Part 2

Ruotsin valtakunnan taisteluissa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan, oli suomalaisilla tärkeä osa, ja he muodostivatkin lähes puolen armeijasta. Myöskin kolmikymmenvuotisen sodan taisteluissa ansaitsivat suomalaiset sotilaat ja päälliköt kunnioitetun nimen. Pitkät ajat tämän sodan jälkeen pysyivät Suomen ratsumiehet maineessa kautta Saksan urhoollisuutensa ja kestävyytensä tähden.

II. DELAWAREN SIIRTOKUNTA JA RETKET SINNE

WILLEM USSELINX JA ETELÄN KAUPPAYHTIÖ

Siirtokunta-aatteen herättäjänä Ruotsissa on pidettävä hollantilaista _Willem Usselinxia_. Hän oli aikakautensa merkillisimpiä miehiä. Antverpenissä syntyneenä sai hän sikäläisissä kouluissa verrattain hyvän kasvatuksen. Aika oli seikkailujen ja merenkulun lupaava aika. Niinpä alotti Usselinx verrattain nuorena merenkulkunsa ja ulkomaamatkansa. Useat vuodet purjehti hän Espanjan ja Portugalin vesillä, kävi Azorein saarilla y. m., palaten monivuotisilta matkoiltaan varakkaana miehenä. Nyt alkoi hän suunnitella suurenmoisia kauppayhtiöitä ja siirtokuntain perustamista merentakaisiin maihin. Näissä puuhissa kulutti hän miehuutensa parhaat päivät, matkustellen valtakunnasta toiseen, hovista hoviin ja kaupungista kaupunkiin, selvitellen suunnitelmiaan ja kauppayhtiöitä perustellen. Isänmaalleen Hollannille oli hän tehnyt suuren palveluksen perustamalla Länsi-Indian kauppaseuran joka myöhemmin harjoitti verrattain laajaa siirtomaatavarakauppaa kautta maailman ja laski perustuksen monelle hollantilaiselle siirtolalle ennestään asumattomissa maissa. Kun Usselinx ei mielestään saanut riittävää palkkiota tästä työstään, lähti hän vääryyttä kärsineen tyytymättömyys sydämessä pois kiittämättömästä isänmaastaan.

Tänä aikana oli Ruotsi suoriutunut onnellisesti taisteluistaan Puolassa ja Venäjällä. Sen nuori sankarikuningas Kustaa II Aadolf osasi rauhantoimillakin kohottaa valtakuntansa arvoa. Willem Usselinx päätti esittää tälle valtioviisaalle hallitsijalle suuret suunnitelmansa niistä mahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli perustaa siirtokunta ja laajentaa kauppaansa valtamerentakaisiin maihin. Vuonna 1624 tapahtui Göteborgissa tämä esittely Ruotsin hallitsijalle ja valtakunnan hallintomiehille. Usselinx ei suinkaan jättänyt huomauttamatta sitä seikkaa, että siirtokunnat ja niiden kauppa olivat rikastuttaneet tuntuvasti Espanjaa, Portugalia ja Hollantia. Hän esitti suuren “Etelän kauppayhtiön” muodostamista Ruotsin siirtomaakaupan ja siirtolaisuuden kehittämiseksi. Usselinx määritteli 37 eri pykälässä mainitun kauppaseuran tarkoituksen, oikeudet ja toivotut edut. Mainittakoon tässä muutamia pääkohtia näistä säännöistä: Etelän kauppayhtiö välittää liikettä yleensä kaikkiin maihin, mutta etupäässä kuitenkin merentakaisiin maihin. Se perustaa siirtokuntia ja kauppa-asemia Aasiaan, Afrikaan, Amerikaan ja Malagiaan tarkoituksella lisätä sen kautta Ruotsin kauppaa ja varallisuutta sekä samalla levittää kristinuskoa ja sivistystä pakanamaihin. Yhtiötä tulee hallitsemaan Ruotsin hallituksen valvonnan alainen johtokunta. Hallitus tulee saamaan 4 % kaikesta vienti- ja tuontitavarasta, viidennen osan kaikista kaivantotuotteista ja kymmenennen osan siirtokunnissa korjattavista maanviljelystuotteista. Yhtiöllä puolestaan tulee olemaan oikeus Ruotsin hallituksen avulla rakentaa linnoituksia ja pitää sotaväkeä siirtokuntain ja kauppa-asemain suojelemiseksi, nimittää siirtomaihin kuvernöörejä, asetella oikeusistuimia ja säätää paikallisia lakeja, sovitella ja ratkaista sellaiset asiat, jotka koskevat siirtokunnan suhteita alkuasukkaisiin, tehdä sopimuksia muittenkin hallitusten kanssa, jopa lupa aseelliseenkin puolustukseen, mikäli se koskee siirtokuntain ja kauppa-asemain turvallisuutta, mutta ei sodan julistamiseen eikä hyökkäyksien toimeenpanoon toisiin siirtokuntiin.

Näillä perusteilla muodostetun suuren kauppayhtiön, joka parhaastaan tunnetaan “Etelän yhtiön” nimellä, säännöt vahvisti kuningas Kustaa Aadolf vuonna 1626. Tarvittavan pääoman kokoonsaamiseksi myötiin osakkeita, joita kilvan ostelivat Ruotsin ja Suomen rikkaat miehet. Kuningas merkitsi 450 000 taalarin (Saksan taalarin) arvosta osakkeita, pappissääty 100 000 taalarin osakkeet. Yksityisistä mainittakoon valtiokansleri Oxenstjerna, joka merkitsi 12 000 taalaria ja monet muut aatelismiehet: Hornit, Flemingit, Skytte, Baner, Wrangel y. m., joista mikä merkitsi yhden tuhannen, mikä kymmenen tuhannenkin taalarin arvosta näitä kauppayhtiön osakkeita.

Varustettuna Ruotsin hallituksen suosituskirjeellä matkusteli Usselinx sitten yhtiön asiamiehenä, etsien kauppaseuran osakkaiksi haluavia, Itämeren maakunnissa ja Suomessakin. Hän kävi Riiassa, Räävelissä, Narvassa, Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Itämeren maakunnissa merkittiin osakkeita 50 000, Suomessa 25 000 taalarin arvosta.

Etelän kauppayhtiön alku oli näin ollen hyvin lupaava, joten oli syytä odottaa sen saavan aikaan jotakin siirtomaaliikkeen alalla. Valitettava tosiasia kuitenkin oli, että yhtiöltä puuttui kokeneita johtajia, eikä arvoisa johtokuntakaan käsittänyt liikeasioita tavalla, millä olisi pitänyt. Juuri johtokunnan jäsenet olivat syylliset siihen erehdykseen, että ryhdyttiin kaikenlaisiin kokeiluihin, kuten perustamaan laivaveistämö sekä lasi- ja köysitehdas y. m. vähemmän kannattavia liikeyrityksiä. Yhtiön varat hupenivat näissä puuhissa, ja sen alkuperäinen tarkoitus, Ruotsin kaupan laajentaminen merentakaisiin maihin, lyötiin laimin. Usselinx puolestaan koetti tehdä parhaansa alkuperäisen asian hyväksi, mutta huomattuaan yhtiötä johdettavan harhaan, erkani hän toimestaan, lähteäkseen Saksaan y. m. uusia kauppayhtiöitä suunnittelemaan.

Etelän kauppayhtiön huonoa tilaa koetettiin korjata muuttamalla nimeä, vaihtamalla johtokuntaa sekä keräämällä uusia varoja. Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti kuitenkin kaikki sellaiset puuhat kuin siirtokunnan perustamiset ja kaupan laajennukset. Kuningas Kustaa Aadolf läksi 1630 Saksaan avustamaan sikäläisiä protestantteja heidän taistelussaan uskonvapauden puolesta. Vähän myöhemmin läksi sinne myöskin valtiokansleri Oxenstjerna.

UUDEN RUOTSIN KAUPPAYHTIÖ JA PETER MINUIT

Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti muutamiksi vuosiksi Ruotsin hallituksen puuhat ulkomaakaupan laajentamiseksi ja siirtokuntain perustamiseksi Atlannin valtameren toiselta puolen löydettyihin maihin. Monien mieliin jäi kuitenkin kytemään tämän hankkeen toteuttaminen, joten tämänkin jälkeen pysyi siirtokuntakysymys vireillä.

Kuningas Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstjerna moneksi vuodeksi Saksaan, voidakseen tarkoin valvoa valtakuntansa etuja ja ollakseen sodan kestäessä kiinteässä yhteydessä Ruotsin armeijan kanssa, joka taisteli siellä uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, kuin myöskin ollakseen läheisessä vuorovaikutuksessa niin hyvin pohjois-Saksan evankelisten ruhtinasten kuin Ranskan ja Englannin valtiomiestenkin kanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta tapasi Oxenstjerna Hollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Indian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommeartin, jonka liikehuone harjoitti laajaa siirtomaakauppaa ja välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommeartin kanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtameren takaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitiin perustaa erityinen kauppa-asema ja siirtokunta.

Ruotsalaisen ja suomalaisen siirtokunnan sekä kauppa-aseman perustamisen mitä Willem Usselinx oli aikoinaan suunnitellut, johonkin paikkaan vasta löydetyssä Amerikassa, sai lopullisesti suoritettavakseen _Peter Minuit_. Hän oli syntynyt Reinin varrella Wesselissä, jossa sai lukiokasvatuksen. Myöhemmin hän oli Hollannin kauppayhtiön palveluksessa ja sen jälkeen Uuden Alankomaan kuvernöörinä Amerikassa, josta hän palasi v. 1632 takaisin Hollantiin. Toiminnanhaluisena miehenä rupesi hän nyt suunnittelemaan siirtokunnan perustamista asumattomaan, kokonaan indiaanein hallussa olevaan Delawaren jokilaaksoon. Saadaksensa yritykseen tarvittavia varoja ja laivoja esitti hän suunnitelmansa varakkaalle Samuel Blommeartille. Tämä ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen tällaisessa asiassa. Blommeartin kehoituksesta esitti Minuit sitten Ruotsin hallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön ja siirtokunnan perustamista Ruotsin valtakunnan ja lipun turvissa. Valtiokansleri Oxenstjernan oltua jonkun aikaa kirjeenvaihdossa asiasta Samuel Blommeartin kanssa sai Minuit kehotuksen lähettää siirtokuntaa koskevan esityksensä Ruotsin valtioneuvostolle. Tämä tapahtui vuonna 1636.

Minuitin esitys siirtokunnan perustamisesta Amerikaan sisälsi seuraavat suunnitelmat:

Siirtokunnalle voitaisiin antaa nimeksi “Uusi Ruotsi”. Sille olisi tarjolla sopiva alue: Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä sijaitseva Delawaren jokilaakso, joka ei vielä varsinaisesti kuulunut millekään Europan valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Siellä asuvien indiaanien kanssa voitaisiin harjoittaa tuottavaa turkiskauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitseisi ainakin yhden lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen välttämättömän laivamiehistön ja sitäpaitsi sotamiehiä, joiden tulisi jäädä siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva tulisi lastata kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla, kaikenlaisilla työaseilla, joita tarvittaisiin linnaa rakennettaessa sekä näiden lisäksi runsailla rihkama- ja korutavaroilla, joita käytettäisiin vaihtotavarana ostettaessa indiaaneilta majavan nahkoja y. m. kalleita turkiksia. Siirtolaisia yritettäisiin hankkia Ruotsista sekä Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet. Minuit huomautti esityksessään myöskin siitä tosiasiasta, että ranskalaisilla, englantilaisilla ja hollantilaisilla oli Pohjois-Amerikassa kukoistavat siirtokunnat ja tuottavat kauppa-asemat, joten Ruotsille, joka oli silloin Europan huomatuimpia valtakuntia, olisi erehdys lyödä laimin valtakunnan tulevalle kaupalle tärkeitten siirtokunta-alueitten hankkiminen Amerikasta.

Valtiokansleri Oxenstjerna oli palannut Ruotsiin ja ryhtynyt tunnetulla tarmollaan johtamaan valtakunnan sisällisiäkin asioita. Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Uuden Ruotsin perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin mielipiteen puolellensa, samoin voitti esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän kannatuksen. Erityisemmin innostui siirtokuntakysymykseen suomalainen amiraali Klaus Fleming[1]. Siirtokuntahanketta rahallisesti tukemaan muodostettiin _“Uuden Ruotsin kauppayhtiö”_, jonka säännöt kuningatar Kristiina vahvisti vuonna 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseninä oli hollantilaisia yhtä paljon kuin ruotsalaisiakin. Hallintoneuvostoon valittiin Ruotsin miehet Axel Oxenstjerna, Gabriel Oxenstjerna, Klaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring sekä hollantilaiset Samuel Blommeart, Adam Bessel, Isak van dem Waeter, H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi asioita yhtiön hallitusneuvosto, jolla oli konttori Tukholmassa, sekä Hollannissa Samuel Blommeart.

ENSIMÄINEN RETKI RUOTSISTA DELAWAREEN JA KRISTIINAN LINNAN RAKENTAMINEN

Kahta laivaa, “Kalmar Nyckeliä” ja “Grippeniä”, alettiin varustaa keväällä v. 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa perustettaessa välttämättömillä ase-, ruoka- ja muilla tavara varastoilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan johdon Delawareen. Tottumattomuus tällaisten pitkämatkaisten laivain varustamiseen ja ennen kaikkea vaikeus saada tarvittavaa laivaväestöä ja sotamiehiä viivyttivät matkalle lähtöä kesästä myöhäiseen syksyyn. Ruotsista ei siihenkään mennessä saatu tarpeeksi merimiehiä, vaan oli pakko hankkia lisää Hollannista. Useimmat linnan puolustusväkeen varatut sotamiehet olivat ruotsalaisia. Varsinaisia siirtolaisia ei mainita tällä ensi matkalla olleen. Tuskin lienee myöskään ollut mukana suomalaisia.

Marraskuussa läksivät laivat yhdessä matkalle Ruotsista, mutta jo Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä erkanivat toisistaan. “Kalmar Nyckel” sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Molemmat laivat purjehtivat hollantilaiselle Texelin laivatelakalle korjattaviksi ja viipyivät satamassa jouluun saakka. Keskitalvella jatkettiin matkaa läpi Englannin kanaalin ja sen jälkeen ohjattiin laivat kohti Azorien saaria, joilla pysähdyttiin. Siitä suunnattiin matka kohti Keski-Amerikan saaristoon kuuluvaa Antiqua-saarta. Täältä purjehdittiin pohjoiseen ja tultiin vihdoin kolmikuukautisen vaivalloisen matkan perästä Delawaren leveään lahteen.

Oli kaunis keväinen aamu, kun retkikunnan jäsenet astuivat Amerikan mantereelle lähellä sitä paikkaa, joka tunnetaan nimellä Cape Henelop eli May. Rannalla kasvava lehtimetsä oli pukeutunut kevätpukuunsa. Nurmen vihreys, kukkien kauneus, lintujen ihana viserrys ja etelän hurmaavan kevään sulous valtasi pohjolan miesten mielet niin voimakkaasti, että he kutsuivat paikkaa “Paratiisin niemeksi”.

Tälle paikalle ei siirtokuntaa kuitenkaan perustettu, vaan purjehdittiin useita kymmeniä maileja ylemmäksi leveätä Delavaren jokea myöten ja tultiin eräälle haarajoelle. Siinä, missä nykyään sijaitsee Wilmingtonin kaupunki, näytti ranta tarjoavan luonnollisen maihinnousupaikan, ja niin laskivat laivat ankkurinsa, ja retkikuntalaiset päättivät astua maihin. Rannalla käyskenteli muutamia indiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tykeillä tervetuliaislaukauksia, ilmaantui lisää alkuasukkaita rannalle ihmetellen katselemaan pohjan miesten tuloa. Peter Minuit irroitti laivasta venheen ja läksi luutnantti Klingin sekä muutamien muiden retkikuntaan kuuluvain sotamiesten kera puhuttelemaan rannalle kokoontuneita indiaaneja, vieden näille tavanmukaisina lahjoina erinäisiä vaatekappaleita ja koruesineitä. Tulkkina oli heillä indiaanien kieltä taitava Andreas Lucasson. Indiaanipäällikköjen kanssa ryhdyttiin heti hieromaan kauppaa maa-alueesta siirtokuntaa varten. Indiaanit olivatkin halukkaita myömään rannikkomaan uusille tulokkaille.

Seuraavana päivänä, 29 p. maalisk. v. 1638, saapuivat indiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle “Kalmar Nyckelille” päättämään edellisenä päivänä sovittua maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin maasta sovittu hinta, ja indiaanit panivat nimimerkkinsä asiapapereihin. Hintaa ei mainita kauppakirjassa, joka tehtiin, mutta siihen kuului ainakin monenlaista tavaraa, kuten vaatetta, vaskikattiloita, kirveitä, kulta- ja hopeaesineitä ja kaikenlaista halvempaakin rihkama- ja korutavaraa. Kaksi kauppakirjaa valmistettiin, joitten alle Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja indiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin oman “totem”-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti rantamaan molemmin puolin Delaware-jokea Wilmingtonista Philadelphiaan saakka lähes sadan mailin pituudelta ja noin viidenkymmenen mailin leveydeltä. Tällä alueella sijaitsevat nykyään Wilmingtonin ja Chesterin kaupungit.

[Kuva: KRISTIINAN ELI NYKYISEN WILMINGTONIN SATAMA, paikka, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset nousivat maihin Delawaressa 1638. Rannalla on tapausta ikuistuttamassa muistopatsas.]

Siirtokuntain ja kappa-asemain linnoituksilla turvaaminen indiaanein hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä tämä ruotsalais-hollantilainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa uudisasutuksen suojaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle sivulle vallihauta. Linnoitukseen kuului vielä jykevistä hirsistä rakennettu, ampumarei’illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin vielä kaksi muutakin hirsihuonetta, toinen linnaväestöä varten, toinen ampumatarpeiden ja muonan varastohuoneeksi. Kaiken tämän rakentamiseen kului kolmisen kuukautta, jonka aikaa “Kalmar Nyckel” viipyi satamassa. Kun linna saatiin tarpeelliseen puolustuskuntoon, kohotettiin sen muureille Ruotsin lippu ja sille annettiin nimeksi _“Kristiinan linna”_, Ruotsin kuningattaren kunniaksi. Linnan komentajaksi nimitti kuvernööri Minuit luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäneljä sotamiestä vartiaväeksi. Peter Minuit oli suorittanut tehtävänsä erinomaisella taidolla ja asianymmärryksellä. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei tahtonut jäädä, niinkuin yleensä oli otaksuttu ja hartaasti toivottu, vaan päätti palata “Kalmar Nyckelillä” Hollantiin.

Toinen siirtokuntamatkueen laivoista, “Grippen”, oli aikaisemmin keväällä lähtenyt kauppapurjehdusmatkalle Keski-Amerikaan, josta se palasi Ruotsiin keskikesällä, tuoden ensimäisen viestin siirtolaisten onnellisesta matkasta ja Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta. “Kalmar Nyckel” taas pääsi lähtemään paluumatkalleen vasta kesäkuussa Kristiinan linnan valmistuttua. Matkallaan poikkesi se Keski-Amerikassa ottamassa tupakkalastia. Laivan ollessa ankkurissa St. Christopherin satamassa sai kotia palaavan retkikunnan johtaja Peter Minuit kutsun saapua erääseen, niinikään satamassa ankkuroivaan laivaan vierailulle. Noudattaen kohteliasta kutsua läksi Minuit sinne soutuveneellä kahden seuralaisensa kanssa. Heti kestien alettua nousi äkkiä hirmumyrsky, joka irroitti satamassa olevat laivat ankkurista, ajaen ne ulapalle. Myrskyn tauottua purjehti “Kalmar Nyckel” takaisin satamaan, mutta hollantilainen laiva oli kadonnut. Parisen viikkoa turhaan odotettuansa johtajaansa palaavaksi purjehtivat ruotsalaiset kotimaahansa, saapuen sinne lokakuussa. Kuvernööri Peter Minuitista ei ole, enempää kuin kadonneesta hollantilaisesta aluksestakaan, saatu sen jälkeen mitään kuulla. Todennäköistä on, että laiva haaksirikkoutui, haudaten Atlannin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan.

TOINEN JA KOLMAS RETKI SIIRTOKUNTAAN

Kun Ruotsiin saapui tieto maanostosta Delawaren jokilaaksossa siirtokunnalle ja tarpeellisen puolustuslinnoituksen valmistamisesta, ryhdyttiin siellä innolla varustamaan uutta retkikuntaa. Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtaja Klaus Fleming suunnitteli suuren siirtolaisjoukon lähettämistä Delawareen Ruotsin siirtokunnan vahvistukseksi. Yhtiö ryhtyikin neuvotteluihin tarvittavien aluksien varustamisesta asianmukaiseen kuntoon ja siirtolaisten hankkimisesta. Toiseen retkikuntaan toivottiin liittyvän huomattavan suuri määrä uudisasukkaita, jotta saataisiin mahdollisimman pian Amerikan ruotsalainen uudisasutus kansoitetuksi. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille nousikin odottamattomia esteitä, jotka pysähdyttivät hankkeet melkein alkuunsa.

Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen siirtokuntaretken toteuttamiseksi välttämättömät. Tässä Ruotsin hallituksen turvaamassa yhtiössä toimimaan oli hollantilaisia näet kannustanut yksinomaan siirtomaakaupasta saatavan suuren voiton toivo eikä kauemmaksi kantava kansallinen harrastus, kuten oli ruotsalaisten laita. Kun ensimäinen retkikunta oli kuluttanut kaksi kertaa niin paljon kuin oli arvioitu, eikä turkiksista enempää kuin muistakaan siirtomaatavaroista, joita oli ollut lastina, saatu riittävää korvausta suurten menojen peittämiseksi, niin hollantilaiset, pettyneinä laskelmissaan, kieltäytyivät antamasta enempää varojaan tähän yhtiöön. Ainoastaan Samuel Blommeart lupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain varustamisessa.

Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi näin ollen ryhtyä supistelemaan, ja sen toimeenpanoa oli pakko viivyttää. Klaus Fleming teki esityksen, että varojen hankkimista varten myötäisiin entisen “Etelän kauppayhtiön” omaisuus ja niin saatu summa käytettäisiin Delawaren siirtokunnan avustamista varten. Esitys hyväksytyinkin, ja kun se oli pantu toimeen, saatiin jonkun verran varoja uutta siirtokuntaretkeä varten. Päätettiin varustaa vain yksi laiva tätä retkikuntaa varten. Sopivimpana tähän tarkoitukseen pidettiin yhtiön omaa laivaa lujarakenteista Kalmar Nyckeliä.

Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä oli varsin vaikea saada kokoon. Lähtöä Delawareen pidettiin nimittäin seikkailuna, johon vain harvat innostuivat. Vielä vaikeampaa oli siirtolaisten hankkiminen, sillä ei kukaan ollut halukas lähtemään koko elinajakseen tuntemattomaan maahan indiaanein keskuuteen, kauaksi omaisistaan ja tutuistaan. Sotamiehiä oli kuitenkin pakko saada, sillä ensimäiselle retkelle otetut, Kristiinan linnan turvaksi jääneet sotilaat olivat nyt oikeutetut palaamaan kotimaahansa. Kun näitten hankkiminen näytti muuten mahdottomalta, ryhdyttiin ensi kerran siirtokunnan asiassa pakkokeinoihin. Elfsborgin, Wermlannin ja Taalain kuvernööreille lähetettiin määräys vangita palveluksestaan karanneet sotamiehet ja tuoda ne Göteborgiin, josta heidät lähetettäisiin palvelukseen Kristiinan linnaan Amerikassa. Palkaksi annettaisiin heille, paitsi ruokaa ja asuntoa, kymmenen kuparitaalaria vuodessa sekä kansalaisoikeudet ja vapaus yhden, joillekin kahden vuoden palveluksen jälkeen. Myöskin kirjoitettiin muutamiin vankiloihin ja ilmoitettiin, että jos niiden pienemmistä rikoksista tuomitut vangit haluaisivat muuttaa perheineen Delawareen, saisivat he siihen tilaisuuden sekä sitäpaitsi uudistilan sieltä edullisilla ehdoilla, jos sitoutuisivat määräajan yhtiötä palveltuaan maksamaan omansa ja perheensä matkan Amerikaan. Näillä keinoin koetettiin värvätä asukkaita siirtokuntaan. Arvatenkin saapui tällä tavalla Delawareen toisella retkellä joku suomalainenkin sotamies.

Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan matkalleen mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori Roerus Torkillus ja muutamia muita virkamiehiä sekä linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä. Siirtolaisia ei tälläkään retkellä liene ollut montakaan. Lastina mainitaan olleen taaskin kaikenlaista rihkamatavaraa indiaaneja varten, muonaa ja ampumatarpeita sekä viisi hevosta. Kun talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen retkikunnalle kurjuutta ja sairautta, saapui laiva Delawaren lahteen ja laski Kristiinan linnan satamaan vasta huhtikuussa v. 1640. Epäilemättä oli tämä riemun päivä niin tuolle hartaasti viestiä Ruotsista odottaneelle linnaväelle kuin myöskin uusille tulokkaille, jotka ilokseen näkivät siirtokunnan säilyneen vahingoittumatta.