoi:

»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».

Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät kiivaasti toisistamme.

»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»

Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.

Cosma pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja tiedusteli kiihkeästi:

»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pieni _tshobanitza_?... Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen tielleni ja katosit jälleen?»

Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä surkeassa _colibassani_ arkontin luona:

»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma, olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen, hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa tottelevaisuutta!»

»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, että _olen saavuttanut kuolinvuoteni_. Cosma, joka tottelee, ei enää ole Cosma!»

* * *

Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä, joka vallitsi maailmaa luotaessa.

Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto, joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?...

Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta, että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.

Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt, vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli! Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme jäädä levottomina odottamaan meitä?

Mitä sekavia mietteitä!

Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä. Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen, ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.

* * * * *

Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli. Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:

»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon tarinan?»

Emme tunteneet sitä.

»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli 'gramma onnea', veti muitta mutkitta _ghebansa_ pään yli ja heittäytyi maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli: _Jos rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni_. Ja hän paneutui maata heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin. Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».

Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi? Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan nähden?

Kysyin sitä Eliaalta. Hän vastasi:

»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin viisaudella».

En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä kuolemakin.

Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni, kun hän sanoi:

»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa, samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme. Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia, jatagaanini, paitani ja kohtaloni...»

En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä. Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan matkaa.

Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen ystävänä.

Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänellä _heitukan_ laulua:

Approche ton bac, péager! Pour que je passe chez ce gospodar. Qui est pourri de richesses. Il est seul comme le coucou: Neïca est jeune et haidouc. Tire ton bac un peu en aval, ou je fenvoie un plomb dans les reins!

[Tänne lauttasi, vartija, ja vie minut gospodarin luo, joka on menehtyä rikkauteensa. Hän on yksin kuin käki: ja minä olen nuori heitukka. Annahan lauttasi luistaa, tai saat lyijyä reisiluihisi!]

Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme. Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin, pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli muuten sileäksi ajeltu.

Floritchica sanoi:

»Olkaa rauhassa, minä tunnen hänet, hän on ystävä...»

Cosma kivahti:

»Mitä? Ystäväsikö, tuo variksenpelätin?»

Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:

»Tervehdin kaikkein kunnioittavimmin _tshobanitza_ Floritchicaa!»

Ja kun viimemainittu ojensi hänelle kätensä, suuteli mies sitä, jolloin Cosma iski kannuksensa niin kiivaasti hevosensa kupeisiin, että se kavahti takajaloilleen.

»Teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt Konstantinopolissa. Teitä on siellä suuresti kaivattu!»

»Ah», huudahti hän keimaillen, »onko teillä ollut puute naisista?»

»Naisistako? Ei, totta tosiaan, vaan _henkevistä naisista_!»

Sitten hän katsoi meihin kuten ylhäinen mies katsoo alhaiseen ja kysyi:

»Mitä joukkuetta tuo on?»

»Palkkaamiani metsänvartioita».

»Hm!... Paremminkin heitä luulisi rosvoiksi!»

»Kautta kunniani! Metsänvartiat ovat kuten rosvotkin parroittuneita, aseistettuja ja pesemättömiä».

»Rosvoista puhuttaessa, oletteko kuullut, mitä hävitystä tekee maassa eräs heitukka, nimeltään Cosma? Se on valitettavaa, mutta 'meikäläiset' ovat myöskin väärässä, sillä heidän sorronhalunsa menee yli siedettäväisyyden».

Sitten hän jälleen suuteli Floritchican kättä, kumarsi hyvin syvään ja lähti hiljalleen ajamaan.

* * * * *

Mutta Cosma ei jatkanut matkaansa. Silloin huomasimme, että hän oli keskustelun aikana pureskellut viiksiensä päät ihan tasalle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, vaan katseli vaanien etenevää bojaaria. Kun viimemainittu oli ehtinyt noin viidenkymmenen askeleen päähän, hän tähtäsi ja ampui häntä selkään, mikä oli nopeammin tehty kuin sanottu. Mies kierähti maahan; ajoneuvot jatkoivat matkaansa peltojen poikki.

Ja Cosma päätteli:

»Minä opetan sinut suutelemaan kädelle naisia, jotka ovat _pesemättömien_ miesten seurassa...»

Ja Floritchican puoleen kääntyen hän lisäsi: »Oletko ollut tuonkin narrin oma? Onnettomuuksien onnettomuus! Onpa koko työ, jos lähden Stambuliin etsimään heidät käsiini ja tappamaan heidät kaikki».

Minulle hän sanoi:

»Mene katsomaan häntä, Jeremias, ja jollei hän ole kuollut, niin lopeta hänet pistoolillasi».

Tein kuten käsketty, mutta tulin tyhjin toimin takaisin: hän oli kuollut, luoti oli lävistänyt hänen päänsä.

Floritchica huudahti:

»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet luvannut totella minua ja olet...»

»Ja olen unohtanut, tottumaton kun olen...»

»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana, ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita...»

Cosma keskeytti hänet kärsimättömänä:

»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan paidan!... Entä sitten... annan palttua koko asialle... Se ei minua ajatteluta, vaan...»

Pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:

»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä, kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis: _käy sokean kimppuun ja revi silmät hänen päästään_! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan sitten nähdä... Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä menojaan».

* * *

Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, — vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat, linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa, nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.

Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa, kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.

* * * * *

Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän mielestään komea ja kaunis.

He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta, kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:

»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»

Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi, muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa. Ajattelin itsekseni:

»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja tunteet. Piru heidät periköön!»

Ja nyt aloin juoksennella ympäri kuin vasikka, aivan poissa suunniltani. Siihen olikin syytä!

Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa, missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.

Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä], josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka], ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia, pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan. Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin ulvoivat mieliteosta.

Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja millaista juotavaa!

Sadan _vadran_ [vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia muistuttava, kahdenkymmenen _vadran_ tynnyri sen vieressä oli täpötäynnä pyhää _tshuicaa_ [päärynäviina], joka olisi voinut herättää kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.

* * * * *

Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan, unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä hyökkäyskäskyn.

Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin sai mennä ja leikata itselleen _mamaligaa_ ja täyttää puulautasensa haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä polviltaan, käyttäen _ciorban_ syöntiin puulusikkaa ja paistoksiin sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa Kristuksen pyhää verta säilytettiin.

Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:

»Ystävät!... Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»

Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät kurkkuihin ja _tshurica_ kiihdytti ruokahalua.

_Mamaligasta_ käsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät, ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.

Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö, joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:

* * * * *