Chapter 2

Yksi oli kumminkin, jonka mielialaa ei voinut arvata, nimittäin äiti. Tuntui kyllä kummalta, ettei äiti tietäisi sitä, minkä jokainen syrjäinen näkyi tietävän, mutta mitään merkkiä ei ollut tähän asti huomannut. Aliina rupesi heti kylästä palattuaan erityisen uteliaana tarkastelemaan äitiänsä, varsinkin kun sillä oli Vapulle jotain sanomista tai neuvomista. Mutta turhaan. Ääni pysyi yhtä lempeänä kuin jos olisi puhutellut omia lapsiansa. Kasvoistakaan ei huomannut mitään ynseyden merkkiä.

Pimeän tultua alettiin odotella kaupunkimiestä kotiin. Sen tulo meni kumminkin niin myöhään yöhön, että enin osa joukosta jo nukkui. Aliinaa virkisti taas turkin toivo, ja hän valvoi viimeisenä ja oli kantamassa tavarakääröjä huoneeseen. Myöhäisyyden takia jäi tavarain katseleminen aamuun, jolloin räätälikin oli aikonut tulla.

Aamiaisen syönnin jälkeen tulla loikkaili räätäli, kantaen pitkässä viivottimessa silitysrautaansa. Auvinen itse toi tuvan pöydälle tavarakääröt ja päästeli pois siteistä. Joukkoja keräytyi pöydän ympärille ihailemaan puhtaasti muokatuita nahkoja ja sileäpintaista verkaa. Aliinan silmät loistivat hyvästä mielestä, ja tämä oli isästä mieleen.

--On kerrassaan hyvää ja hienoa verkaa vai lieneekin trikoota, kehui räätäli vaatetta levitellessään.--Ja tätähän on kahteenkin turkkiin.

--Niin se on ollut aikomuskin, sanoi Auvinen katsahtaen naurussa suin emäntäänsä.

--Mitä varten sinä niin paljon ostit? kysyi emäntä.

--No sinun turkkiisi, ilmaisi Auvinen salaisuutensa.

--Nyt sinä taas teit turhan kaupan, alkoi emäntä ihmetellä.--Johan minä sinulle syksyllä sanoin, ettei minun turkkini tarvitse uutta päällistä. Juoksepa Aliina aitasta se turkki tänne nähtäväksi, niin uskotte muutkin, että siinä on kylliksi hyvä päällinen.

Aliina kävi noutamassa.

--Sanopa nyt räätäli totuus, kestäisikö tuokaan uusi sen enempää kuin tämä entinen.

Räätäli venytteli kumpaakin ja myönsi että tuskinpahan kestäisi, mutta on kauniimpaa.

--Silloinpa ei ruveta valmista repimään, teki emäntä päätöksen.--Saat vaan myödä minun osani muille.

--Antaisit panna uuden, sanoi Auvinen vähän pettyneenä.--Kuka sitä ostaakaan.

Vappu tuli tämän kuultuaan nypelöimään vaatetta tarkemmin ja hieman kainosti sanoi:

--Kun olisi rahaa, niin minä ostaisin.

--Vappuhan sen kyllä saattaa ostaa, alkoi emäntä kehoittaa.--Riittäähän sinun palkkasi hyvin kyllä siihen, kun laitat tänä vuotena vähemmän muuta vaatetta.

Läsnäolijain kasvoille syntyi omituisia liikkeitä. Auvinen itse myhäili äänettömänä, puhumatta puoleen tai toiseen, ja räätäli ryhtyi siivoilemaan sieraimiansa.

Aliinaan tämä myöntituuma vaikutti eniten. Hän siirtyi samassa pois pöydän luota ja seurasi levottomana keskustelun päätöstä. Kun kauppa kuulosti rupeavan toteutumaan, meni hän äitinsä luokse ja sanoi hiljaa, mutta jotenkin kiihkeästi:

--Elkää hyvä äiti myökö tuota turkin päällistä.

--Minkä tähden? kysyi emäntä ja katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.

--Niin että antaa räätälin panna teidän turkkiin.

--Ei, hyvä lapsi, täällä auta niin ylellisesti elää, huomautti emäntä. --Kuningaskin kulunsa pitää, jopa että minunlaiset.

Aliinan mieli ei rauhoittunut. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain semmoista, että varmaan saisi äidin taipumaan, mutta hän häpesi samassa omaa ajatustaan. Vastustamishalua se ei kumminkaan ehkäissyt ja hän sanoi:

--Jos ette äiti ota, niin en minäkään huoli.

--No no, mitä sinä nyt puhut, varoitti äiti.--Sinulla ei ole entistä turkkia, täytyy sinulle kelvata, mitä isäsi mielellään laittaa.

Aliina oli toivonut, että äiti ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja peruuttaisi tuon harmillisen kaupan, mutta saikin vain nuhteita osakseen. Uhkamielin poistui Aliina tuvasta.--Tehkööt, ajatteli hän, mutta niin kauan kuin Vappu on meillä, en pane sitä turkkia päälleni.

IV.

Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään, mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään.

Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki, niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin. Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti häntä vastustamaton halu nuuskimaan.

Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen, tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta.

--Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku.

--Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari.

Aliinaa nämä pilapuheet eivät ollenkaan huvittaneet, hän odotti muuta. Ja kun Naulanen pyysi talosta hevosta viedäkseen säkkinsä myllyyn, pujahti Aliina eloaittaa lähellä olevan halkopinon taa vahtimaan. Kappaleen aikaa hän sai odottaa isäänsä ja Naulasta aitasta joutuvaksi, mutta kun ne joutuivat, niin loppu kävi sukkelasti. Useampia säkkejä siinä lennähtikin kynnyksen yli rekeen, ja samassa lähti suutari ajamaan täyttä kyytiä. Navetan taitse kierrellen palasi Aliina vakoilupaikaltaan. Valoisaan tupaan meneminen hävetti, aivan kuin hän olisi tullut joltain rikosretkeltä. Isä oli jo ennättänyt ennen ja istui jotenkin ajattelevan näköisenä lavitsalla.

Emäntä tuli tupaan ja kysyi suutaria.

--Se jo meni, ilmoitti Auvinen.

--Silläpä kiire, ajattelin syöttää, kun ruoka joutuu, sanoi emäntä.

--Johan sille minäkin siitä mainitsin, vaan kuului olevan kiire jouduttaa jyväsäkki jauhoiksi.

Aliina kuunteli syrjästä vanhempiensa keskustelua ja ihmetteli, miten ulkokullattuna isä osasi olla, säälien samalla äitiä, joka ei näkynyt vähääkään epäilevän, vaan uskoi aina hyvää ja piti kaikki totena. Ensi kerran tuntui oikein ikävältä se seikka, että hänen vanhempansa eivät olleetkaan sellaisia kuin oli luullut. Ennen hän uskoi, että ne puhuivat kaikki asiat toisilleen oikein ja ettei niillä ollut mitään salattavaa toisiltaan, ja nyt niitä ilmestyi vähänväliä. Tuntui oikein pahalta, että äitiä tuolla lailla petetään eikä kukaan sille sano. Mutta hänpä sanoo.

Monesti olivat jo sanat valmiiksi ajateltuna, ettei muuta kuin aukaisee suunsa, mutta silloin laskeutui kuin jokin paino kielelle.

V.

Joulun pyhäin aikana oli Lahnaniemessä tavallista enemmän eloisuutta, kun emännän veli, Mäntymäen Hälinen, tuli tyttärineen vierailemaan. Vaikka näin läheisiä sukulaisia, olivat he keskenään seurustelleet hyvin vähän. Vanhempiensa elinaikana oli emäntä käynyt useinkin syntymäpaikallaan, mutta niiden kuoltua harvenivat käynnit, kun ei veli moneen vuoteen vastannut vuoroansa. Syyksi teki sen, että kun hän asuu toisessa pitäjässä ja on matkaakin. Nyt oli hänen tyttärelleen Hiljalle tullut halu nähdä serkkujaan, ja tytär sai siten isänsäkin taipumaan. Hilja oli vuotta vanhempi Aliinaa ja ennättänyt jo käydä rippikoulun. Olipa hän sitä ennen saanut käydä vähän kansakouluakin ja kehittynyt siten enemmän aikaihmiseksi. Vielä heidän tuumansa silti sopivat yhteen. Aliina näytteli tavaroitaan mitä hänellä oli, väliin semmoisiakin, joiden Hilja huomautti kuuluvan pienille tytöille. Hiljalla kuului olevan enemmän ja parempia, ainoastaan turkki oli Aliinalla parempi, niin että Hiljakin sitä kehui ja koetteli päälleen.

--Joko olet pitänyt tätä missään päälläsi? kysyi hän.

--En missään, sanoi Aliina, muistaen samalla uhkauksensa.

--Lähtään nyt viimeisenä pyhänä yhdessä kirkkoon, esitteli Hilja.

--Kun antaisivat meille hevosen, sanoi Aliina ihastuneena esitykseen.

--Jos ei sinun isäsi anna, niin kyllä minun isäni antaa, vakuutti Hilja.

Tytöt menivät kysymään, ja aivan ensi mainitsemisella saivat hevosen lupaan ja rengin kuskiksi. Mutta tytöt olivat innostuneet toistensa seuraan ja tahtoivat semmoista hevosta, jolla voisivat itse ajaa. Löytyi semmoinenkin. Auvinen ei olisi kieltänyt mitään. Hän oli itse mukana laittamassa, ettei saanut tulla mikään kohta huonosti, ja koetteli omin käsin ajopelien jokaisen solmun ja liitoksen.

--Ajakaa hevosenne leipuri Saliniin, siinä ovat meille tuttuja, neuvoi Hälinen, Hiljan isä.

--Mitäs ne siihen menisivät, huomautti Auvinen.--Onhan meillä vakituinen kirkkopaikka suntiossa.

--Kylläpähän me osataan, sanoivat tytöt ja lähtivät ajaa heilettelemään.

Kahden ajaminen oli heistä hupaista, silloin ei ollut ketään kuulemassa, jos mitä rupattelisi. Ja hevosen ohjastaminen sitten, se oli niin haluista työtä, että he vähän väliä vaihtoivat ohjaksia. Hilja tiesi vielä keinon miten saada hevonen juoksemaan: vedettiin vain ohjakset ristiin ja silloinpa se antoi aika kyytiä.

--Tämähän hauskaa on, kun me arvattiin kahden lähteä, ihasteli Aliina.

--Ja sinä pelkäsit, ettei isäsi antaisi hevosta.

--Niinhän minä ensin luulin.

--Eikö isäsi tavallisesti anna mielellään, mitä pyytää? kysäisi Hilja.

--On tuo antanut.

--Pitikö miten paljon pyytää tätä uutta turkkia?

--Ei ollenkaan.

--Eikö ollenkaan, ihmetteli Hilja.--Sepä on kovin hyvä.

Aliina oli kahden vaiheilla, puhuisiko enää mitään tästä asiasta. Nuo ikävät muistot olivat kumminkin haihtuneet serkun seurassa, ja kun tämä mainitsi isästä kiitellen, ei hänkään voinut olla sitä kannattamatta.

--Ostihan se isä ilman tietämättä samanlaisen päällisen äidinkin turkkiin.

--Vai niin; sitä ei tullutkaan katsotuksi.

--Eipähän sitä laitettukaan, kun äiti ei huolinut, vaan antoi myödä piika-Vapulle, kertoi Aliina paheksien.

--Somapa on se täti ollut, säesti Hilja Aliinan paheksumista. Mitähän tuo tuolle; etkö sinä ollut vastaan?

--Olinhan minä, vaan ei se auttanut mitään.

--Joko se on tuo Vappu teillä monetta vuotta?

--Toista vuotta.

--Kuka teillä oli tämän edellä toisena piikana?

--Olipahan muuan Kovatar.

--Missä se on nyt?

--Tuolla kuuluu olevan suutarin mökillä.

--Onko se naimisissa?

--Ei ole...

Aliina alkoi epäillä serkkunsa uteliaisuutta ja kesken puheen kysäisi:

--Minkä vuoksi sinä sitä niin kyselet?

--Ilman aikojaan, sanoi Hilja ja alkoi kertoa oman kotinsa palvelijoista.

Heillä kuului olleen eräskin piika lähes kymmenen vuotta ja melkein jokainen kaksi tai kolme vuotta.

Hiljalla oli aikomuksena kysyä enemmänkin sukulaistalonsa elämästä, josta oli kuulunut yhtä ja toista huhua, mutta kun hän huomasi Aliinan käyvän alakuloiseksi, niin heitti kesken ja alkoi kääntää puhetta hupaisemmille aloille. Jopa se viimein joutui sulhasiinkin, vaikkei niistä Aliina tietänyt juuri mitään.

--Onko sinulla jo sulhanen? osasi hän kumminkin kysyä.

--Ei toki minulla vielä, kielsi Hilja nauraen.

--Taitaapa olla, koska tiedät niistä ja naurat, uteli Aliina.

--Ei ole, ihan todella, vakuutti Hilja.--Oli niitä kansakoulussa ollessa semmoisia toisten nimittämiä leikkisulhasia isoimmilla tytöillä, mutta ei sen kummempia.

--Oliko sinullakin?

--Oli.

--Kuka se oli?

--Mikä milloinkin.

--Tiesivätkö ne?

--Tiesiväthän ne, kun toiset sanoivat, ja sitten kirjoitettiin kirjeitäkin toisillemme.

--Kirjeitäkin? ihmetteli Aliina.--Eikö siitä oltu vihassa?

--Salaa kirjoitettiin.

--Vaikka kohta, en minä vaan uskaltaisi.

--Osaatkos sinä kirjoittaa?

--Hyvin huonosti.

--Eikö sinua ole käytettynä kansakoulussa?

--Eivät ole käyttäneet.

--Ennätäthän sinä vielä. Pyri tänä talvena, kehoitti Hilja.

--Ettäkö kirjeitä osaisin kirjoittaa? kysyi Aliina nauraen.

--Ei sen vuoksi, vaan oppiihan siellä muutakin, oikaisi Hilja.

--Ottaisivatkohan kouluun näin vanhana?

--Kyllä sinne otetaan. Esittelepäs isällesi ja äidillesi.

--Kun olisi tullut ennen hommatuksi, sanoi Aliina ruveten asiaa ajattelemaan.

Häntä miellytti melkein eniten se, että saisi viipyä viikkoja, jopa kuukausiakin koulussa, tarvitsematta olla ikäviä kotioloja näkemässä tai kuulemassa.

Kirkkoa lähestyttäessä tuli kysymys, mihin he menisivät lämmittelemään. Hilja tahtoi etupäässä Saliniin, siinä olivat ihmiset hänelle ennestään tuttuja. Aliina tätä pelkäsi liian herraspaikaksi, mutta Hilja vakuutti, että siinä on tuiki ystävällisiä ihmisiä ja että kotona olevat nuorimmat tyttäretkään eivät ole yhtään ylpeitä. Ei sanonut tuntevansa vanhinta, joka on pääkaupungissa opettajattarena. Saliniin he sitten ajoivat, ja Hiljan vakuutus huomattiin kohta todeksi.

Leipurin tyttäret veivät heidät omaan kamariinsa ja toivat vasta saatuja joululahjojaan katseltavaksi. Ne olivat enimmäkseen vaatetavaroita, pieniä koristuksia ja kirjoja. Vaatetavarat he sanoivat saaneensa vanhemmiltaan, koristukset tuttaviltaan ja kirjat pääkaupungissa olevalta sisareltaan.

Aliina kiintyi katselemaan muutamia punakantisia kirjoja ja kysyi erikseen Hiljalta:

--Luetaanko näitä kirjoja kansakoulussa?

--Ei näitä lueta siellä, sanoi Hilja naurahtaen Aliinan tietämättömyydelle.

Leipurinkin tyttäret kuulivat kysymyksen ja vanhempi veti salaisesti suunsa nauruun, mutta nuorempi, Iida, otti asian vakavammalta kannalta ja alkoi selittää, että on heillä niitäkin kirjoja, hän kun parhaillaan käy vielä kansakoulua, ja toi pienestä kirjahyllystään useita Aliinan katseltavaksi. Näyttipä vielä, minkä osan he mistäkin kirjasta ennättivät viime lukukaudella, ja haki todistuksensakin nähtäväksi.

Aliina kiintyi pian uuteen tuttavaansa ja saaden rohkeutta kysyi:

--Otetaanko sinne kouluun näin keskellä talvea uusia oppilaita?

--Tulisitko sinä? kysyi Iida puolestaan rohkeasti kuin vanhalta tuttavaltaan.

--En tiedä, ilman vaan kysyin.

--Luulenpa otettavan. Ja tule vaan ja tule meille kortteeria, esitteli Iida.

--Onko teillä muita ollut? kysyi Aliina.

--Ei nyt viime lukukaudella, sillä äiti ei ota tuhoisia, mutta varmaan se sinut ottaisi. Ja sitten me kuljettaisiin yhtä matkaa koulussa.

Alkoi kuulua kirkonkellojen ääni. Aliina ja Hilja kiirehtivät panemaan turkkia ylleen ja pyytelivät talon neitejä mukaansa. Nämä kysyivät äidiltään ja kuuluivat joutavan.

Kartanolle tuli leipuri itse katsomaan hevosta ja neuvoi panemaan talliin. Aliina olisi tahtonut vieraittensa vuoksi ajaa hevosella perille asti.

--Kyllä pääsette, nuoret ihmiset, tämän matkan jalkaisin, antaa hevosen levätä ja pankaa ruokaa eteen, sanoi leipuri.

Hilja riisui hevosen ja Aliina vei reestä kauroja.

--Hyviä mustia kauroja, kehui leipuri tullen katsomaan.--Jos niitä olisi myötäväksi, niin minulle saisi tuoda muutamia säkkejä.

--Minä kerron isälle, sanoi Aliina.

--Se olisi hyvä.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin kauroista, sillä toiset jo alkoivat kävellä kirkkoon päin.

* * * * *

Näin viimeisenä juhlapäivänä oli kirkkotoimitus jotenkin lyhyt. Heti sieltä päästyä alkoi Iida pitää vireillä keskustelua Aliinan kouluuntulosta ja esitti, että palatessa poikettaisiin kansakoululle, jossa oli vielä nähtävänä joulukuusi koristuksineen miesopettajan luokkahuoneessa. Ovet sinne olivatkin auki, sillä näin kirkkoajan perästä kävivät pitäjäläiset lainaamassa kirjastosta kirjoja. Nyt ei vielä ollut ketään, joten he saivat yksikseen katsella. Iida kertoi, mitä leikkejä he olivat kuusella ollessa leikkineet ja mitä lauluja laulaneet. Aliina oli aivan ihastunut. Täällä-olo näytti niin kovin hauskalta.

Heidän liikkeensä ja puhelunsa oli kuulunut viereiseen huoneeseen, jonka ovi kohta aukeni. Sieltä astui verkalleen ystävällisen näköinen, harmaapartainen mies. Hän oli opettaja Ranta. Iida niiasi syvään, ja Aliina koetti tehdä samoin, mutta opettajan juhlallinen ulkomuoto sai hänet vähän hämille. Kohta hän siitä selvisi, kun opettaja tuli ystävällisesti tervehtimään ja kysyi lauhkealla äänellä:

--Kirjojako tyttärille pitäisi olla?

--Muuten minä vaan tulin tälle näyttämään joulukuusta ja kansakoulua, sanoi Iida viitaten Aliinaan.

--Sehän on oikein, sanoi opettaja istuutuen tuolille. Istukaa! Mistäs tämä Iidan toveri onkaan, minä en muista nähneeni.

--Tämä on tuolta Lahnaniemen talosta, selitti Iida.

Opettaja muisti heti, talon nimen kuultuaan, sukunimenkin ja kääntyen erityisellä huomiolla uuteen tuttavaansa sanoi:

--Ei teiltä ole ollut yhtään lasta kansakoulussa.

--Ei ole ollut, vahvisti Aliina.

--Nythän tämä Aliina aikoo tulla, jos sopii, ilmoitti Iida iloisesti.

Opettajaa tämä tieto miellytti erittäin ja hän sanoi:

--Sepä on oikein hyvä ja suotava asia, ja kyllähän tänne aina sopii.

--Eihän se ole vielä varmaa, jouduttautui Aliina selittämään.--Siitä on nyt vasta tällä tiellä puhuttu, vaan ei tiedetä, laskeeko isä.

--Niin ... siinähän se mahtaa olla, virkkoi opettaja, sivellen ajatuksissaan leukaansa.--Koeta nyt kumminkin pyytää isältäsi ja sano, että minä puolestani hyvin soisin kouluun tulevaksi. Vaan jos isäsi sittenkin hyvin vastustaa, niin sano ystävällisiä terveisiä minulta, että minä olen pyytänyt häntä täällä käymään, ja ehkäpä siitä sillä keinoin hyvä tulee.

Aliina lupasi sanoa opettajan terveiset, vaikka ne kyllä tuntuivat vähän sekavilta selittää.

He heittivät hyvästi opettajan ja lähtivät tavoittamaan tovereitaan.

»Saas nähdä joko tämä auttaa», ajatteli opettaja Ranta katsoessaan akkunasta tyttöjen jälkeen. »Syyttömästi ensin suuttuu ja on sitten kostavinaan sillä, ettei lähetä lapsiaan kouluun. Jos minä olisin silloin tietänyt hänen helmasyntinsä, niin olisinhan voinut olla siinä kuntakokouksessa aivan äänettä, ainakin ahdistamatta häntä niistä sanoista, 'ettei tarvita enää kansakouluja; lapsi ja kaksi talostaan sopii käymään entisissä, opettakoot sitten toiset toisilleen, ei niitä kaikkia kuitenkaan jaksa sinne evästää.' Niinhän se Auvinen puhui, ja mikä minut siihen satuttikaan sanomaan, että jos joku luulee yhteiskunnalle tekevänsä hyvän työn laittaessaan paljon lapsia, välittämättä niiden henkisestä kasvatuksesta, hän suuresti erehtyy, sillä yhteiskunnassamme on jo liiaksikin raakoja voimia, suurempi on puute niistä, jotka näkisivät vähän laajemmalle kuin oman peltonsa pientareet! Siitäpäs se oli suuttunut ja sanonut, että hänen osaltaan saapi semmoisten herrain koulut olla tyhjänä.»

Joku tulla rahmuili ovessa ja opettajan muistelot keskeytyivät.

VI.

Tytöt eivät malttaneet tovereistaan erota, ennenkuin hämärä muistutti ajan kulusta. Sitten he lähtivät kiireesti ajamaan, jottei kotijoukko ennättäisi ruveta luulemaan heille matkalla jotain vahinkoa tulleen. Koko matkan he innostuneina juttelivat Aliinan kouluunmenosta, sillä nyt ei siitä puuttunut muuta kuin vanhempien suostumus. Iida oli kysynyt vanhemmiltaan valmiiksi koulukortteerin Aliinalle ja lupasi omia koulukirjojaan yhdessä luettavaksi, jos eivät kaikkia raskisi ostaa.

--Ole sinä Hilja toverina pyytämässä, sanoi Aliina, kun he alkoivat kotia lähestyä.

--Kyllä minä, lupasi Hilja reippaasti.

Heti kotiin tultuaan he ottivatkin asian puheeksi, mutta Auvinen ei antanut mitään selvyyttä näin kiireellä, sanoi vain että puhutaan sitten huomenna. Hän ei voinut ajatella oikein jyrkkää kieltoakaan, kun näki, että Aliinan teki niin kovasti mieli ja muut sitä niin puolustivat. Mutta kun muistui tuo muinoinen opettajan puhe kuntakokouksessa ja penkeillä istuvain naurunvirnistykset ja katseet, niin eipä tehnyt mieli taipua.

Aamukahvia juodessa kävivät tytöt uudestaan kesken jääneeseen asiaan, ja Hiljan isä rupesi heille apulaiseksi.

--Etkö sinä saata vähin pyytämisin luvata Aliinaa kouluun, sanoi hän.

--On siinä niin paljon puuhaa, ja mitäpä nuo tuolla viisastunee, sanoi Auvinen aikomuksessa pysyä lujana.

--Kyllä siltä puuhalta talona pysyy jos pysyäkseen, sanoi Hälinen.--Ja jos siellä ei silminnähtävästi viisastunekaan, niin ainakin oppii, ja oppi on viisauden pohja.

--Kun se koulu olisi vähän toisenlainen, vaan ne ovat sen sotkeneet ja velloneet semmoiseksi, etten minä pidä koko koulusta, ilmaisi Auvinen syynsä.

--Minkälaiseksi ne ovat sen sotkeneet ja velloneet? kysyi Hälinen.

--Niin että tytöt ja pojat ovat sekaisin.

--Mitenkäs niiden pitäisi olla?

--Tytöt tyttöin puolella ja pojat poikien.

--Vähänpä sinä tunnet kouluasioita, ihmetteli Hälinen.--Sehän on opetukselle eduksi, kun saapi jakaa edistyneemmät erilleen ja opettaa kahdessa osastossa. Yhdessähän ne ovat siinäkin tytöt ja pojat, jos ei ole kuin yksi opettaja. Jos sinulla ei ole sen suurempia syitä ja esteitä, niin minä enon puolesta sanon Aliinalle, että kyllä saat mennä.

Auvinen laski nauruksi ja sanoi:

--Menköön sitten, jos vain äitinsä laskee.

--Kyllä minun puolestani, sanoi emäntä,--jos vain itse ilkeää noin isona mennä.

--On siellä niin isoja, puolusti Aliina.--Onhan tuokin Markkalan lampuodin Ristjaan melkein aikamies ja vielä kuuluu menevän.

--Siitäpä kuuluvatkin tekevän herran, tiesi emäntä.

--Mikä herra siellä kansakoulussa valmistuu? sanoi Hälinen naurahtaen.

--Semmoinen kuuluu olevan Ristjaanin isällä homma, että poika pitää saada virkaan, jos ei muuhun, niin tukkiherraksi, selitti emäntä.

--Mahtaa tulla niitä herrojaan, kun vanhemmat semmoisia hassutuksia istuttavat, arveli Hälinen.

Hyvillä mielin poistuivat tytöt omaan seuraansa. Heillä oli vain enää muutamia tunteja yhdessäolon aikaa, sillä aamiaisen jälkeen aikoivat vieraat lähteä kotiinsa.

--Sinähän tiedät, mitenkä siellä koulussa oikein ollaan, neuvo sinä minullekin, kyseli Aliina.

--Ei sitä osaa toinen neuvoa, sanoi Hilja.--Ja kyllä ne siellä neuvovat.

--Niinhän se taitaa olla, myönnytti Aliina.--Mutta eiköhän minun kumminkin olisi parempi mennä suntioon kortteeria? Siinä Salinissa on niin herrasmaista, ja se vanhempi tyttö näyttää vähän ylpeältä.

--Elä joutavata pelkää, neuvoi Hilja.--Taitaahan se Liina-neiti olla vähän ylpeämpi, kun se on vanhempi ja oppineempi ja kuuluu olevan kihloissakin erään puotipalvelijan kanssa. Mutta asusta sinä enemmän Iidan seurassa ja puhuttele sitä Liina-neitiä aina neidiksi.

Aliina punastui ja kävi äänettömäksi, sillä hän ymmärsi Hiljan vakavista sanoista, että tämä viimeinen neuvo oli tärkeä. Samassa syntyi se vaivaava ajatus, että jos hän lienee jo sattunut nimittämään niinkuin vertaistaan ja puhunut typerästi, koska Hilja arvasi huomauttaa. Olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Hilja sellaista huomannut, mutta alkoi arveluttaa, että jos hän siten näyttää yhä typerämmältä. Tuli olla varovaisempi vasta ja koettaa arvata, miten on missäkin oltava.

VII.