Part 1

ALHAISOLAULUJA

Kirj.

Kössi Kaatra

Helsinki, Osakeyhtiö Työ, 1922.

SISÄLLYS:

Muut lauloivat...

I. Runokronikkaa vuodelta 1917.

Purkaus Punalippu Esitaistelijat Vappusäkeitä Vappu (Oulun Linnansaarella) Helatorstaina Uutta luotaessa Sydänkesäsäkeitä Neulankärjillä Maantiellä Bolshevikit Rampojen karnevaali Syy ja seuraus Latsarukset Nälkiinnytetty haamu Jäkäläkausi Miksei? Viattomain veri Ristinpuussa Vapauden vaipuessa Syys Vapaushumussa Lappi Idän jätti Rauha

II.

Tulivuori Spartacus Käsissänsä kaikki karttuu ++ Eräälle työväentaiteilijalle Valkeuden tiellä Työn nuoriso Pyri pinnalle Sonetti Sorasointu Rochdalen kankurit Kirjaltaja Vuosiorja Nälkäisten katseet Mieroon Tapaturma Taksvärkistä kotiin Mestarituotteita Olkosi kalpa Kylän vanhusvainajille Luonnon esteitä Niinkuin Tuonen joutsen -- Hautapuhe Laupeudensisar Mummon vuoteen ääressä Kuolinvuoteella Torpan täti Hassu Hannu Talvitarina Jaanan Janne

III.

Käy kulkuni korven kautta. Sonetteja Tuskan tuokioina Valmiina Koljonselkä Talviyössä Kevätmyrsky Kevätsäde.

MUUT LAULOIVAT...

Muut lauloivat laulunsa yksilöille; runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet. Mut lauluni mun -- ei heille ne soineet, mun virteni joukoille, joukkojen töille.

Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs, joka taikurin työ, teko sankarin suuri, sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri työnarmeijan askare ankara, ylväs.

Mikä taivaita hipova haltio harras, mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä, kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä, joka askele allansa pettävä parras.

Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto; lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet, kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.

Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain ja pakko sen säälittä ristille paiskas ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas, ei sammunut sentään sen sielussa parhain.

Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan, vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan. Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.

Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa, mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos. Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos. Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,

jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin, mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. -- Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti? Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?

I

RUNOKRONIKKAA VUODELTA 1917

PURKAUS

Polot syylliset, surkaa, tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa, kun uumenet uhkaa, saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.

Niin naurunne ilkkui, ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui: "Sen hiillos jo hiutui, tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,

se on sammunut vuori, typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" -- Ja sen poljitte pintaa kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.

Mut katso: se havas. Tulikitansa kaamean kraatteri avas, heräs syvyyden sielu. On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.

Jo, herjaajat hullut, tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut, soi tuomion soitto, uus aika on eessä, on huomenen koitto.

PUNALIPPU

Punalippu, sa pilkattu, poljettu, sa lokaan syösty vaate, alennuksesi alhosta nouset sa nyt, ja kanssasi kansanaate.

Kevätauringossahan hulmuat nyt, sa kaunis, sa kallis viiri, ja ääretön, ääretön allasi on pyhäst' innosta päihtynyt piiri.

Kädet kuumeiset sua kantavat nyt, proletaarien päällä sä päilyt, ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi: myös pistinten kärjissä häilyt.

Rivit rautaiset sua seuraavat, olet oppaana rintaman harmaan, veritahrat sa veljien, pyyhit pois ja voittoon viet väen varmaan.

Olet miljoonain, olet miljoonain nyt viitta ja tunnus ja taika. Väris suojan suo, väris turvan tuo, punaleimaasi kantavi aika.

ESITAISTELIJAT

Tykit Pietari-Paavalin pauhaa, vaan taistoa eivät ne toitota mieliin. Sävel särkynyt sai tulikieliin. Ne raikuvat rauhaa.

Ikirauhaa. Kirvonnut kansa suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin valapattoisen viime saaliin: esitaistelijansa.

Punalippua seuraten ylhää ne taistelivat jalopeurojen lailla, päin syöksyivät pelkoa vailla pakon muuria jylhää.

Päin painuivat pyöveleitä. Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras, ja kuin meren syvyys seuras väki valtava heitä.

Oli liikkeellä alkuaineet, tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui. Yli vainovallan kiehui tuhon turmion laineet.

Ja hirmuvalta raukes, tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui, peto taltutettu taipui, lumo hyytävä laukes.

Itä elpyä jälleen jaksoi. Mut kallis sen uudestasyntymishinta. Esitaistelijoiden rinta sen hurmeella maksoi.

Yli urhojen ruumisvallein tien vapauteen väki sorrettu suuntaa. Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa, verivirta on kallein.

Pyhä, siunattu, siunattu veri! Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät, nuo pohjakerran pylväät ikikunnian peri.

Tykit jyskää. Kirvonnut kansa suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin valapattoisen viime saaliin: esitaistelijansa.

VAPPUSÄKEITÄ

Uni kertakin todellisuutta, todet kertakin haaveemme hartaat: kevät kukkurallaan on uutta, saa umpeen jo hautamme partaat. Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan kuin aurinko suitsuttaa, sisin särjetty, tallattu multaan, ylös ehjänä taas kohoaa. Soi kuin urut äärillä taivaan: sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!

Idän kärsinyt kansa suuri tuhatvuotisen puhkaisi padon. On murtunut sorron muuri. Idän kylvöstä saamme me sadon, ja kaikki kärsivät kansat nyt kanssamme niittävät ja suistavat ikeet ja ansat, ja kanssamme kiittävät, Idän heimoa hehkuvarintaa, joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.

Idän kansa kohlunsa kosti ja kirvoitti oikeusaatteen, käsin känsäisin korkeelle nosti pyhän hulmuamaan punavaatteen. Yli merten ja maiden nyt häilyy jo viirimme viittova tuo, puna kutsuva, kiehtova päilyy ja vaatien vaativi luo joka orjan, niin, joka ainoon, mi vaipui vaivaan ja vainoon.

Ja kansojen kuorossa saamme mekin vapausvirttämme laulaa, me kansain kohtalon jaamme, mekin katkomme orjuudenpaulaa. Sama aate, mi mielet täyttää maan ääristä äärihin, oi, meit' aseenaan myös käyttää, myös meille sen kutsumus soi. Kevät käskevi työläisluokkaa: elo elvytä, maailma muokkaa!

VAPPU

(OULUN LINNANSAARELLA)

Jäässä veet ja luonto nurja, viima ihan syöntä viiltää, mutta kevään huuma hurja joka katsehesta kiiltää. Tuli sisäinen, se syttää kalvenneenkin poskipään nyt, joka rintaa elähyttää, murtaa jäykimmänkin jään nyt orjan povesta. On kevät. Olkoon, ett' on luonto nurja, kunhan katseet hymyilevät, kunhan hehkuu huuma hurja, kunhan toivonlaulu raikuu, kunhan liehuu punaviirit, kunhan kallis kutsu kaikuu: eespäin, eespäin työläispiirit!

HELATORSTAINA

Jo aukee ummut esikkojen arkain, jo vaipuu valta talven kylmän, kateen, jo kevät kotiutuu, vaikka varkain, se kintereillä kulkee vihmasateen.

Jo voimatonna raukee viime suulas, vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa, yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas, päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.

Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan sää suvinen ja valkeus tää valaa, työnorja, unelmoiva ihanintaan, myös kevään karkeloihin käydä halaa.

Niin raskahastihan yö pitkä raastoi, ies ilkeähän painui sieluun saakka, vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi ja harteet lysyyn painoi elontaakka.

Ah talvi, talvi: veriveron veit sä, niin kalpeiksihan saivat rusoposket ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä, niin vuolainahan vieri kyynelkosket!

jo unhoon joudat, lumos inha laukee. Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää, aik' ahdistettuin eteen uusi aukee: päin päivää sorrettujen suku rientää!

UUTTA LUOTAESSA

Yöst' aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan jo kiihtyvi vauhtihin; elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.

Uutt' yhteiskuntaa luovat nyt kiirein kuumeisin nuo, jotk' ovat kaiken luoneet lihaslahjoin ja aatelmin, käsialaa joiden on kaikki, niin templit kuin hökkelit, teon muistomerkkien sarjat! -- Mitä kaikkea askarsit sa raatajaluokka raihnas mut uuras ja uskollinen elon käskylle kaunihille: on työtä tehtävä sen, pitopöydästä ken elon kiistää; työs ei ole riistää!

Uut' yhteiskuntaa ne luovat, jotk' entinen laimin löi, jotk' onnettomuutta niitti, teki työtä mut pettua söi; kodin onni joilt' oli poissa ja rauha ja rakkaus, ilot nuoruuden ilkkuen viety, elo vanhana kauhistus; jotk' aavistaa vain saivat mitä tarjota elämä vois, jos oikeus ohjata saisi, jos ansio mittana ois, jos runsaussarvesta kaataa sais vain, joka raataa.

Tiet' uhman astuvat tälleen elon lapsipuolet nyt nuo, jotk' anoivat auvoa taivaan, kun ahmasi surujen suo; jotk' armoa kerjäten päänsä maan tomuhun painoivat ja sielunsa autuudesta niin kallihit lunnahat anekirstuun kirkkojen toivat ja nöyrinä uottivat isän ylhäisen antimist' osaa, johon sokkoina luottivat; mut ah, vapahdusta vaivaan ei saaneet he taivaan!

Ajan ankaran vaakalautaan oman voiman nyt viskaten he nousevat erheiden alta vihan viiltäissä vimmaisen joka lankeemuksestansa, joka iskusta, minkä he sai joka kerta, kun pilkaten petti pyhin lapsenuskonsa tai "ikitotuuden" haihtuva harha, luja luottamus oikeuteen, jota kullalla voitiin ostaa sekä vaihtaa valheeseen; mitä teit, mitä teit elon nurjuus? Kova koulusi, kurjuus!

Yli maan, yli mannerten yhtä nyt kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli mailman; kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemusintoa uhkuin veriläikkeisin lippuineen; kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.

Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen kaikkensa antaa, kera kaikkein kun uutta luo? Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, olo onneton oihkivan maan, teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri!

SYDÄNKESÄSÄKEITÄ

Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit, valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit, sydänkesääsi kerkästä palvot. Karun Pohjolan päivähän kultihin loi, se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi, juhannustasi vaaroilla valvot.

Kisa käy, veri vanhakin velloutuu. Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu, valat vannovi nuoriso armaat. Suviyön punapuuntava aurinko tuo parit vihkivi lempivät, laulavat nuo. Pois huolet nyt haikeat, harmaat.

Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan, yks' Pohjolan yö arat vie korut maan, yks' hallan henkäys niittää sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi. Pian synkkänä syys yli alhojen soi ja raastaa ja riistää ja riittää.

Osas ottaos; on kesä lyhkäinen, ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen, suvi haihtuu kuin sadun saari. Sisin sielusi siis sinä virvoita, ja kasva ja kahleista kirvoita proletaarien mittumaari.

NEULANKÄRJILLÄ

Vieri viesti idän puolta: kapaloitaan kansa katkoo, kaavat ahtaat auki ratkoo, lieventelee suurta huolta. --

Kumouksen kumma peikko säväytti porvariston, tunsi tunnossaan se piston, ulvoi peloissaan kuin heikko.

Mutta toinen viesti ehti: laantui laine tumma tälleen, vanha valta nousi jälleen, kansan hurme huppelehti.

Sykäytti riemu suuri sortoluokan sydänalaa, nautti julki, tuumi salaa: niin sen käydä täytyi juuri.

Sakasta, jo kyllin saimme, ällöttää jo moinen moska, hornaan joutaa koko roska, kunhan koskematta vain me.

Veriin sortukoot siis joukot, pohjakerta kurjan Venään, silloin täälläkään ei enään liikaa liikahtele loukot!

Seuraa viesti toinen toistaan. Riistäjä kuin neuloill' ähkii tai taas entistoivo tähkii: pääse kans' ei kapaloistaan.

Mutta vaikka ajan vaaka vielä viippuu sinne tänne, jäykemmäks käy yhä jänne, kypsyy kohta heelmä raaka.

Kasvaa että tohisee jo vapauden vilja kallis. Vanha maailma, yli vallis laine korkee kohisee jo.

Pilkkanaurus kohta kuolee, pahansuopa hymys hyytyy: joskin kansa tänään tyytyy, huomenna se vitsas vuolee!

MAANTIELLÄ

Nokinaamoin työstä palaa kaupunkilaisproletaari, korkealta päivänkaari säteitänsä vielä valaa.

Mutta maantievarsi-mailla maatyömies nyt vielä raataa, heinää hiessäpäin hän kaataa koneen kuuliaisen lailla.

Liikkui huomaamatta, hiljaa ohitsensa ajan henki. Samana kuin ennen renki korjaa korskan heinää, viljaa.

Menköön kuinka monta kertaa laellensa mailma suuri, rengin horisontti juuri siit' ei siirry vaaksan vertaa.

Ajoilt' Aatamin on peru juhtamaisuus juurin sitkein, vuosituhantenkaan kitkein muuta rengistä ei heru.

Oma itsensä hän ain' on. Maata, kansaa hyödyttää hän, mutta osattomaks' jää hän, alin astinlauta vain on.

Ohitsensa ajan henki liikkui huomaamatta, hiljaa. Milloin vapauden viljaa korjaa kalleinta myös renki?

BOLSHEVIKIT

Aina joutui vankiluoliin, aina pantiin piinatuoliin tai sai rikollisen maineen, ken ei mennyt myötä laineen.

Sokrates ja Kristus kuoli, Galileita liekit nuoli -- kutka kaikki kuolon uksen aukas vuoksi vakaumuksen?

Ennen, niin, ja nyt ja aina. Vanha historian laina yhä elonkirjan täyttää, aina elävänsä näyttää.

Niinkuin jälleen Idän mailla: Astui oraakkelein lailla henget ylväät esiin siellä kaaoksen ja kauhun tiellä.

Varoittivat vaalimaansa kansakuntaa kurjan maansa villipedon hurmiosta, tuomiosta, turmiosta.

Osoittivat tietä toista ajan ankeen ahdingoista, tietä, joll' ei haasta tykki; jolla rauhaa sydän sykki.

Mutta nyrkki suut ne sulki, jotka toden toivat julki, hukka kansan parhaat peri, vuoti viatonten veri.

Taipui kansa harvain tahtoon, syöksyi "sankaruuden" vahtoon, murskautui vihan muuriin, sortui suruihinsa suuriin.

RAMPOJEN KARNEVAALI

Invaliidijunan sauhu kietoo vaunut hunnuin taajoin, taakse niiden kaihtuu kauhu, ilmenevä rammoin raajoin.

Onnettomuus, oihke, nurjuus, joill' on juna kuormitettu, nokeen peittyy, sodan kurjuus ohi vierii aavistettu.

Siellä täällä rujon, ramman nojaavan näät kaidepuihin: ken on saanut lihasvamman, ketä koskenut on luihin.

Mutta sisäpuolla, siellä, siellä sodan synkin sato kärsimyksen kolkon tiellä, siellä karvain ihmiskato.

Siellä viruu vainon heelmät, ruhjotut nuo ruumisrukat, "sankaruuden" sairaat teelmät, kulttuurimme viime kukat.

Siellä esiintyvät ajan ihailtavat ihmeluomat, saavutukset saaneet majan, tekniikan ja taidon tuomat.

Siell' on runnottuna kansa, siell' on rampain karnevaali. Siellä viettää voittoansa kaunehinta kapitaali.

SYY JA SEURAUS

Jonokäärme kidutettu jättipyrstöänsä puistaa, ohi korviensa luistaa siveysohje opetettu:

-- Älä koske toisen omaan; senhän kieltää rikoslait jo. Tyydy erääs minkä sait jo nälkäisien leukais lomaan! --

Turha neuvo. Laki kuollut sille on ken nälkään nääntyy; tielle "rikoksen" hän kääntyy, kun on kylliksensä huollut.

Sudeksi vain suuttuu lammas uhkuin vimmaa uhmaavintaan, painuu yhteiskunnan rintaan jonokäärmeen myrkkyhammas.

Ratkaistaan vain raskas pulma syyn ja seurauksen lailla sanasaivarrusta vailla. Siinä koko juttu julma.

LATSARUKSET

(TURUN HULINA)

Murhenäytelmäksi muuttuu kumousfarssi kevätkuinen, nälkäisten kun nyrkki luinen yhteiskunnan kurkkuun juuttuu.

Nähdään minkä kasvun kantaa vuosisatain kylvö kyinen, minkä vastalahjan antaa kauna karvas, tuhatsyinen.

Riistojärjestelmän tulos alastonna avautuu, pursuu kuona kuorest' ulos, syvyys synkkä havautuu.

Aines, jonka tihutöillään valtio ja kirkko pilas, ruoste, jota keksinnöillään järjestelmä suotta silas:

Latsarusten lauma laaja paiseineen nyt päälle töytää, työntyy esiin niinkuin vaaja, etsii elon pitopöytää,

purppuroiden puhki ryntää, räjähtää kuin dynamiitti, raihnast' yhteiskuntaa kyntää, itse surmansa mi siitti.

NÄLKIINNYTETTY HAAMU

Taas liikkuu tuttu, tumma laine ja muodon määrätyn saa alkuaine: kuin nälkiintynyt haamu nyt luolistansa kansa käy, vaan toivottomuutta ei näy. Sen silmiin siintää aamu.

Mi jalkeille sen saakaan? -- Se laskee ajan vaakaan nyt raskaan, raskaan painon: vuoskymmenien kurjuuden ja kaiken, kaiken kauhun sen, min toivat vuodet vainon, toi aikakausi turhan kyykylmän ryöstön, murhan, aik' ammottavan haudan. Vaan kanssa kuorman haikean ja kanssa vaivan vaikean se täyttää vaakalaudan myös _voimalla_, mi versoi yöstä, mi karttui joukon joukkotyöstä ja vimmasta, mi viilsi, kun jalkoihin se tallattiin, kun vapaus sen vallattiin ja kuolon kuudan kiilsi. Niin, voiman! Voimaakin se käyttää, jos tarvis on sen kerran näyttää, ett' ohi aik' on armon ja lupausten pettäväin. Se seisoo jälleen pystypäin kuin esikuva tarmon.

Taas liikkuu tuttu, tumma laine ja muodon määrätyn saa alkuaine: kuin nälkiintynyt haamu nyt luolistansa kansa käy, vaan toivottomuutta ei näy. Sen silmiin siintää aamu!

JÄKÄLÄKAUSI

Näin huimia hyppyjä tehty ei esihistorialliseen aikaan: kivikaudesta pronssikautehen vain ja pronssista raudan taikaan.

Elo eestyi porras portaalta; hyvä hiljakseen tuli. Joskaan ei suuria vuossadat tuoneetkaan, ei taannuttu sentään koskaan:

Alas loikkasi ihminen oksaltaan ja pähkinät suustaan sylkäs, tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks', ja villin luontonsa hylkäs;

ja kaskea kaasi ja muokkasi maan, nai, huoli ja kartutti kansaa. Oli herransa luonto, ja niskassaan ei vertaisensa ansaa.

Ja niin edespäin ja niin edespäin, kunis kulta-aikahan tultiin, hyvinvointi kun versoi ja varallisuus, koko mailma kun upposi kultiin,

(ja osatta orjat jäivät vain!) niin silloin, silloin _se_ palas: esiaikain vaisto ja ihminen taas nelinkontin kulkea halas.

Ja taapäin harppasi kerrassaan ihan alkutilaansa: paiskas raut'-anturan alle kulttuurin, sen raakalaisena raiskas.

Ja ihmiskunta kuin muinen taas pian oksilla istuu ja puree jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää, ja mennyttä suuruutta suree.

MIKSEI?

Juhlapuheet, runot, loihdut miksei kautta maan nyt kaiu, liehu liput, syty soihdut, riemuhuudot hurjat raiu?

Miksei parvekkeilta pauhaa pormestarit, virkaherrat, toivo onnea ja rauhaa niinkuin muinen monet kerrat?

Miksei immet valkopuvuin, valkolakein laita kujaa, lapset solmi sataluvuin kukkavaulaa lemmenlujaa?

Miksei rasvakulhot räisky toreilla ja katuloilla, kädet kuumeiset ei läisky niinkuin usein ennen noilla,

milloin mikin tapahtuma hersytteli juhlan julki, milloin mikin ryssän ruma syntyi taikka kuoloon kulki?

(Tarkoitan vain ruunupäitä.) Miks nyt kerma maan niin mykkää, miksei vapauden häitä joka herrassuoni sykkää?

Onhan noussut notkostansa, orjuutensa inhan alta kauan kahlehdittu kansa, saatu kansa, kansanvalta.

Irrallansa esiintyyhän leijona nyt Suomen uhkee. Siinä vasta riemun syyhän. Miksei siis se ilmi puhkee?

Miksei ala juhla arkeen? Vaiko vallasväki vait' on siksi että kouran kärkeen kautta saatu vapauslait on:

Siksi että _työläis_-nyrkki vuosisatain kaiteet katkas, ruostuneet pois romut tyrkki, pulman raskaan _kansa_ ratkas?

Hurraisi kai herraskansa toisellainen jos vain tapaus, tuttua jos taivaltansa idästä ois tullut "vapaus".

VIATTOMAIN VERI

(KERENSKIN OFFENSIIVI)

Ennenpitkää itse seuraat, hurmahenki, uhrejasi, jotka valhevallallasi kuoloon johdatit kuin teuraat.

Ennenpitkää teitä, jotka ihmishengell' arpaa löitte, jotka varkain maanne möitte, raastaa koston korppikotka.

Tuomionne tuskat siittää. Kavahtakaa: syypäät kaunaan, syypäät synkkään verisaunaan; kohta saatte sadon niittää.

Hurmevuohon hukkuissansa, astuessaan piilun alle huutaa koko maailmalle kadotukseen käyvä kansa:

-- Nähkää, jotka jälkeen jäätte, nähkää kuinka kullan hintaan veitsi lyödään kansan rintaan, henkitoreissaan min näätte.

Koston perinnöksi saatte. Tulkoon viatonten veri päälle syyllisten kuin meri. Kostakaatte, kostakaatte! --

RISTINPUUSSA

Nälkä, tuli, rauta, teräs Idän ihmismassaa muokkaa. Hiilet, joita herjat keräs, kärventää nyt työläisluokkaa, jolle vapauden sato on vain piina, perikato.

Tahtoi rauhaa pohjakerta, sopu sydämet sen täytti, Kammos kansa kalmaa, verta, veljestyin se suunnan näytti, mistä hyveen juuret juontuu, mistä kansain onni luontuu.

Mutta inhat yöllä roikkui kiskurien korppiparvet, sotaa syylliset nuo koikkui, vaikka vuoti vanhat arvet, vaikka kuolinvaivaa poti kansa kahlittu, mi soti.

Kädet pyövelein sen paiskas ikikadotuksen nieluun, Idän ihmismassan raiskas, työnsi kalvan kansan sieluun, naulas rodun ristinpuuhun, heitti heimon surman suuhun.

Verta valuva vain haamu on nyt kaunis kansa kevään. Lyhyeen loppui armas aamu sorron säähän synkkenevään. Idän rajasta niin rajaan hiipi kauhu joka majaan.

7/9.

VAPAUDEN VAIPUESSA

(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)

Taas tuttu toistuvi tapaus: jo kumouslaine laantuu, verivirtoihin vaipuu vapaus tai toivottomuudeksi taantuu, taas saaliikseen saa sortajat maan, taas kansain tahto tallataan ja kansain kaunein kaipuu.

Ei ihmisyys saa haastaa. Tuliputket ne vain, ne paukkaa. Tuho, turmio kansoja raastaa, sotaratsut raivoten laukkaa, yhä työss', yhä työss' on luurankomies, koko maailma on kuin helvetinlies, koko maailma hurmeessa huokaa.

On kuin olis kaikki turhaa mikä kannusti eespäin jo ammoin, vain kurjuutta, kulttuurimurhaa nyt tarjoo katsomo kammoin, on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö, kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö ja kaikkinielevä kaaos.

Ja on kuin kahlitut kansat iäks jäisivät onnettomuuteen, samat seuraisi ikeet ja ansat sukukuntaa aikahan uuteen, ja on kuin vaipunut voima se ois, halk' oihkeen mi yksin johtaa vois sopusointuun sorretut joukot.

Se voima, min yhteysaate proletaarein sieluihin siitti, jota heijasti veripunavaate, joka joukot yhtehen liitti, joka veljiksi kaikki kahlitut loi, joka uskallusta ja intoa soi -- sekö raukes ja ratkes ja riutui?

Sekö pirstautui vihan muuriin ja veljesvainohon vaipui, kyy kostonko iski sen juuriin, sekö hurmehuuruihin haipui, proletaaritko polkien oikeuden kulon kaamean, synkeän syttivät sen, koko ihmiskuntaa mi uhkaa?