Part 4

Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin vihdoin 1653 Ruotsin hallitusneuvostossa käsiteltäviksi, ja päätettiin ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että voitaisiin heti lähettää Uuteen Ruotsiin vähintäin kolmesataa siirtolaista sekä puolensataa sotamiestä sikäläisten linnojen puolustajiksi.

Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Amerikassa olleen Sven Skuten toimeksi annettiin hankkia Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain maakunnista sellaisia siirtolaisia, jotka vapaehtoisesti lähtisivät Delawareen. Tulos oli erinomaisen hyvä, vaikka aikaa kuluikin enemmän kuin oli luultu. Kun vihdoin toinen laivoista, “örn”, joka oli suurikokoinen, 40 tykillä varustettu alus, saatiin lähtövalmiksi, laskettiin siinä olevan 230 siirtolaista, 40 merimiestä ja saman verran sotamiehiä. Siirtokuntaan matkustivat myöskin vasta nimitetty kuvernööri J. Rising, insinööri Lindström ja luutnantti Gyllengren.

Vastuksitta ei tämäkään retkikunta päässyt Amerikaan. Jo Jyllannin rannalla syntyi siihen vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjan merellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi ajautui laiva Englannin rannalle ja uudestaan korjattiin Weymouthissa. Atlannilla taas ahdistivat myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute raittiista juomavedestä, josta syystä kuumetauti sai sellaisen vallan, että yhteen aikaan laivalla merkittiin 230 henkeä sairaiksi. Muutamat hyppäsivät mereenkin ja saivat hautansa aalloissa. St. Christopherin satamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, niin että voitiin lähteä lopputaipaleelle. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa äkillinen vihuri, joka suisti muutamia merimiehiä kannelta aaltoihin ja särki purjeet. Kaikin puolin kurjassa tilassa saapui retkikunta toukokuulla 1654 Kristiinan satamaan. Noin sata henkeä oli matkalla kuollut.

Uuden Ruotsin siirtokunta sai kuitenkin tuntuvan väenlisäyksen, kolmattasataa henkeä, jotka asettuivat siirtokuntaan uudisasukkaina viljelemään Delawaren kauniita rantamia.

Gyllen Haj nimisen laivan oli määrä lähteä yhtä matkaa örnin kanssa, mutta se vioittui Ruotsin vesillä ja joutui korjauksille, päästen lähtemään vasta myöhemmin, josta syystä tämän laivan matkue muodostaa yhdennentoista retkikunnan. Tähän laivaan lastattiin etupäässä kaikenlaista tavaraa, niin että vain pienempi määrä matkustajia mainitaan olleen siinä. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricossa tiedustelemassa yhdeksännen retkikunnan haaksirikkoutuneita, minkä asian erityinen valvonta oli uskottu kapteeni Admussonille. Lähdettyään toukokuulla Ruotsista saapui laiva heinäkuun alussa Porto Ricoon, jossa retkeilijät viipyivät kuusi viikkoa. Siellä kuoli kapteeni Admusson. Espanjalainen kuvernööri kohteli tällä kertaa ruotsalaisia ystävällisesti.

Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa saapui Gyllen Haj hyvin pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä syistä ajoi se Delawaren lahden sivuitse, tullen hollantilaiselle alueelle Long Islandin rantamille. Siellä joutui retkikunta hollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant oli sotaisessa suhteessa Uuden Ruotsin kanssa ja valmisteli sen valloittamista. Laiva lastineen joutui kokonaan hollantilaisten omaksi. Sotamiehet lähetettiin Europaan, josta voivat koteutua Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset saivat astua maihin Uudessa Amsterdamissa ja joko jäädä sinne tai sisämaitse matkustaa Delawareen. Monet tämän retkikunnan siirtolaisista jäivät hollantilaisten siirtokuntaan ainaiseksi. Uuden Alankomaan (sittemmin New Yorkin) vanhimmissa asiakirjoissa tapaa silloin tällöin hollantilaisten ja ruotsalaisten nimien rinnalla puhtaasti suomalaisenkin nimen.

KAHDESTOISTA RETKIKUNTA. SATA SUOMALAISTA MUKANA.

Kaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta elämää hallituksessa. Muun muassa alettiin taas järjestellä Ruotsin ulkomaakauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin kauppayhtiö muutettiin _“Amerikan kauppayhtiöksi”_, ja sen tarkoitus oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella tupakan tuontia Virginiasta y. m. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin taas osakkeita aivan kilvan. Muun muassa niitä ostivat suomalaiset: kreivittäret Maria de la Gardie, Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset sekä Viipurin kaupunki.

Kahdennelletoista retkelle Amerikaan varustettiin purjelaiva “Merkurius”, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin Delawaren entinen varakuvernööri J. Papegoja ja kapteeniksi Henry Haygen. Siirtolaisia ei tarvittu enää väkipakolla hankkia, sillä laivaa varustaissa oli Göteborgiin kokoontunut kaksisataa siirtolaista, näistä Vermlannin suomalaisia kahdeksankymmentä. Laivaan voitiin sijoittaa ainoastaan 130 henkeä, siihen luettuina siirtolaiset, merimiehet ja linnanpalvelusväki. Tämän kahdennentoista retkikunnan siirtolaisista on säilynyt seuraava luettelo:

Ruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia miehiä 2; suomalaisia miehiä 33, suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia neitosia 11, suomalaisia lapsia 32. Yhteensä siis 96 siirtolaista, joista suomalaisia 92. On luultavaa, että merimiehinä ja linnanpalvelukseen vietävien joukossa oli myöskin suomalaisia, niin että todennäköisesti tällä laivalla oli ainakin sata suomalaista.

Marraskuulla 1655 läksivät he matkalle, viipyen välillä neljä kuukautta. Kun he saapuivat Delawareen, saivat he tietää siirtokunnan sillä välin joutuneen hollantilaisen hallinnon alle. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan. Kuitenkin sovittelujen ja neuvottelujen perästä saivat siirtolaiset astua maihin Delawaressa ja jäädä sinne asumaan maanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin hollantilaisilla laivoilla Europaan. Laiva lastineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun.

Uuden Ruotsin joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintoon katkaisi kerrassaan liikeyhteyden ja siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen. Mutta seuraavan kymmenen vuoden ajalla saapui vielä pienempiä joukkoja ja yksityisiä siirtolaisia Ruotsista Delawareen, varsinkin Vermlannin suomalaisia, jotka matkustivat sinne hollantilaisilla laivoilla.

III. DELAWAREN SIIRTOKUNNAN VAIHEET

KINASTELU DELAWAREN OMISTAMISESTA

Silloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan perustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren hedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut millekään europalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli kysymys varsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus paikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla kuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset ja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa turkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun liikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.

Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin, hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien laski laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti pitkin Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset perustivat Hudson-virran varrelle siirtokunnan sekä kauppa-aseman Manhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä päin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa hollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa rakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa tukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.

Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon kuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella. Ennen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja kukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva Virginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin valtio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa sikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin ja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.

Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa löytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin siirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston kautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien varsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat tarvittavan maa-alan.

Niin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää ruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän sinne asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista, ehkäistä siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan miehet palaamaan takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan hollantilaisilla olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla indiaanit luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin että heillä sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi oli hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja käskettävänä. Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen estää ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla hyvä tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä. Saamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Niinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin siirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja puolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen, Delawareen juoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin laivoista kanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon jätti Peter Minuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata kotimaahansa, mutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun myrskyssä St. Christopherin saaren luona.

Kristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja linnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on yksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi vuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja hupaista. Tavallinen toimi sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia linnan ympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella. Kauppayhtiön asiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä sisämaasta rannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä majavannahkoja, sillä niitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja maksettiin kalliit hinnat. Indiaaneilta saatiin niitä ostaa kaikellaisilla vähäarvoisilla koru- ja vaatetavaroilla, lasihelmillä y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet saivat nahkoja haltuunsa, sikäli he toivat ne linnan suojaan rakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi, lähetettäväksi Ruotsiin seuraavan siirtolaislaivan mukana.

Toista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui Delawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa tavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin. Laivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman ilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi kuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan säilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä. Linnan väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään sekä saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa olemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus pienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.

Kristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti kaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja kuljetettiin varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta rakennustakin linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin varustukset. Uusi kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen indiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden merkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan linnaan, jossa ne ostettaisiin.

Eräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen pitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki, ja jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan rukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.

Pieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle puolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui useita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla laivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön vähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja heikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten ja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen kautta joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen hollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella purjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille hyvin varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen menettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä ruvettu minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan, mutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen ei Ridder ryhtynyt hyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin harjoittaa kauppaa Delaware-joella.

Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä Lambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja kauppapaikka. Nämä ostivat joen itärannalta kappaleen maata indiaanipäälliköiltä, mikä maa sattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen kanssa. Vieläpä möivät indiaanit sellaistakin maata, jonka he olivat ennen antaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui siirtolaansa Salemiin ainoastaan toistakymmentä perhettä.

Uuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme vuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne harvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan mukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä olleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä linnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen siirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m., laajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä vasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista asettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren länsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland ja Finland. Edellä mainittuun paikkaan olivat vuotta ennen asettuneet Utrechtistä tulleet hollantilaiset.

Siirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat toivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla palasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin. Viiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista noin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen puolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten ensi vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla savupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat uurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota hedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.

KUVERNÖÖRI JOHAN PRINTZIN AIKA 1643—1653

Viidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan kuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz, entisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui yhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja, joka kuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta matkaa Uuteen Ruotsiin.

Sotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna ympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun vuoksi hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen joukko uudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin siirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan linnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen Schuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi ryhtyi Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja puolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin linna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli toinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla tykillä. Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä sotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen linna, joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä. Pienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin Kristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli muun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan vesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät puolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja Tornio.

Siirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen Philadelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin, Finlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä valtavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille. Printz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle, vastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle, jossa luonto tarjosi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi sitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella. Sitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa ja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja Racoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.

Vaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa ankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein kokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan naapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa. Indiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla lahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa onnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään menetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja kunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa Uuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa. Pienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset koetettiin sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä Delaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli Massachusettsin kuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen 1644, selittäen Englannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja vaatien Uuden Ruotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen hallinnon alle sekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa. Kuvernööri Printz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston kautta saavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla huomauttaen Englannin ja Ruotsin hallituksen ystävällisistä väleistä, josta syystä siirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat johtaa valtiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan kirjevaihdon tuloksena oli yhteisen komitean valitseminen tarkastelemaan ja järjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja kauppaetuja, sekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän yhteiskomiteaan tulivat englantilaisten edustajina Nathanael Turner ja Isack Lambert sekä Uuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz, kapteenit Mauno Kling ja Christie Boije, linnanvirkailijat Henrick Haygen, Gregorius van Dyck ja suomalainen Carl Johnsson. Komitea lienee onnistunut sovittelussaan, koskapa englantilaisten kanssa pysyttiin verrattain hyvissä väleissä vuosikausia.

Delawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on maanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin mitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut maanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän laajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin viljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja Finlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa. Täällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri kehoitti uudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä siihen. Muutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla menestyksellä. Tupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa. Ruotsalaiset ja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja ohraa, sillä niitä olivat he oppineet vanhassa maassa viljelemään. Suomalaiset, jotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin, tiesivät rukiista saavansa parhaimman sadon.

Minkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin suomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja Andreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona oli tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla uudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän jauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.

Delawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin Kristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia. Toinen näistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan ympäristöllä, toinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan kuvernöörin asunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin: Virginiaan ja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa, hevosia sekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa tuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö asiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä tarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin indiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui kauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin kävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että kun indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin kauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä majavannahat joutuivat hollantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä seikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä pienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun Ruotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan turkiksia, oli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi majavannahkaa. Mutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli riittävästi vaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton määrä, 1 200 kappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.

Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä se kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan taloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja työvälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja, pärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja nahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän keskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä, Kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja tynnyreitten valmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi suomalaista nahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat vuotia. Michael Michaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja korjailtiin teräaseita y. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.