Part 2

Päivä päivältä kävi selvemmäksi, että meidän laitoksemme oli kumoon menemäisillään ja että jotain piti tehdä, jollemme tahtoneet sulkea porttejamme ja tehdä vararikkoa. Ja eräänä päivänä tulivat kaikki liittomme kannattajat minun asuntooni keskustelemaan asiasta.

Minä olin jo tehnyt päätökseni ja odotin ainoastaan, että minun neuvoani kysyttäisiin, ennenkun itse annoin sen.

— Mitä me tarvitsemme, sanoin minä, on naissaarnaaja. Hän tulee nostamaan aika huomiota ja kääntää tuulen pois baptistien tuulimyllystä, ja jos hän on vielä kaunis, jollainen hänen luonnollisesti täytyy olla, niin minä lyön vetoa teidän kanssanne — suokaa anteeksi — te voitte olla vakuutettuina siitä että neljäntoista päivän kuluttua meidän vanhassa metodistikirkossamme on ainoastaan seisomapaikkoja enää jälellä.

— Mutta mitä me teemme pastori Brewsterin kanssa? kysyi muuan kirkkoväärti. Hän on saarnannut meille nyt jo neljäkymmentä vuotta ja olisihan synti ottaa pois häneltä leipänsä.

— No kyllä siitä asiasta helposti suoriutuu, sanoin minä. Annamme hänelle eron eläkkeen kanssa, eikä hänellä voine mitään sitä vastaan olla. Mitä kysymyksessä olevaan naispappiin taas tulee, niin on minulla sellainen jo tiedossa; minä näette tiedän, missä hän nykyään on ja kuinka suuren palkan hän tahtoo.

Kirkon kannattajat hyväksyivät arvelematta minun ehdotukseni, ja muutamien päivien kuluttua oli pastori Brewster ottanut eron saaden puolen palkastaan eläkkeenä. Kirkkoneuvosto oli kutsunut korkeasti kunnioitettavan Mathilda Marschin seurakunnan sielunhoitajaksi ja mainittu arvoisa neiti oli suostunut seurakunnan pyyntöön.

Hän voi olla noin viidenkolmatta vuoden ikäinen ja kaunis hän oli kun öljymaalaus seisoessaan saarnatuolissa mustassa silkkipuvussaan vastasilitetty valkea melkein samanlainen kaulus kaulassa, jollaisia papitkin käyttävät. Ensi kerran hänet nähdessäni en voinut olla ilman mielipahaa ajattelematta, ettei hän mennyt johonkin varieteeteaatteriin tai sirkukseen, missä hän pian olisi voinut ansaita sekä itselleen että jollekin kekseliäälle johtajalle kauniin omaisuuden. Laulajattarena ja tanssijattavena olisi hän ollut vähintäin kuuden sadan dollarin arvoinen viikossa. Mutta eiväthän naiset osaa arvostella kykyjään silloin kun heillä on sellaisia ja he tekevät juuri sitä, miksi luonto ei ole heitä aikonut. S Neiti Marschin tultua kääntyi onni heti meille myötäiseksi. Kun hän oli sekä nuori että naimaton, niin olihan päivän selvä, että hänellä oli suuri vaikutus seurakunnan nuoriin miehiin, ja kun hän antoi heidän ymmärtää, että hän ihan varmaan uskoi papiston naimattomuuteen eikä hänellä milloinkaan ole ollut aikomusta mennä naimisiin, niin antoi suurin osa naisia hänelle anteeksi sen että hän oli niin kaunis. Hän osasi pitää ihan ensiluokan saarnojakin, ja minä luulen olevani kykenevä arvostelemaan sellaista, sillä yhteen aikaan oli minulla asioimistoimisto valmiiden saarnojen myymistä varten papeille, enkä minä koskaan laskenut mailmaan ainoatakaan saarnaa, jota en ollut itse lukenut läpi.

Niinkun olin ennustanut, eivät baptistit voineet kestää kilpailua, kun kerran olimme päässeet alkuun naissaarnaajamme kanssa työskennellessämme.

Heidän saarnaajansa alkoi ottaa sairasvoimisteluja laajentaakseen rintaansa, jotta äänensä voisi kuulua puolta pitemmän matkan päähän, mutta ei siitä ollut mitään apua. Hänen kuulijakuntansa väheni viikko viikolta, ja kun meidän kirkkomme oli ihan täpösen täynnä kansaa, laskeusi vuokra hänen kirkkonsa penkeiltä laskeumistaan.

Muutamat harvat nuorukaiset pysyivät kumminkin hänelle uskollisina siihen asti kun meidän saarnaajamme alkoi saarnasarjansa "ainoastaan nuorille miehille". Silloin hekin jättivät hänet.

Neiti Marsch saarnasi nuorille miehille ajan synneistä, niinkun juopumuksesta, korttipelistä, tanssista ja teaatterissa käynnistä, ja hän pyysi heitä niin hartaasti jättämään nuo hurjistelut ja sen sijaan viljelemään sielujaan.

Tämä vaikutti nuoriin miehiin. Muutamat heistä muodostivat Browning-yhdistyksen, joka kohta tuli hyvin suosituksi. Joka kerta kun yhdistys kokoontui, valitsi puheenjohtaja yhden Browning-runon, ja jokaisella jäsenellä, joka antoi dollarin, oli oikeus arvata runon sisältö. Joka arvasi parhaiten, sai kaikki sisäänmaksetut rahat, ja oli iltoja, jolloin "pullassa" oli kolmekymmentäkin dollaria. Nuoret miehet ilmoittivat neiti Marschille, että he olivat lakanneet nakkia pelaamasta ja ruvenneet jäseniksi Browning-yhdistykseen, mistä hän luonnollisesti iloitsi hyvin paljon.

Kun joulu lähestyi, eivät kiitolliset nuoret miehet saaneet öisin paljon unta silmiinsä, siksi etteivät he tienneet, mitä joululahjoja he ostaisivat neiti Marschille. Naisillehan se oli paljon helpompaa, sillä hehän voivat ostaa hänelle hamekankaita, pitsejä, hiusneuloja ja muuta sellaista, mutta sitähän eivät nuoret miehet voineet soveliaasti tehdä ottamatta itselleen erityisvapauksia. Jos hän olisi ollut mies, niin olisi esim. pari tohveleita ollut paikallaan, mutta nuoret miehet tuumailivat, etteivät he voi ruveta neulomaan koristeita tytön tohveleihin, joka aina käytti korkeita nappikenkiä, ja joskin he sen tiesivät, pelkäsivät he loukkaavansa hänen hienotuntoisuuttaan. Yksi hänen ihailijoistaan oli ajatellut neuloa hänelle alushameen leveällä reunuksella, johon keltaisella silkillä olisi ommeltuna sanat: "Siunattu olkoon meidän pastorimme!" Mutta kun hän pyysi sisareltaan lainaksi hametta, jota käyttäisi mallina, sanoi sisar häntä tuhmimmaksi tyhmeliiniksi koko maassa.

Te ihmettelette, miksi ei hänelle annettu jalokivikoristeitä. Jaa, siitä syystä, ettei hän milloinkaan käyttänyt sellaisia muita paitsi yhtä paria korvarenkaita, jotka hän oli saanut äidiltään ja joita hän oli luvannut aina kantaa.

Nämä korvarenkaat olivat omituista kyllä takkiaisen näköiset, jotenkin isot ja tehdyt jostain metallista. Minä ymmärrän hyvin hyvästi hänen äitinsä tarkoituksen — eihän kukaan järkevä nuori mies, jolla näkönsä oli jostain arvosta, tohtinut lähestyä liian lähelle tytön kasvoja, joita varjelivat sellaiset korvarenkaat.

Enin suosittuja hänen luonaan näyttivät epäilemättä olevan säästöpankin kassööri ja eräs nuori asianajaja.

Totta puhuen ei heistä kumpikaan ollut saanut mitään päättävää kehoitusta häneltä, mutta seikka vaan oli semmoinen, että hän suosi heitä enemmän kun muita, ja hän oli lievimmin puhuen ystävällinen heitä kumpaakin kohtaan. Kassööri oli valmis tekemään mitä hyvänsä voittaakseen hänet. Hän tarjoutui opettamaan pyhäkoulussakin, mutta pankin tirehtöörit kielsivät sen. Sitä vastoin myöntyivät he siihen, että hän valittiin sen raittiusseuran johtajaksi, jonka neiti Marsch oli perustanut, johtajalle oli näette sallittu alahinnoilla ostaa spriitavaroita antaakseen kemiallisesti tutkia niitä ja näytättää toteen, kuinka vahingollisia ne ovat. Kun kassööri oli tarjoutunut käyttämään pankintirehtöörien viinikellarit tehtaan hintoihin, niin tekivät sekä hän että tirehtöörit hyvän kaupan.

Tuo toinen nuori mies, asianajaja, oli järkiään toista laatua. Hän oli näette yksi niitä velikultia, jotka vaikuttavat naisiin nolaamalla heitä. Minä luulen, että naiset pitävät sellaisista miehistä. Hän ei ollut ihan niin kaunis kun kassööri; mutta hänellä oli tuuhea keltainen täysiparta — ja hänellä oli kuten sanottu rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi.

Minä toivoin mitä kauvimmin, ettei papittaremme turmelisi vetovoimaansa suureen yleisöön ja menisi naimisiin.

Mutta eihän naisiin ole luottamista. Jos miehelle maksaa hyvin, niin ei hän tosiaan ajattele toista elinkeinoa — jollei hänelle makseta muualla enemmän, ymmärrettävästi — mutta naispappi voi luopua ensimmäisen luokan paikasta ainoastaan sen vuoksi, ettei hän pidä kirkkoväärtin hiusten väristä, tai ettei verka saarnatuolin reunustalla oikein sovi hänen ulkonäköönsä.

Erään lauvantain iltapuolella kun asianajaja sai tietää, että kassöörin täytyy olla pankissa hyvin myöhään, koska toimitusjohtaja oli karannut Kanadaan, vuokrasi hän ajurin ja meni noutamaan papitarta. Vaikka tämä oli valmistamassa huomispäivän saarnaa, heitti hän kumminkin heti työnsä, otti parhaan hatun päähänsä ja kääriytyneenä turkkinsa istui hän ennenkun puoltakaan tuntia oli kulunut reessä asianajajan rinnalla — hän oli luonnollisesti sanonut, ettei se kestäisi muuta kun viisi minuuttia. Ehkä muistanette, mitä kerroin hänen omituisista korvarenkaistaan. Se oli näiden korvarenkaitten kautta kun meidän kirkkomme menetti papittarensa. Neiti Marsch ja hänen ihailijansa ajelivat hiljalleen eteenpäin, puhellen kaikellaisista asioista, kun toinen hevosista kompastui sylipuuhun, mikä lienee pudonnut jonkun kuormasta ja jäänyt tielle. Reki ei tosin kaatunut, mutta neiti Marsch retkahti kumminkin asianajajaa vastaan, josta hän pyysi anteeksi ja asianajaja kiitti. Mutta siinä oli sattunut käymään niin pahasti, että yksi neidin korvarenkaista oli tarttunut asianajajan partaan ja sotkeutunut siihen niin pahoin, että oli ihan mahdotonta saada pois sitä siitä. Jos nyt neiti Marsch ei tahtonut kiskoa seuraajansa leuvankaunistusta hajalle, ei ollut muuta keinoa kun poski vasten poskea kauniisti odottaa, kunnes joku kolmas henkilö saapuisi paikalle selvittämään pulmasta.

Tässä tuskallisessa asemassa — ainakin sanoi hän silloin että se oli tuskallinen — sattui hänet tapaamaan pari hänen kirkkoherraansa ja eräs etevä baptisti, jotka ajoivat ohi reessä. Neiti Marsch näki heidät ja heidän kauhistuneet kasvonsa. Hän huomasi heti, että hänen pappiutensa Uudessa 'Berlinopolisvillessä nyt oli mennyttä ja että hän oli saanut aikaan hirveän häväistyksen yhteiskunnassa. Hän puhkesi katkeraan itkuun ja toivoi, että hän olisi kuollut.

Mutta lakimies käsitti asemansa. Hän sanoi tytölle aivan yksinkertaisesti, että nyt ei ollut muuta jälellä kun että he menevät naimisiin saatuaan lähimmässä kaupungissa korvarenkaan irroitetuksi.

Luonnollisesti sanoi nainen, ettei hän tahdo ottaa korviinsakaan semmoista ehdotusta ja luonnollisesti suostui hän kymmenen minuutin kuluttua tarjoukseen. He ajoivat lähimpään pappilaan ja ajan säästämiseksi selvitteli papin rouva partaa sillä aikaa kun pappi toimitti vihkimistä.

Koira, joka putosi ilmapallosta.

— Kuulitteko koskaan puhuttavan siitä koirasta, joka putosi ilmapallosta tämän ollessa puoli peninkulmaa maanpinnan yläpuolella ja joka ei koskaan joutunut maahan saakka? kysyi vanha ilmapurjehtija.

— Eikö pudonnut maahan saakka? Kuinka se on ymmärrettävä?

— Niin, juttu oli tämmöinen. Parikymmentä vuotta sitte olin yleensä tunnettu rohkeimmaksi ilmapurjehtijaksi ja luulenpa käyneeni korkeammalla ilmassa kun kukaan. Kerran nousin 5 engl. peninkulman korkeuteen, seuraavana päivänä päätin nousta vielä ylemmäs ja otin sitä varten todistajaksi toisen miehen mukaani. Otimme mukaamme koirankin, noin 10 naulan painoisen. Nousimme tavattoman korkealle, luulenpa että olimme lähellä taivasta. Toinen mies oli paleltua kuoliaaksi ja minun täytyi laskeutua pelastaakseni hänen henkensä. Kun olimme korkeimmalla paikalla, pudotin koiran alas gondoolista. Tarkastin paikan mille kohdalle se putosi, ja seurasin sitä niin kauvan kun saatoin kiikarilla.

Parin tunnin perästä olimme maissa, pallo laskeusi lähelle sitä paikkaa, jonka kohdalla olin pudottanut koiran. Olimme panneet koiran kaulaan metallisen vyön, jossa nimemme ja osoitteemme oli piirrettynä, jotta se, joka koiran löytäisi, antaisi meille siitä tiedon. Tarkastimme ja haimme kentän huolellisesti, mutta turhaan. Vihdoin näytti toverini löyiämäänsä koiran kaulavyötä, joka oli kun tulipalosta otettu. Emme sitä tunteneet ja olimme heittämäisillämme sen pois, vaan silloin toverini huomasi palaneessa levyssä hiukan jälkiä minun nimestäni. Niin, se oli todellakin koiramme kaulavyö. Mutta missä koira? Haimme tarkoin, mutta ei jälkeäkään näkynyt. Aprikoiden tätä kummaa seikkaa menimme kotiin. Vasta myöhemmin mulle selvisi miksi emme olleet löytäneet koiraa.

— No miksi?

— Te tiedätte, että kun esine putoo ilman läpi, niin siitä syntyy hankautuminen.

— Tiedän, tiedän.

— Ja hankautuminen synnyttää lämpöä, eikö niin?

— Niin, niin.

— Tuo lämpö voi käydä niinkin kuumaksi, että se sulattaa esineitä ja muuttaa ne kaasuksi.

— No entä sitte?

— Niin, katsokaas, siten oli käynyt koirallemme. Se muuttui kaasuksi. Ainoastaan kaulavyö jäi jälelle.

Kuningas ja oluenpanija.

Mark Twainin humoreski.

Kreikan kuningas on hyvin sävyisä ja suora mies, kun hän ei ole virkatoimissa. Viime kesänä matkusti hän eräänä päivänä tavallisessa ensi luokan rautatievaunussa. Hän oli arkivaatteissaan, puvussa, jota tavallisesti käyttää kotonaan hallitustoimissa. Niin näyttikin hän ihan jokapäiväiseltä henkilöltä. Eräältä asemalta astui samaan vaunuun hilpeä ja hupaisen näköinen saksalais-amerikkalainen ja alkoi heti keskustelun, jossa hän osotti sekä suurta avomielisyyttä että harrasta myötätuntoisuutta matkakumppaniaan kohtaan. Kuninkaalta kysyi hän ainakin tuhatta asiaa ja tämä vastasi aivan hyväntahtoisesti, vaikka vähän varovasti silloin, kun tuli kysymys hänen persoonallisista asioistaan.

— Missä te asutte, kun olette kotona?

— Kreikanmaalla!

— Suuri Jumala, miten erinomaista! Oletteko syntynyt siellä myös?

— Kyllä. (Tämä on sentään erehdys).

— Puhutteko kreikkaa?

— Aivan »armaan.

— Onko se mahdollista? En ikipäivinäni olisi uskonut saavani kuulla jotakin tämän tapaista. Minkälainen toimi teillä on? Tarkoitan, mitenkä saatte toimeentulonne — mikä on ammattinne?

— En tiedä oikein, mitä tulisi vastata. Olen vaan jonkinlainen työnjohtaja, jolla on varma, määrätty palkka. Ja toimi... hm, se on hyvin monipuolinen toimi...

— Vai niin, minä ymmärrän, "yleinen jobi", joksi me sitä nimitämme, jonkinlainen kauppaliike, missä myydään kaikellaista, josta vaan rahaa tulee.

— Niin, jotakin siihen suuntaan.

— Matkustatteko tällä haavaa oman kauppahuoneenne asioissa?

— No, osaksi, mutta ei kokonaan. Luonnollisesti teen silloin tällöin pienen "afäärin", kun vaan on siihen tilaisuus...

— Hyvä, hyvä! _Siitä_ minä pidän. Aivan minun tapaani. Ihan nupilleen. No, kertokaa enemmän!

— Tahdon vaan sanoa, että minulla nyt on lomaa.

— No, siihen ei ole kenelläkään mitään muistuttamista. Pieni lepo silloin tällöin on oikea siunaus, ja mies, joka sitä itselleen suo, tekee sen jälkeen työtä kahden edestä. Minulla taas ei ole sellaiseen juuri ollut oikein tilaisuutta, enkä siihen ole tottunutkaan; tämä on vasta ensi kerta, kun minulla on vapautta. Olen syntynyt Saksanmaalla ja kun olin muutaman viikon vanha, pistettiin minut kääröön ja säälittiin menemään Amerikkaan. Periaatteiltani olen amerikkalainen, mutta sydämmeltäni saksalainen... löytyykö todellakaan parempaa sekoitusta. Koko elinaikani, joka nyt tunnilleen on 64 vuotta, olen asunut Amerikassa. Well, mitenkä perheenne, sekä suuret että pikkuiset, menestyy? Hyvin vaan, eikö niin!

— Minulla on melkoisen suuri perhe....

— Kas, enkö sitä sanonut... vanha juttu... suuri perhe, eikä mitään vakinaista palkkaa, jolla lapsia voisi kasvattaa. Kuinka sellainen saattoi pälkähtää päähänne?

— Hm, katsokaas, minä ajattelin...

— Niin, luonnollisesti te ajattelitte. Olitte nuori ja toivehikas. Luulitte kiitävänne tuulen mukana ja tulevanne avovesille — ja siinä nyt olette kauniisti kiikissä. No, minä en nyt kokonaan tahdo riistää teiltä rohkeutta. En, Herran tähden! Kävi minunkin aikoinaan samalla tavalla. Te jauhatte liiaksi aivojanne ja olette kelpo mies, sen näkee päältänne. Te olette alkaneet väärin, siinä koko vika. Elkää nyt vaan heilittäkö köydestä, niin saadaan nähdä mitä voimme tehdä. Teidän kohtalonne ei ole puoleksikaan niin huono kun se voisi olla. Minä vastaan siitä, että lopuksi saavutatte päämaalinne. — Poikaviikareita ja tyttöheilakoita?

— Tarkoitatte perhettäni? Niin, muutamat lapsistani ovat poikia...

— Ja loput tyttöjä. Aivan kun ajattelin. Niin pitää ollakin ja on joka tapauksessa parasta: No, mitä poikanne tekevät? Opettelevatko he jotain käsityötä?

— Eivät sitä juuri. Ajattelin...

— Silloin teette saakelinmoisen tyhmyyden, suurimman koko elämässänne. Miehen pitää aina osata jotain käsityötä, jotta sillä voisi turvata paluumatkan. Olin alkujaan satulantekijä. Nähkääs, jos olisitte opetellut satulantekijän ammattia... mutta nyt se on myöhäistä jo, sangen myöhäistä, ja suoraa hulluutta on jäädä kaivolle itkemään, kun astia on särkynyt. Mutta pojistanne, nähkää, mitä _niistä_ on tuleva, jo§ teille jokin onnettomuus tapahtuu?

— Olen tässä vähän tuuminut, että vanhin tulisi seuraajakseni.

— Kas, siinä nyt oltiin! Mutta mitäpä sitte, ihminen, jollei kauppahuone hänestä huolisikaan?

— Sitä en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta...

— Hulluutta, hulluutta! Nyt on kysymys "afääristä", ja silloin on paras antaa kaikkien unelmain haihtua. Voitte vielä päästä sangen kauvas, ystäväni, ettekä mitenkään ole menestymättä. Mies semmoinen, joka tarvittaessa vääntää teitä korvasta ja pitää huolta siitä, että pysytte oikeassa suunnassa, on kaikki, mitä tarvitsette. Onko teillä mitään osakkeita kauppahuoneessa?

— Ei, oikeastaan ei. Mutta jos minuun yhä edelleenkin ollaan tyytyväisiä, niin toivon saavani pitää paikkani.

— Ymmärrän, ymmärrän! Luulette kai saavanne harmaantua toimessanne. Oi, taivaan taatto, älkää luottako siihen! Koettakaapa vaan, kun tulette vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi! Ei, se asia on varma, kun kuolema. A propos, ettekö millään tavalla voi päästä osakkaaksi kauppahuoneeseen... se juuri se on pulma, joka on ratkaistava, tietäkää?

— Katson sen liian uskaliaaksi ja epävarmaksi.

— Hm, se on hullusti. Eikö ole oikein asianomaistenkaan puolelta. Mahtaisko soveltua, jos kävisin katsomassa kauppahuonettanne ja kuiskuttelisin sanasen johtokunnan korvaan?... Hm!... juolahtaapa jotain mieleeni. Luuletteko kykenevänne johtamaan olutpanimoa?

— En todellakaan milloinkaan ole koettanut, mutta en epäile, ettei se menisi mukiin, kun ensin vaan olen saanut vähän perehtymistä ammattiin.

Saksalainen vaikeni hetkeksi. Kuningas havaitsi, että oluenpanija oli syvissä mietteissä, ja oli utelias saamaan tietää, mitä nyt seuraisi. Vihdoin sanoi mies:

— Minulla on aate. — Te luovutte paikastanne — siinä ette tosiaan kumminkaan tule edistymään. Vanhassa mailmassa ei kunnon miehellä milloinkaan ole onnea. Matkustakaa Amerikkaan, tulkaa luokseni, ottakaa perheennekin mukaanne! Saatte esimiehen paikan ja teette hyviä kauppoja. Yrjö — sanoitte nimenne olevan. Yrjö! — teenpä miehen teistä, sen teen ja lupaan kunniasanallani.

Tuhlaajapojan palaaminen.

Tämä kertomus ei ole äivan uusi. Vanha kellarimestari Feddersen Kööpenhaminassa sanoi eräänä päivänä pojalleen: Annan sinulle, Kalle, 1000 kruunua, niin että voit mennä Amerikkaan koettamaan onneasi. Kun et pidä minun ammatistani, saatat ehkä löytää jonkin toisen toimialan, joka soveltuu sinulle paremmin.

Kolme viikkoa sen jälkeen nousi nuori mie§ maalle New Yorkissa.

Kun hän kuukauden perästä huomasi itsellään olevan ainoastaan 81.50 säästössä, päätti hän jälleen palata kotiinsa. Olisi parasta että isä saisi tietää hänen palaamisestaan, mutia miten? Kirje kestäisi liian kauvan matkalla ja sen vuoksi meni Kalle sähkölennätintoimistoon.

— Mitä maksaa sähkösanoma Kööpenhaminaan? kysyi hän.

— 35 senttiä sanalta, oli vastaus.

- Tahtoisin sanoa isälleni, että olen kuluttanut kaikki rahani, että olen pahoillani siitä, että tulen kotiin pyytääkseni häneltä anteeksi ja kertoisin hänelle myös joukon muita asioita, mutta en saata maksaa enempää kun neljästä sanasta sanoakseni sen kaiken.

Mutta Kalle istui miettimään.

Hetkisen jälkeen sai hänen isänsä seuraavan sähkösanoman:

— Feddersen. Kööpenhamina. Teurasta vasikkasi.

Hyväntahtoinen setä.

Eräs chicagolainen lahjoitti veljensä pojalle jouluksi kellon. Veljenpoika asui Indianassa ja muutamia päiviä kellon saamisen jälkeen lähetti hän sedälleen seuraavan maksamattoman sähkösanoman:

"Olen vastaanottanut kellon. Käykö se Chicagon vaiko New Yorkin ajan mukaan? Bob."

Setä vastasi kirjeellä, että se saattoi käydä kumman ajan mukaan tahansa. Se oli niin tehty.

48 tuntia myöhemmin sai setä uuden sähkösanoman, niinikään maksamattoman, ja se oli näin kuuluva:

"Kello käy tuntia edellä Chicagon ajasta ja tuntia jälellä New Yorkin ajasta. Mitä on tehtävä? Bob."

Setä vastasi postissa ja selitti, mitä oli tehtävä, sekä lisäsi seuraavan loppulauseen:

"Jos sinun on tarpeen kuulla enempää kellosta, niin kirjoita, älä lähetä sähkösanomaa. Sähkösanomat tulevat kalliiksi."

Nyt kului muutamia päiviä hiljaisuudessa, mutta eräänä päivänä aamiaista syödessään sai setä seuraavan sähkösanoman, jonka hänen täytyi maksaa:

"Rakas setä! Kello ei tahdo käydä ollenkaan. Lähetän tämän yösähkösanomana siksi, että se maksaa ainoastaan puolet päiväsähkösanomasta. Bob."

Setä suuttui hiukan, mutta häntä huvitti samalla tuo pojan kiire ja hänen omituinen käsityksensä säästäväisyydestä. "Olenhan itsekin ollut nuori", sanoi hän vanhemmalle veljelleen ja istahti kirjoittamaan kirjettä veljensä pojalle, jonka hän käski viedä kellon kellosepälle, joka saisi lähettää laskun Chicagoon.

Kahta päivää myöhemmin tuli seuraava sähkösanoma:

"Setä hyvä! Kelloseppä sanoo ettei hän tunne sinua. Muut hän tuntee. Minulla on aika tiukalla, joten lähetän tämän sähköteitse. Bob."

Nyt sedältä unehtui, että hän itse oli ollut nuori ja hän kirjoitti äkäisen kirjeen veljensä pojalle, toruen häntä aika lailla, ettei hän ollut totellut hänen käskyjään.

"Sinä teit tuhmuuden, kun annoit pojalle kellon", sanoi sedän vanhempi veli.

"Minä olen tehnyt, minkä olen tehnyt", vastasi setä kärtyisesti, "ja pyytäisin päästä sinun jälkeentulevista neuvoistasi."

Kahta päivää myöhemmin tuli näin kuuluva sähkösanoma:

"Setä! Lähetin kellon tänä iltana pikalähetyksenä. Kelloseppä sanoo, että se voidaan huokeammin korjata Chicagossa kun täällä. Bob."

Muutamia tunteja myöhemmin jätettiin sedälle paketti. Se maksoi 50 senttiä. Setä suuttui, meni ulos asioilleen ja koetti unhottaa koko kellon, jonka hän oli pistänyt laatikkoonsa. Mutta kun hän tuli takaisin kotiin, oli siellä seuraava maksamaton sähkösanoma:

"Rakas setä. Saitko kellon? Lähetin sen eilen. Vastaa heti. Bob."

Setä vei kellon siihen tehtaaseen, josta se oli ostettu, antoi sen jäädä sinne ja kirjoitti Bobille, että hän odottakoon rauhassa kunnes kello saapuu. Samaan aikaan oli sedän lähdettävä matkoille eikä hän palannut ennenkun kolmen viiton perästä. Silloin oli hänen työpöydällään Bobilta kaksi kirjettä ja kolme sähkösanomaa, jotka viimemainitut hänen palvelijansa oli maksanut. Viimeinen sähkösanoma oli näin kuuluva:

"Jos et lähetä kelloa kahden päivän kuluessa, julkaistaan sinun tässä osottama kummallinen menettelysi paikkakuntamme sanomalehdissä. Sanomalehdentoimittaja sanoo, että sinä olet halpamielinen ihminen. Bob."

Miten setä miettikään asiaa, täytyi hänen tulla siihen johtopäätökseen, että nyt ei auttanut muu kun lähettää sähkösanoma:

"Olen ollut matkoilla. Juuri ikään palasin. Kello lähetetään iltajunassa. Setäsi."

Kahden päivän perästä tuli Bobilta seuraava maksamaton sähkösanoma:

"Kello saapui. Mutta ei ole sama kello, jonka mulle annoit. Kuinka voit petkuttaa omaa sukulaistasi näin halpamaisella tavalla? Bob."

Setä kävi tiedustelemassa miten asian laita oli. Kelloseppä olikin erehdyksessä lähettänyt väärän kellon. Ja silloin täytyi sedän taas sähköttää:

"Kellosepän vika. Oma kellosi lähetetään tänään. Lähetä toinen kello tänne kellosepälle. Setäsi."

Kahta päivää myöhemmin tuli sähkösanoma (maksamaton) Bobilta:

"Kello saapui. En tunne sikäläisen kelloseppäsi nimeä enkä osotetta, joten lähetän kellon sinulle. Anna anteeksi, että siitä tulee vaivannäköä. Bob."

"Jos tuo poikavekara olisi täältä, pieksäisin hänet vaivaiseksi", puhui setä vanhemmalle veljelleen ja Vaipui epätoivoisena tuolille istumaan. "Kelloa koskevat sähkösanomat ja sen lähetykset maksoivat nyt jo enemmän kun itse kello. Ja poika peijakas on sitä paitsi käynyt kertomassa asian kaupunkinsa sanomalehteen."

Veli myhähteli ja vastasi, että hän on ottanut ohjeekseen olla tosiaan antamatta pojille, mitään lahjoja. Mutta juuri kun he tästä keskustelivat, saapui taas maksamaton sähkösanoma: