Part 1

AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET

Eli Delawaren siirtokunnan historia

Kirjoittanut S. Ilmonen

Hancock, Michigan, U. S. A., 1916 Suomalais-luteerilaisen kustannusliikkeen kirjapaino

Copyright 1916 by Rev. S. Ilmonen

Sisällys:

Alkulause I. Amerikan löytäminen ja sen siirtokunnat II. Delawaren siirtokunta ja retket sinne III. Delawaren siirtokunnan vaiheet IV. Luterilainen kirkko ja yhteys Ruotsin kanssa

ALKULAUSE

Ne suomalaiset siirtolaiset, jotka seitsemännellätoista vuosisadalla saapuivat Delawareen, ovat harvalukuisuudestaan huolimatta ensimäiset Suomen kansan edustajat Amerikassa. Tulleina sellaiseen aikaan, jolloin laskettiin perustuksia tämän maan asutukselle, luetaan heidät kuuluviksi kolonial-kauden siirtolaisiin, joilla Amerikan historiassa on kunniakas maine ja tärkeä merkitys. Ainoastaan harvat Europan kansoista ovat olleet osallisena Pohjois-Amerikan varhaisemmassa asuttamisessa. Suomen kansa kuuluu näihin harvoihin.

Laskiessani rakkaan siirtokansani käteen tämän lyhyen historian Delawaren siirtokunnasta toivon sen puutteellisuuksistaan huolimatta antavan näistä jokseenkin vähän tunnetuista asioista tietoja, joita monet odottavat. Yksityisenä kustantajana en katsonut voivani laajaa teosta julkaista, päinvastoin koetin asian käsittelyn saattaa mahdollisimman suppeaan muotoon. Kirjassani olen koettanut erityisemmin käsitellä juuri niitä asioita, jotka tulevat kosketuksiin suomalaisten kanssa. Tämä tehtävä ei ole ollut helpoimpia, sillä siirtokuntaan muuttaneitten ja siellä asuneiden suomalaisten ja ruotsalaisten asiat ja heitä koskevat tapahtumat ovat aivan kuin elimellisesti toisiinsa yhtyneinä.

Lähdekirjoista mainittakoon tärkeimpinä: Amandus Johnson, The Swedish Settlements on the Delaware; Israel Acrelius, A History of New Sweden; Benj. Ferris, A History of Original Settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annalls of Pennsylvania; The Record of Upland Court; The Record of Christina Church; V. Salminen, Ruotsin metsäsuomalaiset; Peter Kalm, Travels to the North America; sen lisäksi joukko kaikenlaisia siirtokuntaa koskevia asiakirjoja, joita säilytetään Pennsylvanian Historiallisen Seuran arkistossa Philadelphiassa.

Suomi-opistolla, lokakuulla 1916. S. Ilmonen

I. AMERIKAN LÖYTÄMINEN JA SEN SIIRTOKUNNAT

NORJALAISTEN RETKEILYT

Rohkeat norjalaiset löytöretkeilijät löysivät ajanlaskumme 10:nnen vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikan rannalla sijaitsevan Grönlannin saaren ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Näillä retkillään olivat he kaiketi huomanneet kaukaa lännestä siintävän rannikon, heille tuntemattoman maan. Niinpä eräs rohkea retkeilijä Leif Ericksson läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin tutkimaan tätä tuntematonta rannikkoa. Vanhat islantilaiset tarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa pitkät matkat ja pysähtyneen useammissa seuduissa maata tarkastelemaan. Connecticutin rantamilta löysivät he niin runsaasti viinirypäleitä, että kutsuivat sitä nimellä “Vinland” (“Viinimaa”). Muitakin nimiä tapaa tälle norjalaisten löytämälle maalle vanhoissa lauluissa ja kertomuksissa. Niinpä esiintyy niissä nimet _“Markland”_ ja _“Finland”_. Täytyy otaksua norjalaisten luulleen tulleensa meren poikki oman maansa rajanaapurien suomalaisten maahan, ja siitä johtuu nimi Finland. Olisipa ihmeellistä, jos todellakin tätä maata olisi kaikkein ensiksi kutsuttu Finlandiksi.

Tämä Amerikan ensimäinen löytäminen tapahtui v. 1001. Norjalaisilta ei kuitenkaan jäänyt löytämiinsä maihin asutuksia eikä varsinaisia kauppa-asemiakaan, vaikkakin he myöhemminkin silloin tällöin purjehtivat Marklandin eli Finlandin rannoilla. Kuitenkin arvellaan erään pyöreän tornin Rhrode Islandissa olevan norjalaisten rakentaman. Luullaanpa tavatun jätteitä itse norjalaisistakin, jotka mahdollisesti pienenä joukkona asettuivat uuteen maahan ja sulivat alkuasukkaisiin.

CHRISTOPHER COLUMBUKSEN Y. M. LÖYTÖRETKET

Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu mainiolle genovalaiselle merenkulkijalle Christopher Columbukselle. Syntyneenä ja kasvaneena kaupastaan kuuluisassa ja kehittyneessä Italian merikaupungissa Genovassa sai hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan verrattain hyvän koulukasvatuksen sekä harjaantui niinikään nuorena purjehdukseen. Hän oli tarkoin tutustunut aikansa merenkulkuun ja löytöretkiin, mikäli ne koskivat kauppatien etsimistä Indiaan Afrikan mantereen ympäri, koska hän itse oli ollut mukana ainakin yhdellä näistä retkistä. Tultuaan vakuutetuksi maan pallonmuotoisuudesta alkoi Columbus harkita suoremman laivareitin löytämistä Indiaan. Hän laski, että jos Canarian saarilta purjehdittaisiin suoraan länttä kohden, tultaisiin Indiaan. Mutta kuka uskaltaisi pyrkiä tuntemattoman Atlannin aavalle, ja kuka uhraisi varoja laivojen varustamiseen tällaista epätietoista ja vaarallistakin matkaa varten? Vuosikausia sai Columbus kulkea toisesta Europan hovista toiseen esittelemässä suunnitelmiansa uudesta merireitistä Indiaan. Vihdoin lupautui Espanjan jalo kuningatar Isabella avustamaan asiassa Columbusta, ja niin saatiin kuningas Ferdinandinkin suostumus löytöretkeily-yritykseen. Matkaa varten varustettiin kolme laivaa.

Palos-satamasta Espanjassa läksi Columbus merkilliselle matkalleen 3 p:nä elokuuta v. 1492. Hän oli itse varmistunut kutsumuksestaan tähän suureen tehtävään, niin että hän ei hetkeäkään epäillyt matkan onnistumista, jota vastoin merimiehet menettivät toivonsa ja malttinsa, kun viikkokausia purjehdittiin maata näkemättä. Vihdoin lokakuun 12 p:nä saavuttiin muutamien pienten saarten luokse, ja eräälle niistä nousi Columbus miehineen. Saaren nimitti hän San Salvadoriksi sekä omisti sen Espanjan hallitukselle. Tämä saari kuuluu Keski-Amerikan Pahama-saaristoon. Samalla retkellään kävi Columbus myöskin Cubassa, Haitissa ja Porto Ricossa y. m. saarilla. Laivat lastattuina löydettyjen maiden tuotteilla ja mukanaan muutamia vangiksi otettuja indiaaneja purjehti Columbus takaisin Espanjaan, jossa häntä odotti ruhtinaallinen vastaanotto. Meritie yli Atlannin valtameren oli löydetty.

Columbus teki vielä kolme muutakin matkaa löytämiinsä maihin, käyden näillä retkillään m. m. Etelä-Amerikan mantereella Venezuelassa ja Guineassa. Vuonna 1506 kuoli tämä kaikkien aikain suurin löytöretkeilijä siinä luulossa, että hän oli löytänyt vain uuden meritien Indiaan ja että ne saaret ja maat, joissa hän kävi, kuuluivat varsinaiseen Indiaan Aasiassa. Hän ei ollenkaan aavistanut, että hän oli löytänyt erityisen suuren mantereen eli “uuden maailman”. Oikein on sanottu, että tämänveroista löytöretkeä ei oltu ennen tehty eikä tulla vastakaan tekemään, sillä vaikkakin myöhempi Austraalian löytäminen oli suurta, on Amerikan löytöä pidettävä verrattomasti tärkeämpänä ja historiallisesti aikansa suurimpana tapauksena.

Jos jo ennestäänkin sen aikaisia merenkulkijoita innosti löytöretket ja uusien meriteitten etsiminen Indiaan, niin nousi tämä innostus huippuunsa, kun Europassa levisi tieto Columbuksen ensi matkan onistumisesta. Olihan sen kautta ratkaistu kysymys tuosta siihen asti epätietoisesta seikasta: Atlannin valtameren ylitse purjehtimisen mahdollisuudesta. Tämän jälkeen alkoivat myöskin Englanti ja Portugal, kilpaillen Espanjan kanssa, etsiä ennen tuntemattomia maita.

Englannin kuninkaan varustamilla laivoilla läksivät myöskin Italiasta kotoisin olevat, mainiot merenkulkijat Johan ja Sebastian Cabot vuosina 1487 ja 1498 etsimään mahdollisesti löytyvää pohjoisempaa meritietä Indiaan. Tällä tavalla Cabotien retkikunnat kulkivat jotensakin samoja reittejä kuin aikoinaan norjalaiset löytöretkeilijät. Pohjoista kulkuväylää Indiaan he eivät löytäneet, mutta sensijaan tuli tarkastelluksi Pohjois-Amerikan rantamat Labradorin niemimaasta eteläosaan saakka. Nimellisesti omistettiin tämä laaja alue Englannin hallitukselle.

Espanjassa varustettiin yhä uusia retkikuntia Atlannin takaiseen maahan. V. 1488 kävivät siellä löytöretkellä Alanzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, jotka molemmat olivat olleet mukana Columbuksen ensi matkalla, kauttaaltaan tutkistellen Etelä-Amerikan pohjoisrannikon toivossa löytää kultaa tai muita jaloja metalleja.

Samana vuonna purjehtivat Alonzo Nino ja Vincento Pinzon, jotka niinikään olivat olleet Columbuksen seuralaisina, edellinen Venezuelan rannikkoja, jälkimäinen Etelä-Amerikan rantamilla Amazon-joen suulle saakka. Ninon retkikunta saikin runsaan saaliin helmiä y. m.

Portugalilaiset olivat viidennellätoista vuosisadalla johtaneet löytöretkiä etupäässä Afrikan rannoille ja Indiaan. Mutta Columbuksen löydöt käänsivät heidänkin katseensa Atlannin valtameren toisella puolen mahdollisesti sijaitseviin maihin. Niinpä v. 1500 Portugalin hallitus varusti verrattain suuren laivueen etsiskelemään niinikään mahdollisesti löytyvää lyhempää meritietä Indiaan ja uusia maita sekä rikkauksia. Tämän retkikunnan johtajaksi tuli Carbal. Sen löytöjen tuloksena oli Brazilia, joka jo etukäteen oli paavin välityksellä merkitty Portugalille kuuluvaksi. Seuraavana vuonna lähetti Portugalin hallitus kolmilaivaisen retkikunnan tarkemmin tutkimaan Portugalin uutta siirtomaa-aluetta, ja tämän retkikunnan johtajaksi nimitettiin Americus Vespucius. Tällä kerralla tunkeuduttiin syvemmälle Brazilian sisämaahan, tehden tärkeitä havaintoja, sekä purjehdittiin niin kauas etelään, että Vespuciukselle kävi selväksi, että tämä löydetty maa-alue ei voinut olla, kuten luultiin, mikään Aasian rantasaaristoon kuuluva saari, vaan sen täytyi olla erityinen, vieläpä varsin laaja maanosa eli mannermaa. Löydöistään ja havainnoistaan laati Vespucius melkoisen seikkaperäisen kirjallisen selostuksen, mikä oli ensimäinen laatuaan.

AMERIKA SAA NIMENSÄ

Seikkailuja ja valloituksia

Americus Vespuciuksen kirja uudesta maanosasta käännettiin englannin ja saksan kielille, ja herätti se ansaittua huomiota. Kun saksalainen maantieteen opettaja Waldseemüller St. Die Collegessa, Lorrainessa (Lothringenissa), laati maantieteen ja uuden kartan, merkitsi hän niihin neljä maanosaa, antaen uudelle maanosalle nimeksi Americuksen maa eli Amerika.

Mikäli on kysymys toiminnasta Amerikassa, erittäinkin Etelä-Amerikassa, voidaan kuudennentoista vuosisadan alkupuoli merkitä seikkailujen ja valloitusten aikakaudeksi, seikkailujen, joissa espanjalaiset ovat johtavina henkilöinä. Siihen asti tuntemattomat, puolisivistyneet Etelä-Amerikan kansat vuosisatojen kuluessa kokoamine rikkauksineen tulivat tunnetuiksi, mutta samalla joutuivat espanjalaisten säälimättömän kohtelun alaisiksi, jonka kautta he menettivät valtansa, rikkautensa ja useassa tapauksessa henkensäkin. Fernandez de Avila ja de Cordova valloittivat Nigaraguan v. 1521. Eräs espanjalainen aatelismies ja hurjanrohkea seikkailija Cortez tunkeutui joukkoineen Mexicoon v. 1521, kukistaen sen verrattain voimallisen kansan. Sen kultarikkaudet hän vei saaliina Espanjaan. Fr. Pizarro löysi ja valloitti Etelä-Amerikan rikkaimman maan Perun vuosina 1533—34. Espanjalaiset retkeilivät vielä Guatemalassa, Ecuadorissa, Paraguayssa ja Chilessä, saaden saaliikseen, mistä enemmän, mistä vähemmän kultaa ja muita rikkauksia. Kerrotaanpa muutaman tällaisilla aarteilla lastatun laivan matkallaan Espanjaan uponneen Atlannin myrskyisiin aaltoihin.

Pohjois-Amerikan eteläosaan niinikään tekivät espanjalaiset seikkailu- ja kullanetsintäretkeilyjään: Marcos Uuteen Mexicoon, löytämättä etsimäänsä kultaa, Ponce de Leon Floridaan sekä de Sato Georgiaan ja Alabamaan. Viime mainitun retken tuloksena oli Mississippi-virran löytäminen. Tunkeutuivatpa muutamat kullanetsijät Ala-Californiaankin saakka.

Espanjalaiset ja portugalilaiset ryhtyivät myöskin perustelemaan Etelä-Amerikaan siirtokuntia, jotka muodostuivat etupäässä kauppa- ja lähetysasemiksi. Näitten siirtomaittensa kautta rikastuivat Espanjan ja Portugalin valtakunnat vallan satumaisen nopeasti sekä saavuttivat joksikin aikaa maailmanvallan ja johtavan aseman merenkulussa ja kaupassa.

POHJOIS-AMERIKAN SIIRTOKUNNAT

Toista vuosisataa kului Amerikan löytämisestä, ennenkuin siirtokuntia ryhdyttiin perustamaan Pohjois-Amerikan mantereelle. Rannikkoretkeilyjä ja tutkimuksia olivat tehneet englantilaiset Cabotit, ranskalaiset Cortereal ja Werranzo, espanjalaiset de Sato ja Ponce de Leon y. m., mutta kun ei Pohjois-Amerika näyttänyt tarjoavan erityisempiä kultasaaliita, jäi sen asuttaminen myöhemmäksi. Vasta seitsemännellätoista vuosisadalla kohdistui Europan huomio siirtomaakauppaan sekä sellaisten alusmaitten valtaamiseen, joista voitaisiin saada raaka-aineita y. m. Mikäli tällainen asuttaminen koskee Pohjois-Amerikaa, on siinä Englannilla pääosa. Edellä jo on mainittu espanjalaisten retket Floridaan ja Californiaan.

ENGLANNIN SIIRTOKUNNAT

Vuonna 1584 ryhtyi etevä englantilainen merenkulkija ja valtiomies Walter Raleigh kuningatar Elisabethin myötävaikutuksella perustamaan siirtokuntaa Pohjois-Amerikaan. Hän lähetti ensin tutkijaretkikunnan etsimään sellaiselle siirtokunnalle mahdollisimman sopivaa maa-aluetta. Retkikunta valitsi Roanoke-saaren lähellä olevan rantamaan, jonka nimeksi annettiin kuningattaren kunniaksi _Virginia_. Seuraavana vuonna lähetti Raleigh ensimäisen siirtolaisjoukon Virginiaan, mutta siirtolaiset eivät viihtyneetkään “Uudessa maailmassa”, vaan palasivat takaisin Englantiin. Siitä, mihin toinen matkue, jonka Raleigh lähetti v. 1587, myöhemmin hävisi, ei ole koskaan saatu varmuutta. Näin tuloksettomaksi jäi englantilaisten ensimäinen siirtokunnan perustamisyrite. Näitten retkien kautta tuli kuitenkin hyödyllinen perunakasvi tunnetuksi Europassa.

Englannissa päätettiin nyt ryhtyä voimaperäisempiin toimenpiteisiin siirtokuntain ja uutten kauppa-asemain perustamiseksi Amerikaan. Tarkoitusta varten muodostettiin kaksi suurta kauppayhtiötä: Londonin ja Plymouthin kauppayhtiöt, joille kummallekin kuningas antoi erikoisoikeuksia asuttamiinsa maihin Pohjois-Amerikassa. Sovittiin niin, että Londonin kauppakomppania asuttaisi Pohjois-Amerikan etelärannikot ja Plymouthin komppania pohjoisrannikot.

Londonin kauppayhtiön toimesta tehtiin v. 1607 uusi yritys Virginian siirtokunnan asuttamiseksi lähettämällä sinne toistasataa siirtolaista. Nämä muodostivatkin sitten pysyväisen perustuksen Englannin siirtolaisasutukselle Virginiassa. Saaden vuotuisesti uusia tulokkaita Englannista ja harjoittaen emämaan kanssa vilkasta tupakan y. m. siirtomaatavarain kauppaa kasvoi asutus verrattain ripeästi ja alkoi kehittyä kukoistavaksi siirtokunnaksi.

Uskonsa tähden vainotut _“pilgrimit”_, jotka olivat muuttaneet Hollantiin, halusivat siirtyä Amerikaan, sillä siellä he erityisenä siirtokuntana toivoivat saavansa säilyttää uskontonsa ja kielensä. Englannin hallitus suosi tätä hanketta ja antoi heidän muutolleen tarpeellista avustusta. V. 1620 saapui Plymouthin kallioiselle rannikolle Massachusettsin valtioon toistasataa pilgrimiä, pannen alun “Uuden Englannin” asutukselle. Yhdeksän vuotta myöhemmin siirtyivät _“puritaanit”_, toinen vainottu kristittyjen joukko, Englannista Uuden Englannin rannikolle ja perustivat laajanpuoleisen yhteiskuntansa Salemin ja Bostonin kaupunkien seuduille. Kahdessa vuodessa saapui kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia puritaaneja 800 henkeä. Maanviljelijöitä, kauppiaita, käsityöläisiä, pappeja ja opettajia siirtyi tänne kaikin puolin aineellisesti hyvin varustettuna joukkona ja siitä oli seurauksena tämän uudisasutuksen tavattoman nopea kasvaminen ja voimistuminen. Uuden Englannin siirtokunnasta levisi englantilainen asutus pohjoiseen päin Maineen ja New Hampshireen ja etelään Rhode Islandiin ja Connecticutiin.

RANSKALAINEN SIIRTOKUNTA

Kuuluisa ranskalainen merenkulkija Cartier löysi vuonna 1534 St. Lawrence-virran sekä laski perustuksen ranskalaiselle siirtokunnalle Pohjois-Amerikassa. Mutta varsinainen ranskalaisasuttaminen alkaa vasta seitsemännentoista vuosisadan alusta, jolloin kuuluisa Samuel de Champlain perusti ranskalaisen siirtokunnan Acadiaan ja toisen tärkeämmän asutuksen nykyisen Quebecin kaupungin paikalle, rakentamalla siihen puisen linnoituksen lähetystyön ja turkiskaupan suojaksi (v. 1608). Tätä siirtokuntaa kutsuttiin ensin “Uudeksi Ranskaksi” , mutta myöhemmin yleistyi Canadan nimi, jonka indiaanit olivat siirtokunnalle antaneet. Se nimi merkitsee linnoitettua kylää ja tarkoitti aluksi Champlainin linnoituskylää Quebecin luona. Näillä laajoilla retkeilyillään, joita ranskalaiset lähetyssaarnaajat, valtionasiamiehet ja turkisliikkeen välittäjät tekivät seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella Huron-, Superior- ja Michigan-järvien rantamille, kulkivat he Mississippi-virtaa myöten aina Mexicon lahdelle saakka, perustellen lähetys- ja kauppa-asemia: Sault Ste. Marien, Detroitin, St. Louisin ja New Orleansin paikoille. Nämä sivistyksen tienraivaajat ovat Marquette, Hennepin, Jolliet ja La Salle.

Ranskalainen asutusalue Amerikassa tuli alustapitäin tavattoman laajaksi, ja siitä syystä ei se voinut muodostaa kansallisuuden säilyttämiselle välttämätöntä yhtenäisyyttä eli kokonaisuutta. Ja seurauksena olikin ranskalaisten nopea sulautuminen alkuasukkaisiin indiaaneihin. Tällä lailla syntyi Canadalle ominainen ranskalais-indiaani sekarotu, jonka jätteitä nykyään tapaa aika paljon Quebecin ja Ontarion valtioissa.

ESPANJAN SIIRTOKUNNAT

Espanjalaiset ovat yleensä asuttaneet Etelä-Amerikan, mutta myöskin Pohjois-Amerikan mantereelle perustivat he monia pieniä siirtokuntia eli — paremmin sanoen — lähetysasemia, joista käsin tehtiin käännytystyötä indiaanien keskuudessa. Näiltä lähetysasemilta levisi espanjalaisia ympäristöihin ja sulautui alkuasukkaisiin. Nykyään kutsutaan heitä kreoleiksi. Pohjois-Amerikan huomattavimmat espanjalaiset lähetysasemat ja asutukset olivat: St. Augustine Floridassa, San Antonio Texasissa, Santa Fe New Mexicossa ja San Diego Etelä-Californiassa.

HOLLANNIN SIIRTOKUNTA

Alankomaalaiset olivat seitsemännellätoista vuosisadalla etevimpiä merenkulkijoita ja huomattava kauppakansa. Oli siis aivan luonnollista, että heidän huomionsa kääntyi niinikään valtameren takaisiin, enemmän tai vähemmän tunnettuihin maihin ja siis myöskin Amerikaan.

Mainio merenkulkija ja löytöretkeilijä Henry Hudson purjehti v. 1609 Pohjois-Amerikan vesillä etsiskellen mahdollisesti vielä löytyvää lyhempää meritietä eli pohjoisväylää Indiaan. Tällä retkellään löysi hän Hudson-lahden, mutta ei meritietä Indiaan. Paluumatkallaan purjehti Hudson Pohjois-Amerikan rannikkoa etelään ja pyrki Hudsonvirran leveän väylän kautta länteenpäin. Tämän löytöretkeilyn tuloksena oli hollantilaisen siirtokunnan perustaminen Amerikaan. Hudson-virran rannalle, nykyisen Albanyn kaupungin kohdalle, rakennettiin hollantilainen linnoitus turkiskaupan suojaksi vuonna 1614 ja indiaaneilta ostettiin Manhattan saari, jolle perustettiin New Amsterdamin kaupunki, jonka nimi myöhemmin muutettiin New Yorkiksi. Hollantilaisten perustamaa uudisasutusta kutsuttiin “Uudeksi Alankomaaksi”.

Hollannin kauppakomppania laajensi indiaanikauppaansa ja siirtokunta-asutusta New Jerseyn puolelle ja Delaware-joen varrelle saakka. Sinne rakensi se v. 1620 Fort Nassau nimisen pienen puulinnoituksen kauppansa ja siirtokuntansa suojaksi, mutta tämän linnan hävittivät indiaanit, ja hollantilaisten uudisasukkaiden täytyi paeta takaisin “Uuteen Alankomaahan”.

Vaikka hollantilaisten siirtokunta-alote Delaware-joen varrella epäonnistui, niin omistivat he kuitenkin alueita sanotun joen varsilla itselleen ja siitä syystä koettivat estää kaikilla tavoin näille seuduille suuntautunutta ruotsalaista ja suomalaista uudisasutusta.

RUOTSALAIS-SUOMALAINEN SIIRTOKUNTA

Se, että tämän ajan etevimmät Europan vallat: Espanja, Englanti, Portugali, Ranska ja Hollanti, halusivat perustella siirtokuntia ja kauppa-asemia vasta löydettyyn Amerikaan, oli luonnollista. Mutta tuntuu ihmeteltävältä, että sellaisiin toimenpiteisiin ryhtyi etäinen ja verrattain syrjässä sijaitseva Ruotsikin. Vielä merkillisempää on, että tällöin vielä tuskin kansakuntain joukkoon luettu Suomen kansa sai olla osallisena Amerikan varhaisimmassa kansoittamisessa, monien suurempien Europan kansallisuuksien jäädessä osattomiksi tämän suuren ja kauniin tasavallan varhaisimmasta asuttamisesta.

Ennenkuin käymme yksityiskohtaisemmin käsittelemään ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisen siirtokunnan vaiheita, lienee tarpeellista erinäisten asioitten ymmärtämiseksi luoda lyhyt silmäys sen aikaiseen valtiolliseen tilanteeseen Ruotsissa ja Suomessa.

RUOTSIN JA SUOMEN VALTIOLLISET OLOT JA SUHTEET 17:NNELLÄ VUOSISADALLA

Ruotsin huomattavampi merkitys Europan historiassa alkaa 16:nnen vuosisadan alusta, kuningas Kustaa Vaasan ajoilta. Uskonpuhdistus merkitsi ruotsalaisille, niin kuin yleensä muillekin kansoille, omintakeisempaa henkistä ja kansallista kehitystä, uskonnollisten, kansallisten ja valtiollisten oikeuksien tunnustamista ja kehittämistä. Kieltämättä sai Ruotsi näitä saavuttaakseen taistella melkeinpä yli voimainsa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan. Näissä taisteluissa, joista nouseva pohjolan kansa suoriutui voittajana, kouluuntui sille erittäin harjaantunut armeija ja sellaisia sotapäällikköjä kuin Pontus de la Gardie, Torstensson, Kaarle Kustaa Wrangel ja Kustaa II Aadolf sekä suomalaiset Hornit, Flemingit, Jaakko de la Gardie, Stålhandske ja Wittenberg.

Kolmikymmenvuotisessa sodassa kääntyivät hätääntyneet ja nääntyneet pohjois-Saksan pikkuruhtinaat Ruotsin kansan ja sen sankarikuninkaan Kustaa II Aadolfin puoleen, pyytäen avukseen Venäjän ja Puolan sodissa harjaantunutta pohjolan armeijaa. Kustaa Aadolf menikin ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksaan, pysähdytti Breitenfeldin taistelukentällä katolisten voittokulun ja pakotti heidät peräytymään. Vielä toisiakin huomattavia voittoja saatuaan kaatui Ruotsin ja Suomen suurin kuningas Kustaa Aadolf Lutzenin kentällä, jossa hänen armeijansa kumminkin voitti. Kuninkaan koulussa harjaantuneet päälliköt, Banér, Wrangel, Torstensson, Stålhandske, Horn, Wittenberg y. m. jatkoivat taistelua Saksassa, kunnes evankelisen opin vapaus oli turvattu ja luterilainen kirkko saanut oikeutensa tunnustetuksi Europassa.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kohosi Ruotsi joksikin aikaa yhdeksi Europan suurvalloista. Tämä seikka taas teki Ruotsille mahdolliseksi harjoittaa ulkomaakauppaa ja harkita siirtokuntainkin perustamista valtameren takaisiin maihin.

_Suomi_. Vuoden 1157 tienoilta oli Suomi kuulunut tärkeänä osana Ruotsin valtakuntaan. Sen historian vaiheet, ulkonainen ja sisäinen kehitys liittyvät kiinteästi Ruotsin kansan historiaan. Historian lehdillä ei ilmene paljoakaan alkuperäistä suomalaista ennen uskonpuhdistuksen aikoja. Sivistys oli länsimainen ja käytti ilmaisumuotonaan latinan tai ruotsin kieltä.

Uskonpuhdistus synnytti Suomen kansalle oman kirjakielen ja hankki sille jossain määrin kansallista tunnustusta ja oikeuksiakin. Niinkuin suuri uskonpuhdistaja Martti Luther käänsi Uuden Testamentin kansansa (saksan) kielelle, samoin käänsi hänen oppilaansa Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola Uuden Testamentin suomeksi. Laatimalla aapisen sekä muita alkeisoppikirjoja laski hän perustuksen suomenkieliselle kirjallisuudelle. Suomen kansan omintakeinen henkinen viljelys sai näin alkunsa.

Valtiollisessa suhteessa alkaa Suomi myöskin esiintyä kansakuntana, vaikkakin elimellisesti Ruotsin valtakuntaan kuuluvana. Käydessään Suomessa vuonna 1556, kohotti kuningas Kustaa Vaasa tähän asti tavallisena maakunta pidetyn Suomen herttuakunnaksi, samalla nimittäen poikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Jonkun aikaa asuikin “Suomen herttua” pääkaupungissaan Turussa, pitäen siellä loistavaa hovielämää, seuranaan sikäläiset suomalaiset aatelismiehet. Että herttualla tai hänen miehillään olisi muutoin ollut aikomus tehdä Suomen maasta eli Suomen herttuakunnasta joku erinäinen ja itsenäinen valtakunta, ei ole voitu toteennäyttää. Mutta totta se on, että herttua ei unohtanut olevansa Suomen herttua ja alamaistensa olevan suomalaisia (Yrjö Koskinen, Suomen Historia, s. 149).