Part 5

Siirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui 1647. Saunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin yleensä siihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna, joka oli rakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle niinikään rakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia todennäköisesti löytyi monessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään sijaitsee Philadelphian kaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn hollantilaiseen karttaan, nimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin suomalaisia kuin ruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä seuduin, voitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta saunasta, joka mahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti hollantilaisten huomiota.

Delawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin miehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa nauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat uudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat tavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään yhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta, jonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin, jos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa heille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit pääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva kirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja nautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.

Korkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista oikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana olleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina istuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen sekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen suomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen äitiä, enää vangittu.

Kuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui usein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien suomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään ja kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat vastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden. Clement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden ja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti tulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa Printz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi hänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai raajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui Kristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan Clementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta mitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan saanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat kertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina. Anders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä siitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli ne koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja metsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus harjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina mainitaan: Matts Hanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson, Mons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten Mortenson y. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja rangaistusvapautta suomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.

Toisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa Printzin olleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa siirtokunnankin parasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa, joissa hän sai Ruotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa toimeen, kehittäen sitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa kanssa, tulee näkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli taitoa ja tarmoa tyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten valloitusaikeet.

Seurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen. Siirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin kartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin siihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin kirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen aikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander. Näistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa viipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni kääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka myöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi. — Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin että Kristiinan kirkossa, sillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain vajaan vuoden.

Kuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta monessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa eräänä yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin hyvin uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän taistelun valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai Printz vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli indiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli valmis surmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä tekisivät häiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä ystävyysliiton ja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä suostuivat. Sovittuaan indiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz Ruotsiin: “He (indiaanit) eivät luota meihin, ja me puolestamme luotamme heihin vieläkin vähemmän”.

Virginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään kosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen kauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa, josta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä havaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää, että naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen joukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä syystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoineen menemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.

Yllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia avunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää sotaväkeä ja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset aikeet siirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät ainoastaan hollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat Uuden Ruotsin kauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein taholta uhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy asemansa säilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja tuhannen siirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta kertaa, eikä sitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa oloissa, siirtokunnan väkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.

Hollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi nimitettiin rauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja käskevä Peter Stuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen kauppayhtiölle Delawaren varrella mahdollisimman edulliset kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli mahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin siirtokunnan hallintonsa alle. Siinä tarkoituksessa saapui hän maitse sadankahdenkymmenen sotamiehen kanssa Delawareen, jonne samaan aikaan purjehti vähäinen hollantilainen laivastokin. Kirjeessään Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava sanotun yhtiön hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen Ruotsin hallitukselle ja varustautui aseelliseen vastustukseen. Hollantilaisten ylivoima ei kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä takaamaan heille voittoa, josta syystä Stuyvesant oli ryhtymättä taisteluun. Kuitenkin rakensivat hollantilaiset itselleen Delawaren rannalle, etelään Kristiinasta, lujan linnoituksen, antaen sille nimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä eivät ruotsalaiset voineet estää. Linna varustettiin kahdellatoista tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne kolmekymmentä vartiomiestä, palaten muun joukkonsa kanssa takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Uuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin se tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata perheineen kotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen vuotta. Printzin tytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan, asuen ensin Printzin kartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin Printztorpassa.

SIIRTOKUNNAN ITSEHALLINNON LOPPUAJAT

Pitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista, tuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä laivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising, insinööri Peter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä aseilla ja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolaislaiva huomasi Delawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen, syntyi siinä kohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin varotuslaukaukset ja yritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet takaisin. Mutta nämäpä eivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin puhutella linnan komentajaa. Kapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren sousivat muutamien sotilaitten kanssa rannalle, jossa heidät otti vastaan linnan komentaja. Ruotsalaiset nyt puolestaan vaativat hollantilaisia antautumaan, sillä heillä oli ylivoima ja enempi aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten auttanut muu kuin antautuminen. Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi varustukseksi nimellä “Kolminaisuuden linna”.

Kristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja jaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan ja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin käsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.

Siirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat itselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli paljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin sijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin asumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin alueisiin: New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja Repapoon. Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui siirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja muitakin.

Indiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuvernööri Rising ystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä heidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin englantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin ystävällisessä kirjevaihdossa.

Siirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että erityiset miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten edistymisestä kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson sai toimekseen valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli maanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta yleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen maata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja suorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua saivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen maansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja otettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin niinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu Monssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.

Asutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä, kotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista hevosia ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön omistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri kertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet siitä. Kotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin siirtokuntaan, mutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä valmistamaan. Nama Killin koskeen laittoivat muutamat vauraammat asukkaat sahamyllynkin. Niinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa olleen jauho- ja ryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L. Peterson ja Hans Block.

Uuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368 henkeä. Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen puolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta henkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella alueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten laitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin mainitaan muutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli suomalainen Karin lapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja Johnssonin orpotyttö.

Niin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja oli kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla siirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan. Tällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen kaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti sikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka 1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta. Enimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa, asuen suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että hän osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa kutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli suomalainen.

HOLLANTILAISET VALLOITTAVAT DELAWAREN

Kun Uuden Alankomaan kuvernööri Peter Stuyvesant sai tietää Casimir-linnan tulleen ruotsalaisten käsiin, ryhtyi hän viipymättä sellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli Delawaren siirtokunnan valloittaminen. Vuosi 1654 käytettiin laivain varustamiseen tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiesten keräämiseen. Varustuksia koetettiin pitää salassa, ettei Ruotsista osattaisi lähettää sotaväkeä Delawareen. Kuvernööri Rising sai kuitenkin tietoonsa naapurinsa varustelut ja koetti puolestaan vahvistaa Uuden Ruotsin linnoituksia, toivoen pian saavansa lisäväkeä Ruotsista.

Syksyllä 1655 saapui Stuyvesant hyvin varustetulla laivastollaan Delawareen ja piiritti Kolminaisuuden linnan. Hänellä oli mukanaan noin 600 tahi 700 sotamiestä ja runsaasti ampumavaroja. Kolminaisuuden linnassa oli kapteeni Skuten komennettavana ainoastaan kaksikymmentä sotamiestä. Kuvernööri Rising koetti sinne lähettää pienen lisäjoukon, kymmenen miestä, mutta nämä joutuivat hollantilaisten vangeiksi. Linnan puolustajat huomasivat vastassa olevan ylivoiman niin suureksi, ettei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen. Saatuaan kunnialliset ehdot antautuivat he aseitaan käyttämättä.

Voiton innossaan purjehtivat hollantilaiset Kristiinaan, jonka linnan he viipymättä piirittivät. Stuyvesant kehotti suosiolla antautumaan, koskapa vastustus vain tuottaisi omaisuuden ja ihmishenkien hukkaa hyödyttämättä ruotsalaisia. Syntyi muutamia päiviä kestävä neuvottelu näitten kahden siirtokunnan kuvernöörien kesken. Rising vetosi Ruotsin oikeuksiin siinä, että sen kauppayhtiö oli oston kautta hankkinut itselleen ja siirtokunnalleen oikeudet Delawaren jokilaaksoon. Näitten oikeuksien väkivaltainen anastaminen voi johtaa Ruotsin ja Hollannin valtakunnat keskenään sotaan, jota siirtokuntien tulisi välttää. Stuyvesant vaati vain antautumaan, ollenkaan välittämättä vetoamisista kansainvälisiin oikeuksiin. Kuitenkin hän lupasi kaikille Uuden Ruotsin asukkaille heidän yksityisomaisuutensa sekä linnan puolustusväelle suojeluksen ja hollantilaisilla laivoilla vapaan matkan Europaan. Sitäpaitsi saisi kuvernööri Rising viedä siirtokuntaa koskavat asiakirjat mukanaan Ruotsiin. Mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat Hollannin kauppayhtiölle. Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saisivat vuoden sisällä päättää haluaisivatko he, vannottuaan uskollisuudenvalan Hollannin hallitukselle, jäädä siirtokuntaan vai palata takaisin kotimaahansa. Niinikään vakuutettiin ruotsalaisille ja suomalaisille täydellinen uskon vapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon säilyttäminen Augsburgin uskontunnustuksen mukaan y. m. Näitten ehtojen vakuudeksi laadittiin antautumisvälikirja, jonka allekirjoittivat molemmat kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta päättyi tämä valloitussota, ja Uuden Ruotsin siirtokunta laskettiin Hollannin kauppayhtiön hallinnon alle, Stuyvesantin ollessa itse korkeimpana käskynhaltijana.

Hollantilaisilla laivoilla kuljetettiin kuvernööri Rising, Kristiinan ja Kolminaisuuden linnojen puolustusväki ja linnanpalvelijat ensin Uuteen Amsterdamiin ja sieltä edelleen Europaan. Omasta pyynnöstään saivat siirtokuntaan jäädä kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren ja pastori Laurentius Lock. Uudisasukkaat jäivät melkein poikkeuksetta siirtokuntaan, haluamatta jättää rakkaiksi tulleita asutuksiaan.

[Kuva: WICCACON KIRKKO, rakennettu 1677; oli kolmas puolustustornin tapaan rakennettu kirkko siirtokunnassa.]

[Kuva: WICCACON ELI PHILADELPHIAN UUDEMPI KIRKKO, valmistui 1700; on nykyäänkin käyttökuntoinen. Tunnetaan nimellä “Gloria Dei kirkko”.]

Kun Uuden Ruotsin siirtokunta oli jo joutunut hollantilaisten valtaan, saapui vielä 1655 Ruotsista yksi siirtolaislaiva Delawareen, tuoden mukanaan toistasataa siirtolaista, joitten joukossa oli lähes sata Vermlannin suomalaista. Tämä laiva matkustajineen joutui luonnollisesti siirtokuntaa hallitsevien hollantilaisten vangiksi. Lähelläpä oli, ettei kaikkia heitä lähetetty takaisin Ruotsiin. Kuitenkin monien sovittelujen perästä sallittiin laivalla tulleitten varsinaisten siirtolaisten astua maihin Delawaressa ja asettua uudisviljelijöiksi maanmiestensä keskuuteen. Mutta retkikuntaan kuuluvat sotamiehet, laivan päälliköt y. m. lähetettiin takaisin Ruotsiin. Laiva lastineen vietiin Uuteen Amsterdamiin ja joutui Hollannin kauppayhtiön omaisuudeksi.

Tämä toistasataa henkeä käsittävä siirtolaisjoukko lisäsi tuntuvasti siirtokunnan väkilukua. Kun sitäpaitsi näitten joukossa oli puolisen sataa naista, niin seurasi siitä, että alkoi muodostua koteja suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen Amerikassa. Tämä väestö jäikin ainaiseksi asumaan Delawareen.

Vaikkakin edellä mainittua retkeä on pidettävä viimeisenä varsinaisena siirtolaisten matkana Ruotsista Delawareen, niin saapuipa sentään seuraavan parinkymmenen vuoden sisällä vielä muutamia pienempiä joukkoja taikka yksityisiä hollantilaisilla laivoilla Amerikaan. Kerrankin kokoontui Vermlannin suomalaisia toistasataa henkeä käsittävä joukko Hollantiin pyrkiäkseen Delawareen. Näitten johdosta syntyi kirjevaihto Hollannin ja Ruotsin hallitusten välillä. Suomalaiset määrättiin palaamaan takaisin omille laitumilleen. Moniaat seikat viittaavat kuitenkin siihen, että osa näistä suomalaisista pääsi hollantilaisilla laivoilla haluamaansa Amerikaan. Kapteeni Peter Lucassonin mukana saapui 1663 kolmekymmentäkaksi Vermlannin suomalaista Delawareen. Tämä lienee viimeinen siirtolaisjoukkue edellä mainittuun siirtokuntaan Ruotsista ja Suomesta. Kaikkiaan lienee saapunut eri retkikuntien laivoilla noin tuhannen ruotsalaista ja suomalaista Delawareen. Hollantilaisten hallinnon aikana laskettiin heitä olevan noin kuusisataa henkeä, joista asekuntoisia miehiä satakolmekymmentä. Tuhannesta siirtokuntaan saapuneesta palasi takaisin Ruotsiin nelisensataa henkeä, enimmäkseen sotilaita ja linnojen palvelusväkeä. Siirtokuntaan jääneestä väestöstä toisen puolen muodostivat suomalaiset, joita kaikkiaan saapui siihen aikaan Amerikaan kolmesataa henkeä, jotka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jäivät ainaiseksi siirtokuntaan.

Delawaren siirtokunnan hallinnon järjestivät hollantilaiset siten, että varakuvernöörinä hoiti paikallisia asioita Jacob Alrich, asuen Kristiinassa. Mutta monet tärkeimmät asiat ratkaisi Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant itse. Ensi vuosinä epäilivätkin hollantilaiset niin ruotsalaisia kuin suomalaisiakin, peläten heidän indiaanein taikka englantilaisten kanssa liittoutuneina tekevän kapinan. Tähän pelkoon ei ollut vähääkään aihetta. Uudisasukkaat olivat rauhallisia. Ainoastaan siitä voitaisiin heitä syyttää, etteivät he kiirehtineet vannomaan uskollisuuden valaa Hollannin hallitukselle, mutta siihen taas oli syynä pitkät, vaikeat matkat ja hajanaiset olot.

Muutamassa vuodessa saavuttivat kuitenkin Delawaren uudisasukkaat hollantilaisten luottamuksen. Varsinkin komisarius Willem Beckman, joka Alrichin kuoleman jälkeen varakuvernöörinä hoiti siirtokuntaa, näyttää luottaneen heihin täydellisesti. Apulaisena ja kielenkääntäjänä oli hänellä suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika). Siviilihallintoa ja oikeusistuinta hoiti eräs Beckman kuvernööri Stuvesantin alavirkamiehenä. Paikallishallinnon halpoittamiseksi valittiin erinäisiin virkoihin ruotsalaisia ja suomalaisia, joista mainittakoon kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren, Peter Rambo, Peter Kock, Anders Dalbo ja Olof Stille. Veroina tuli suorittaa uudisasukasten noin kuusi guldenia henkilöä kohden.

Jo Printzin aikana ja myöhemmin rauhattomina aikoina muutti moniaita suomalaisia ja ruotsalaisia Marylandin puolelle, Elk Riverille ja Brandyvineen. Kun siirtokuntaan taas palautui rauhallisemmat ajat, niin muuttivat he takaisin Olof Stillen johtamina ja saivat uudistiloja Passayuong-puron varrelta. Marylandiin jäi kuitenkin muutamia suomalaisia: Johan Turunen, Marcus ja Johan Tomminen ja Abram niminen sotamies. Johan Tomminen oli taitava nikkari.

Siirtokunnassa tapahtui silloin tällöin asioita, jotka johtivat asianomaiset oikeuteen. Niinpä Altoonan oikeudessa syytettiin suomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä ja suotta oli hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Jyrisen (Urrinen) Kynin päälle ja pidellyt häntä pahasti. Oikeudessa jossa oli todistajana muun muassa suomalainen Andies Andiesson, kävi ilmi se, että syytetty Evert Hendrickson oli yleisesti paikkakunnalla tunnettu riitapukari ja rauhanhäiritsijä sekä kaikin puolin vastuksellinen ja yleistä häiriötä synnyttävä naapuri, joka saattoi mennä kenen taloon tahansa tappelua ja riitaa haastamaan. Evert Hendrickson tuomittiin sakkoon ja poistumaan paikkakunnalta. Maksettuaan sakkonsa muutti hän Crane Hookiin ja oli myöhemmin osallisena “pitkän suomalaisen” kapinahankkeessa.

Rauhantuomari Israel Helmin niskaan niinikään hyökkäsi lakituvassa Oele Oelsen niminen uudisasukas, repien vaatteita, mutta ei saanut aikaan ruumiillista vahinkoa. Hänet tietysti tuomittiin heti raskaaseen rahasakkoon. Suuren perheen isänä ja vähävaraisena miehenä sai hän myöhemmin sakkonsa anteeksi.

Suomalaisten joukossa löytyi eräs perhe, joka eli alinomaisessa epäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi rääkkäsi mies vaimoaan, antoi aikatavasta selkäänkin ja lopuksi ajoi pois kotoaan. Oikeudessa esiintyi miestä vastaan muitakin raskauttavia asioita, muun muassa siveysrikoksia, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet yhteisestä omaisuudesta. Tämä 1661 myönnetty avioero oli ensimäinen laatuaan Delawaressa.