Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ALIINA

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1921.

ALIINALLE:

Toivon sulle Suomen nuorten apuansa antavan, voimia ja valistusta kodin hyväks kantavan.

I.

Tyyntä järven pintaa pitkin juosta viillätti pieni höyrylaiva, tuoden joukkoa kirkolta kotiin. Lumireen muotoiset lainerivit jäivät jäljelle, levenivät ja loiskahtelivat sitten lehtoisia rantoja vasten, peräytyivät ja loiskahtivat vielä kerran, sotkien rantaveden, jossa pienet kalanpoikaset itseänsä kasvattelivat. Laiva vihelsi pitkän, kimakan vihellyksen, hidastutti vauhtiansa ja pysähtyi Lahnaniemen laituriin. Renkipojat olivat laivan kiinnitysköyttä vastaanottamassa. Lahnaniemen isäntä, Matti Auvinen, ja pari vaimonpuolta tuli laivasta maihin.

--Joudettaisiinko me vähän hupia ajamaan? kysyivät laiturilla olleet rengit isännältään.

--Joutaahan nyt, sanoi Auvinen tuupaten takkinsa pielustaa kiinnemmäksi, se kun pyrki aukenemaan.

Laiva viheltää tuikautti lyhyet hyvästinsä ja alkoi jatkaa matkaansa. Auvinen katseli laivan menoa, kunnes laiturille jääneet vaimot olivat menneet ulommaksi, lähti sitten nousemaan pihaan, mutta pistäytyi kumminkin vielä rannalla olevaan verkkohuoneeseen, jonka nurkkaan kätki jotain poveltaan. Sieltä hän käveli pihaan, jossa oli kotona emäntä ja yksi piika. Lapset olivat menneet pellon takaa aholta marjoja katselemaan.

--Terveisiä kirkosta, sanoi Auvinen leppoisella äänellä ja alkoi heittää takkiansa.

--Kiitoksia paljon, vastasi emäntä.--Aikaisinpa nyt laiva joutuikin.

--Joutuihan se, kun ei tarvinnut käydä Pitkässälahdessa ja muutenkin on näin tyyni.

--Saarnasiko siellä nyt Hovin nuori maisteri, niinkuin mennä pyhänä arvelivat.

--Maisteri saarnasi ja kyllä siitä tulee hyvä pappi, kehui Auvinen.

--Vai hyvästi saarnasi. Mistä se olikaan tämän päivän teksti ... niin, kun Vapahtaja opetti kansaa venheestä.

--Siitä juuri, todisti Auvinen.--Ja niistä verkoista ja kaloista. Kyllä se puhui kerrassaan hyvästi, ei luulisi niin nuorelta mieheltä sillä lailla lähtevän.

--Vieläköhän tuo saarnaa tänä kesänä.

--Ei tiedä.

--Olisi käytävä kuulemassa... Mutta sinullahan mahtaa olla nälkä, huomasi emäntä.--Käy Vappu noutamassa leipää ja voita ruokahuoneesta, minä otan keittokupin uunista.

Auvinen istui pöydän taakse.

--Nyt on niin hyvä sää, että sietää laskea verkot järveen, puheli hän käännellessään leipäkannikkaa, jonka Vappu juuri toi.

--Väsyksissähän sinä olet nyt kirkosta tultuasi, säälitteli emäntä.-- Heittää ennen huomenna.

--Huomenna saattaa jo tuulla, enkä minä niin väsyksissä ole, kehui Auvinen naurahdellen.

--Mihin lienevät rengitkin pistäytyneet.

--Pian minä ne viskaan tuonne niemen kupeelle vaikka Vapun kanssa.

--Kun eivät lehmät ennättäisi tulla kotiin, arveli emäntä.

--Lehmäin tulolle sieltä ollaan jo takaisin. Mene vain Vappu kantamaan verkkoja veneeseen, minä tässä vähän puraisen.

Vappu katsahti salavihkaa kumpaisenkin palveltavansa silmiin ja lähti ulos.

--Enpähän muistanut sanoa, ettei kanna niitä harvoja verkkoja, sanoi Auvinen ja riensi pala suussa perästä.

Portailla tavoitti hän Vapun ja neuvoi sille hiljaa, mistä kohdasta löytää mitäkin. Sanottuansa palasi hän ateriaansa jatkamaan, mutta suoritti sen pian ja lähti rantaan.

Lapset tulivat marjasta ja toivat vähiä löytöjään äidilleenkin maisteltavaksi.

--Joko isä on tullut kirkolta? kysyi Aliina, vanhin lapsista, jota hänen äitinsä piti toisten valvojana.

--Jo tuli, vaan meni rantaan; kuului käyvän verkot heittämässä, selitti äiti.

--Saisinko minäkin mennä isän kanssa? kysyi Aliina.

--Mene vaan, jos tapaat vielä rannasta ja ottanee.

Aliina lähti kiireesti rantaan. Hän oli ollut aina lasten seurassa ja pysynyt siten mieleltään lapsena, vaikka ikää oli jo lähes viisitoista vuotta.

Rannassa olivat veneet vielä paikoillaan, eikä niiden luona näkynyt ketään. Aliina katseli ympärilleen ja huomasi verkkohuoneesta liikettä. Vielä ovat verkkoja ottamassa, ajatteli hän hyvillään ja kääntyi sinne. Kumpainenkin oli kurkottamassa verkkoa orrelta.

--Pääsenkö minäkin järvelle? kysyi Aliina kynnyksen yli.

--Ka, johan se on Aliina tullut marjasta, sanoi Auvinen iloisesti, kääntäen päätänsä.--Mihinkä toiset lapset jäivät?

--Ne jäivät äidin luokse.

--Vaan jos äidin on liikuttava askareillaan, niin olisit sinä lasten luona.

--Minä kysyin äidiltä ja lupasi.

--No kyllähän sinä, vaan tulee niin paljon verkkoja, ettei oikein sovikaan.

--Minä soudan toverina.

--Ei se kahden soutaminen sovellu verkkoja laskiessa.

Auvinen otti viimeiset verkot ja toi veneeseen.

--Tuolta näkyvät tulevan toisetkin lapset. Minä annan täältä taskusta rusinoita, jakele niitä ja menkää sitten toisella veneellä tähän rantamalle soutelemaan.

Hän kaivoi taskustaan pienen paperipussin ja lykkäsi veneenkin valmiiksi lapsille järveen. Aliina ei enää pyrkinyt, sillä toisetkin olisivat alkaneet tahtoa yhteen matkaan. Ja olihan heillä nyt itselläänkin vene ja rusinoita lisäksi.

Verkon heittäjät lähtivät soutelemaan pitkin rantaa niemen taa ja lapset jäivät ratustelemaan namusiansa. Sitten he keräytyivät veneeseen ja iloista meteliä pitäen melaskoivat kaislikossa. Kului heiltä kotvan aikaa, ennenkuin kyllästyivät. Rantaan palattuaan ryhtyivät vielä karttupiilosille. Yksi kerrallaan asettui veneen kokkaan kuurottamaan ja toiset sillä aikaa juoksivat mikä minkin mättään taa tai verkkohuoneen suojaan. Usein oli verkkohuoneen sisässäkin joku piilossa ja muutamalla kerralla kutsui Aliina sinne Mari-nimisen sisarensa toverikseen.

--Et arvaa, minkä minä täältä nurkasta äsken löysin.

--Minkä? kysyi Mari uteliaana.

--Elä sano toisille, niin minä näytän, varoitti Aliina.

--No, en sano, lupasi Mari.

Aliina veti nurkasta vanhan verkon takaa pullon.

--Mitä siinä on? uteli Mari.

--Taitaa olla viiniä, arveli Aliina asettaen nenänsä pullon suulle.

--Kenenkähän se on?

--En tiedä.

--Maistetaan.

--Ei maisteta, kenen lienee. Kuurottamassa ollut tuli etsimään ja heidän täytyi panna pullo paikoilleen, jotteivät toiset näe.

Lämpimänä, kauniina iltana ei ollut lapsilla kiirettä pihaan. Piilosilla-oloon kyllästyttyään siirtyivät he polskuroimaan rantamalle veteen, jossa kivien kupeilta ajelivat kiinni pieniä mateenpoikia. Suuri oli riemu niitä kiinni saadessa ja yhtä riemuiten niitä mentiin kissalle viemään.

Aliina jäi Marin kanssa rantaan odottelemaan isää, jolle he halusivat ilmaista löytönsä. Jo alkoikin kuulua airojen kalke ja Vappu veteli posket punakkana niin kovasti, että vene törmäsi puolitiestä kuivalle maalle. Tytöt odottelivat Vapun poistumista eikä se kauan virkaillutkaan rannalla.

--Me löydettiin piilosilla ollessa pullo verkkohuoneen nurkasta, kertoi Aliina isälleen.

--Vai niin, tyhjä pulloko? kysyi tämä tietämättömänä.

--On siinä vähän pohjassa.

--Missä nurkassa se on?

He menivät kolmen verkkohuoneeseen. Auvinen katseli ja käänteli pulloa joka puolelta ja sanoi:

--Tämä on varmaan renkien pullo, ja ne saattavat suuttua, jos tietävät meidän katselleen. Pannaan paikoilleen, eikä puhuta tästä kellekään mitään.

Hän kätki pullon hyvin varovasti ja kyseli Aliinalta, miten se oli peitettynä, jotta se tulisi samalla tavalla, ja varoitti vielä kerran mitään puhumasta.

Emännällä oli keitetty kahvipannu odottamassa isäntää järveltä.

Aliina muisti että hänen kasvinpenkkinsä tuvan takana oli vielä kastelematta. Hän haki astialla rannasta järvivettä ja alkoi tuohiliuhalla lipittää kasvien juurille.

Kujaa myöten kävellä kuhnaili pihaan päin suutari Naulanen, jolla oli pieni mökki kylän laidalla.

--Hyvä iltapäivä, sanoi Naulanen jo ulompaa ja poikkesi Aliinan puheille.

--Iltaa, iltaa, vastasi Aliina ja jatkoi työtään.

--Onko isäsi kotona?

--On, kamarissa kahvia juomassa.

--Juokoonpa sitten rauhassa, puheli Naulanen istuutuen nurmelle.-- Itsellesikö sinä kasvatat noita lyökkiä?

--Tässä on kaikille meidän talon joukoille, selitti Aliina.

--Kenenkä tuo isoin pensas on?

--Se on äidin?

--Isoin tuo saapi sille ollakin. Entäs tuo toinen iso?

--Se on isän.

--Vai isän ... saisi noita sille olla useampiakin.

--Näitä on vaan yksi pensas kullekin, selitti Aliina.

--Eipähän ole kaikille lapsille.

--Onpahan, väitti Aliina ja katseli kummastellen suutariin, kun tämä ei saanut selvää, vaikka tunsi heidät jokaisen nimeltään.

--Tämä on minun, tämä Marin, tämä Reetan, tämä Antin ja tämä Junnun ... nyt sen näitte, kehahti Aliina luettuaan.

--Näkyy niitä sinun laskusi mukaan olevan, sanoi Naulanen salamyhkäisesti naurahtaen ja kääntyen toiseen asiaan virkkoi:

--Käypä sanomassa isällesi, että minä olen täällä.

Aliina pyyhkäisi otsalle valuneet hiukset korvan taakse ja lähti juoksemaan huoneeseen. Kohta tuli sieltä Auvinen, ja käteltyään istahtivat he vieretysten nurmelle. Naulanen katsahti ympärilleen, oliko ketään näkyvissä ja virkkoi kuiskuttaen:

--Viime yönä se sai ja lähetti minut tahtomaan rahaa.

Auvisen kasvoille kohosi ikävän tuskallinen ilme ja käsi vetäytyi ehdottomasti housun taskuun.

Aurinko oli jo mennyt niin alas, että huoneiden varjot ylettyivät yli pihamaan.

II.

--Kuule, nouse ylös, elä enää nukuttele, puheli Lahnaniemen emäntä nykien Aliinaa kädestä.

Oli syys-aamu, vähän jälkeen palvelijain taloon tulon. Muu joukko oli riihessä puimassa, lapset vain nukkuivat leveässä tuvan sängyssä, ja emäntä asetteli keittopataa takkatulelle. Aliina havahtui viimein ja nousi ketterästi vaatteita päällensä pukemaan.

--Havautin sinut nyt vähän aikaisemmin, sanoi emäntä.--Ajattelin että jos menisit navettaan Vapun toveriksi, se on siellä yksinään, kun toisen piian piti mennä riiheen. Osaathan sinä kantaa heiniä lehmäin eteen.

Aliina veti kengät jalkaansa ja lähti täyttämään äitinsä käskyä. Ulkona oli pimeä. Kiireesti juosta sipsutteli hän lantakatokseen, jonne raollaan olevasta navetan ovesta näkyi himmeä lyhdyn valo. Aliina astui hiljaa kynnyksen yli navettaan, mutta palautui samassa varpaillaan hiipien takaisin. Hän oli aivan hämmästyksissään. Olihan hän heinäniityllä ja leikkuupellolla nähnyt renkien ja päiväläis-ukkojenkin käsittelevän piikoja ja telmivän niiden kanssa, mutta ainoastaan suuressa joukossa. Mutta että isä...

Aliina ei tietänyt mitä ajatella ja mitä tehdä. Ohuessa päällysvaatteessa seisten tuli pian vilu lantakujan nurkassa, mutta mihin mennä lämmittelemään? Viimein hän huomasi, että sauna oli pantu lämpenemään riihimiehiä varten, ja hiipi sinne uunin eteen. Matalalle laskeutunut savu tunkeutui silmiin ja oli apuna kirvertelemässä. Tukalaksi tuli siinäkin olo, mutta mitenkä selittäisi äidille, jos menisi tupaan. Viimein hän pyyhki silmänsä ja koetti äidin huomaamatta päästä sänkyynsä. Mutta sepä ei oikein onnistunut.

--Mikä sinulla on? kysyi äiti katsahtaen Aliinan punastuneihin silmiin.

--Kävin saunan uunia kohentamassa, vastasi Aliina matalalla äänellä.

--Eikö siellä navetassa ollutkaan työtä?

Aliina yrähti jotakin vastaukseksi, joka ei ollut minnekään päin, sillä hänestä oli vaikeata valhetella.

Onneksi ei äiti kysellyt enempää, vaan kääntyi toiseen asiaan.

--Käy nyt, neuvoi hän,--kutsumassa isääsi kahville, se meni riihelle olkia korjaamaan.

--»Isää riiheltä», ajatteli Aliina säpsähtäen ja lähti koneen tapaisesti liikkeelle.

Pölyisestä riihestä kuului kolketta ja puhelua. Isänsä tapasi hän ruumenhuoneesta voitelemassa siivuukonetta.

--Kas kun Aliinakin on jo valveilla, rehahti tämä nauraen ihmettelemään.

--Äiti kutsui kahville, ilmoitti Aliina ujosti.

--Vai kahville, pitääpä tulla, jopa tämä tuntuukin pyörivän.

Hän pyöräytti kerran koneen rattaita ympäriinsä ja lähti kiirehtimään Aliinan perästä, joka jo oli kääntynyt pihaan päin.

--Joko sinä olet ollut kauankin valveilla? kysyi hän hyvittelevällä äänellä.

--Jo vähän aikaa.

--Kävitkö sinä äsken navetassa?

Aliina ei vastannut mitään.

--Taisithan sinä käydä, jatkoi Auvinen naurahdellen.--Minä vain vähän huomasin, kun tuo Vapun heikale ryösti minulta rukkaset, niin minäpä otin kiinni. Vaan ei puhuta siitä kellekään.

He ehtivät jo tuparakennuksen kynnykselle, sillä Aliina kulki kiireesti edeltä.

--Pianpa Aliina saikin tulemaan, sanoi emäntä, kun he astuivat tupaan. --Onko siellä vielä miten paljon puimista?

--Viimeinen lataus on menossa, vastasi isäntä istahtaen lavitsalle.-- Elä viekään sitä pannua kamariin, tässä tuvan pöydällä on niin mukava juoda leketellä.

Hän kääntyi valmiiksi pöytään päin ja naurahdella myhäili siinä tyytyväisenä, kuten ainakin perheen isä joukkonsa keskellä.

--Yhdentekevä, sanoi emäntä pyyhkien pannunsa päällystää.

Hän kävi noutamassa muut kahvikojeet, ja sitten he toinen toisella puolen pöytää istuen joivat ja juttelivat.

--Luuletko tänä syksynä tulevan jyvähinkaloiden täyteen? arveli emäntä.

--Kyllä ne tulevat, tuskin mahtuukaan, kehui Auvinen.

--Jokohan nyt päästäneen jyviä myömään?

--On niitä nyt myödä aivan enemmältä.

--Niinhän sinä kehuit viime vuotenakin, mutta kellekä niitä myötiin?

--Ei isommissa summissa myötynä, mutta annoinhan minä usein pienille ostajille.

--Minusta olisi viisainta että möisi enemmältä yhteen paikkaan eikä riputtelisi vähitellen sinne ja tänne.

Emäntä aikoi korjata kupit pois pöydältä, mutta Auvinen esitteli, että Aliinallekin annettaisiin kahvia.

--Mitäpä häneen lasten tarvitsee totutella, vastusteli emäntä.

--Annetaan nyt, houkutteli Auvinen.--Eihän Aliina ole enää kovin lapsi, kohta rippikoulu-iässä.

Emäntä alkoi kaataa kuppiin. Vappukin sattui tulemaan samassa, ja sille täytti emäntä toiset kupit.

--Tule Vappu juomaan, kehoitti emäntä,--ja siinä on Aliinallekin.

Vappu astui rohkeasti pöydän luokse katsomatta kehenkään. Aliina piilottautui lasten sängyn taakse ja esteli juomasta.

--Tule nyt Aliina, kuului isän hyvittelevä kehoitus.

--Elä houkuta, sanoi äiti vakavammin.--Olethan jo ollut vähän aikaa valveilla ja karjallakin kävit.

Vappu särpi punakkana kahviaan ja vilkaisi syrjittäisellä katseella Aliinaan.

Auvinen oli tytärtään kohtaan niin hyväntahtoisella tuulella, että olisi vaikka kantanut sille kahvia, jos olisi ilennyt. Aliina ei yhtään kaivannut tätä huolenpitoa ja kävi hyvin vastenmielisesti ottamassa kupit pöydältä ja meni nurkkaan juomaan.

Emäntä oli siirtynyt keittopataa kohentelemaan ja virkkoi:

--Jokapäiväinen turkki tälle Aliinalle pitäisi teettää, sittenhän siellä navetallakin tarkenisi käydä.

--Onhan se vanha turkki, pitää sitä jokapäiväisenä, sanoi Auvinen.-- Minä teetän tänä talvena Aliinalle Kajaanissa muokatuista nahkoista verka-päällisen harviais-turkin.

--Kovinpa rikkaasti nyt mennään, sanoi emäntä vähän ivallisesti.

--Mikä on mennessä, kehui Auvinen herttaisesti nauraen.--Sinullekin minä teetän uuden hyvän turkin.

--Sitä vailla. Minä tulen vielä monta vuotta toimeen entisellä, on se niin hyvä.

--Eipä siinä ole verkapäällistä.

--Verkaa se on, vaikka kotona kudottua.

Joku riihimies tuli ilmoittamaan, että nyt siellä tarvittaisiin säkkejä.

--Kas kun ne unehtuivat, sanoi Auvinen.

Hän oli jo aikoja sitten sanonut menevänsä säkkejä riihelle viemään.

--Vai jo ne ovat niin lopussa, sanoi emäntä, ja tämä minun keittoni joutuu kovin hitaasti, kun on niin huonoja puita.

--Minä tuon tullessani parempia, kun käyn säkit antamassa, puheli Auvinen mennessään.

Kohta hän palasikin, käsivarrella halkoja, joita laitteli hyvin huolellisesti padan alle.

--Menepä Aliina katsomaan, sanoi emäntä,--onko Vappu laittanut vettä lämpenemään riihimiehille, ja jos ei ole, niin kanna toverina.

--Liika raskastahan se on veden kantaminen Aliinalle, säälitteli Auvinen.--Joutaisinhan tästä minäkin.

Usein ennenkin oli Aliina kuullut isänsä häntä säälittelevän, ja se tuntui aina niin hyvälle mielestä, mutta ei tällä kertaa. Hän kiirehti joutuin ulos, peläten että isä ennättää ennen.

III.

Päivä alkoi olla lyhimmillään. Aurinko kävi tekemässä ainoastaan matalan kaaren eteläisellä taivaanrannalla, ikäänkuin salaa pilkistääkseen, vieläkö ihmiset ovat säilytelleet itsensä sulana paukkuvan pakkasen käsissä. Mutta kun aurinko oli ihmiset hylännyt, pakottivat nämä kivien heitä lämmittämään. Aamuin ja illoinkin he lämmittivät huoneittensa uuneja, ajaen pakkasta pois ja tuprutellen sille savua vasten silmiä. Ulkona liikkuvat pukivat vahvasti vaatetta ylleen ja varustivat jalkansa monilla sukilla ja suurilla kengillä.

Lahnaniemeen oli kutsuttu suutari Naulanen tekemään talvikenkiä, ja Auvisen päähän pisti hakea räätälikin tekemään vaatteita. Ensin oli kaupungista haettava tarpeita, ja lähtönsä edellisenä iltana hän hyvitellen mainitsi Aliinalle, että kohta tämä saa uuden turkin.

Aliina oli pienestä pitäen oppinut iloitsemaan isänsä lupauksista, sillä ne oli aina täytetty, eikä ollut nytkään epäilemistä. Mutta ennen hän ei ollut saanut mitään näin arvokasta kuin nyt oli odotettavissa. Isä tuntui taas niin hyvältä ja rakkaalta kuin ennenkin, jolloin oli ollut luvassa uusi huivi taikka esiliinavaate. Ja nyt saisi uuden, verkapäällyksisen turkin! Mieli tuli sitä ajatellessa niin iloiseksi, ettei unikaan tahtonut osua silmiin, ja aamusella heräsi hän jo isän lähtöä katsomaan.

--Tarkenisikohan Aliina käydä päivän tultua kutsumassa räätäliä mökiltään työhön? arveli Auvinen lähtiessään.--Saisi jo huomenna tulla.

--Kyllä minä tarkenen, kun panen jalkaani äidin suuret kengät, vakuutti Aliina iloissaan.

Hän oli niin hyvillään, ettei aamiainenkaan oikein maistunut. Kuppi jäi melkein koskematta, kun hän pani lusikan pois ja meni kangaspuiden taakse penkille pitkälleen odottelemaan päivän valkenemista ja ajattelemaan, missähän asti isä mennee, jokohan olisi perillä.

Vaimoväen poistuttua jäivät suutari ja rengit tupaan tupakoimaan ruuan päälle. He luulivat olevansa yksin tuvassa eivätkä huomanneet Aliinaa, vaikka renki Lassi jo kerran kurkistikin katsoakseen.

--Siinäkö se on Kovatar sinun mökilläsi? kysyi Lassi suutarilta.

--Siinähän tuo on ollut siitä pitäen, kun kesällä sai siihen lapsen, kertoi suutari.

--Miten se siinä elää, onko sillä työtä?

--Mitäpä työtä sillä... On tainnut elää tästä saamillaan palkkarahoilla, vaan jo valitti puutetta.

--Entäs nyt eteenpäin? uteli Lassi.

--Totta isältä, vastasi suutari naurahtaen.

--Sitäpä minä, sanoi Lassi ja vähän kiivastuen jatkoi: Onko se totta, kun joku puhui, että se olisi syyttänyt minua lapsensa isäksi?

--Ei minun kuulten ole syyttänyt ketään, vakuutti suutari.--Vaan tottapahan tiedoksi tulee: viime viikolla kävi heittämässä Kosken lautamiehelle manuun eläkkeestä.

--Mutta jos se minut manuuttaa, niin se ei lopukaan siihen, siitä syntyy kummat jupakat, uhkaili Lassi.

--Elä pelkää, lohdutteli suutari,--ei se sinua manuuta. Pahimmassa tapauksessa vieraaksimieheksi.

--Mutta mitenkä se uskaltaa itseänsä asianomaistakaan manuuttaa? Sakkoahan siitä saapi Kovatar niinkuin toinenkin.

--Mitä se Kovatar sakosta välittää, selitti suutari.--Se syöpi sakkonsa vetenä ja leipänä ja ottaa vaan eläkkeen.

Lassi hiljensi ääntään ja virkkoi:

--Eipä palvelija kelpaa vieraaksi mieheksi isäntäänsä vastaan.

--Elä niin liika suoraan, huomautti suutari.--Etkö sinä ole kuullut, että puhu miehestä päiväkaudet, vaan elä sano nimeä.

--Ei se mitään näin meidän kesken, puolusti Lassi.

--Vaikka, sanoi suutari ja lisäsi: Niinkö sinä luulet, että siitä käräjäasia tulisi ... ei veikkonen. Raha ja rukiit sen painaa kuulumattomiin.

Aliinalle tuli hyvin vaikea tämän keskustelun kuultua. Hän oli jo talven alussa saanut katkeran huomion, ja nyt siihen sieltä ja täältä tipahti uutta karvautta. Jokohan tämäkin on totta? Hän värähteli vihasta tuotakin suutaria kohtaan, kun se niin nauraen puhuu ja on peittelevinään. Sen ruoja... Aliinalle muistui mieleen suutarin kesälliset sanat sipulipenkin luona lapsista, ja nyt hän sen ymmärsi, vaikkei silloin. Hän muisteli, oliko muilta kuullut samanlaisia viittauksia isästä, ja monta semmoista johtui mieleen. Häpeä ja viha raivosivat rinnassa. Jos hän olisi isompi ja voimakkaampi, niin ihan löisi niitä akanrutaleita; löisi ja ajaisi koko kylältä korpeen kuolemaan.

Päivän hämärtäessä lähti Aliina räätälin mökille, joka ei ollut aivan lähellä. Koivikkometsän läpi kulkevan tien kahden puolen haljeta räsähtelivät puiden pinnat lauhtuvan pakkasen vaikutuksesta. Pientä ripsettä kuului melkein lakkaamatta ja väliin aina kovempia, kuin pienen pyssyn laukauksia, joihin jäätynyt metsä kuivasti vastasi. Aliina ei ollut sattunut ennen tämmöistä räiskettä kuulemaan ja häntä pyrki vähän pelottamaan.

Edeltäpäin kuului tiukujen kilinää ja kohta erotti reenkin ratinan. Pelonsekainen tunne hälveni, kun hän tiesi muita olevan lähimailla. Kohta tuli vastaan ajava näkyviin. Huolettomasti reen toiseen laitaan nojallaan istui siinä suuri mies lammasnahkaturkissa, ja keskenkasvuinen poikanen ajoi hevosta. Kohdalle tultuaan kohosi suuri mies suoremmaksi istumaan ja sanoi pojalle:

--Eläpäs aja.

Poika seisautti.

--Viepikö tämä tie Lahnaniemeen? kysyi mies.

--Sinne tämä menee, vastasi Aliina seisahtuen.

--Kenenkä sinä olet tyttö?

--Matti Auvisen ja Reeta Hälisen.

--Vai Matti Auvisen tyttö, sanoi suuri mies ja kääntyi oikein tarkasti katsomaan.--Onko isäsi kotona?

--Kaupunkiin meni tänä aamuna.

--Voipas sitä, sanoi suuri mies ja rupesi kyytipojan kanssa tuumimaan.

Aliina kääntyi jatkamaan matkaansa. Hän ei ollenkaan pitänyt tuon miehen uteliaista kysymyksistä. Ja mitä varten se sitten kääntyi niin tarkasti katsomaan? Jos vielä tulisi tuntemattomia vastaan, niin eipä sanoisikaan heille kenenkä tyttö. Mitä he sillä tiedolla tekevät.

Loppumatkalla ei pakkanen enää ollut niin kirpakkaa kuin aamusilla. Lauhduttava sumu laskeutui maille ja sekoittuneena talojen lämmityspaikoista lähtevään savuun hajahti vähän tervalle.

Viimein joutui Aliina perille. Räätäli sattui kotiinsa ja korjaili vanhaa turkkia. Räätälin vaimo hoiteli lastaan ja piti vieraan puhuttelusta huolta.

--Kun tämmöiselle matkalle näin pakkasella, ihmetteli vaimo.--On varmaan paleltanut jalkoja.

--Ei kuin hyvin vähän, kehui Aliina.

--Taitaakin nyt ilma lauhtua, vaan kyllä siellä onkin ollut pakkanen. Tänä aamuna kävi tässä Kosken lautamies lämmittelemässä, niin se kun puisteli itseänsä, sanoi niin kylmän tulleen reessä istuessa, kertoili vaimo.

--Lautamieskö se oli? Se tuli minua vastaan, sanoi Aliina vähän hämmästyen.

--Vai tuli se vastaan ... aloitti vaimo, mutta silloin kuului räätälin lyhyt rykäisy, ja Aliina huomasi sen samassa antavan pari vihaista silmäniskua vaimolleen.

--... Niin, jatkoi vaimo hämmentyen ja tapaillen sanojaan, ... se joi tässä kahvit ... kuului olevan asiata tuonne ... Mustaanlahteen.

Syntyi pitkänpuoleinen äänettömyys. Vaimo meni laittamaan kahvipannua tulelle eikä luopunut aikeestaan, vaikka Aliina koetti estää; hänen takiaan ei pidä ruveta keittämään. Hän olisi tahtonut heti asiansa sanottuaan lähteä takaisin, sillä kylässä-olo ei tällä kertaa ilahuttanut. Oli ihan vaikea istua siinä pahan mielen pakottaessa.

Vieraan mielentilan huomasi räätäli ja loi aina sopivassa tilaisuudessa moittivan silmäyksen vaimoonsa. Vaimoraukka koki korjata ajattelemattomuuttaan ja aloitti milloin mistäkin asiasta puheen, mutta ei vain onnistunut. Aliina huomasi selvään äänessä teeskentelyä. Nyt hän tunsi oikein katkeruutta siitä, mitä ihmiset ovat ennenkin hänen läsnäollessaan ajatelleet ja kuinka ne ovat olleet muuta ajattelevinaan. Vihakin pyrki kuohahtelemaan mielessä, mutta ei tiennyt oikein ketä vihata. Itseään hän syytti siitä, ettei ole ennemmin huomannut tätä kaikkea.

Viimein tuli tuo odotettu tarjous tehdyksi ja Aliina sai estelemättä lähteä kotiinsa. Tietä pitkin kävellessään antoi hän katkeran mielen vapaasti valua kyyneleinä. Nyt ei ollut ketään näkemässä, ei tarvinnut muita kajoa, eikä muidenkaan häntä. Jos ei olisi ollut talvi, olisi hän mielellään istunut jollekin mättäälle aikaa kuluttaakseen. Sillä kotikaan ei vetänyt puoleensa. Kylään halutti vielä vähemmin, sillä siellä ihmiset kiertelevät ja karttelevat sanoa, mitä ajattelevat. Hän uskoi kaikkialla olevan samanlaista kuin tuollakin räätälin mökillä ja päätti sen vuoksi karttaa kaikkien seuraa.