Part 2

Ei, ei! Ei pyövelintyöhön pala työläisarmeijan aatos. Ei, ei! Näet turmion yöhön ikirauhaa sen toistihan paatos, ja hartaimmin kuin milloinkaan pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan: proletaarit, te yhtehen käykää!

Yli raunioiden ja tuhkain, yli kuolemankenttäin laajain, korahduksien halki ja uhkain, läpi pistinmetsäin taajain käy kultalangat jo veljeyden, kuin kyyhky leijaa ihmeinen ylösnousemuksen henki.

Ja vaikka nyt vapaus vaipuu verivirtaan ja vainoon ja vaivaan, ei kaiko kansojen kaipuu, ovet aukeevat onnemme taivaan toki kerran, ja kerran kantavi myös sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs napapiirillä Pohjolan öisen.

SYYS

Käy koivu jo keltaan, saa ruostetta raita, yön varjossa vaanii syys synkkä ja saita, nukat nurmien tallaa, valon varjoilla kaihtaa, väriaaltojen aarteet hämärvaljuiksi vaihtaa. Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää, on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.

Ja hän, joka juhlaa kesän kerkeän vietti, joka autuast' arpaa ajan kiehtovan mietti, jota hurmas ja huumas sulot allaan ja yllään, koki rinnassa riemun niin kaipiokyllään, myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus, näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?

Vain virvaako valkeus, jota silmäni ahmas, katinkultaako kauneus, jota kourani kahmas, ja hurmio, huuma, mi päihdytti pääni, sekö jälkeäkään jätä ei elämääni; ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää, sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?

Mut hän, joka uurtaa ja puurtavi yössä, joka lapsesta saakk' oli juhtana työssä, joka kuuli kun kutsui kevät kertakin suuri: -- On hetkesi lyönyt nyt, raataja, juuri, jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus, elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!

Hänet syys havauttaa niin kolkkohon arkeen; yhä jäljell' on ies pakon kahlivan, kärkeen, kuin ennenkin eessä on nälkä ja puutos, tuhon, turmion toi vain uskottu muutos: kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa, kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.

Syys harmaja hälle nyt ruumiillistettu on onnettomuus, on kaunainen pettu, on nyrkki, mi nousee on raippa, mi raastaa, on häijyintä herjaa ja syytöstä, saastaa. Näin harmaana konsaan koittiko ennen syys ankea aikojen ammoisten mennen?

Ei, ei! Unest' auvon taas orjahan heräs, kun kylminä kiiluivat rauta ja teräs, kun oikeus syösty oli pistimen nenään, oli vaalittu vapaus raunio enään, kun valmistuin väen nääntyvän niittoon kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.

Niin, häntä, mi uurtaa ja puurtavi työssä, tuho, turmio uhkaa syyssynkässä yössä. Mut kauaksi katsoin halk' usvan ja häivän hänen silmäänsä siintää yhä pilkahdus päivän; se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan, huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.

Ei pistinten metsään, tuliputkien pauhuun, väkivaltahan ei, ei kuoleman kauhuun se ehdy, mi elää yll' aikojen: _aate_. Halk' ahdistuksen vie punavaate polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.

Ja vaikkakin kahlaa hän kyynelemerta ja askeleet allaan tiukkuvat verta, niin taannu hän ei ei sorru hän surren, vaan nyrkkiä puistain ja hammasta purren hän maassakin ryömien rientävi loittoon ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!

VAPAUSHUMUSSA

Nälän vaivoissa "vapaus" pilkkaa. Ei nälkäinen siitä piittaa. On juhlapuhe mi viittaa tulevaisuuteen, kuin petosta pelkkää. Sana sorvattu korvassa helkkää, mut kurjuutta kuulijan sielussa silkkaa.

Katinkullasta ei olosuhteet käy kauniimmiksi; ne ovat yhä yhtä kolkot ja kovat. ja riemujen raikuen, soidessa soiton suru kaihtavi kaukomaalimme loiton, jää jälelle arki ja ankeat puhteet.

Humu huumaava huijausta! Hän, jolla on ryysyt yllään, selän kääntävi riemuille kyllään ja mykkänä miettii ja hautoo ja pohtii. Kenties mitä vielä hän tohtii, jos kaikki on puijausta!

LAPPI

(VAALIVOITTO)

Jo revontulten mailla koi kirkas kajastaa ja valkeutt' ei vailla yön ilkeänkään maa, maa hankien ja hallan, maa jänkkäin jäätäväin alt' talven taikavallan käy päivyttänsä päin.

Kun muuall' aine laantuu ja vaipuu vaahtopää ja myrskyn eellä taantuu kautt' aavan ajan sää, niin Lappi, Lappi ryntää kuin virta vaaroiltaan ja uoman uuden kyntää halk' usvan, erämaan.

Maa loihtujen ja taikain, maa perimmäisen yön, nyt vartija on aikain, maa aattehen ja työn: henk' ylösnousemuksen sen syöpyi sisimpään, se alhost' alennuksen käy uuteen elämään.

Jo revontulten mailla koi kirkas kajastaa. -- Ja Lapin lasten lailla kun nousee koko maa: sen työläisluokka suuri, niin koittaa Suomen koi ja suistuu sorron muuri ja voiton virsi soi.

IDÄN JÄTTI

(MARRASKUUN KUMOUS)

Kuin jätti, mi maahan kaatuessaan sai uusia voimia mullasta maan, niin myös joka iskusta karttui Idän kansan voima ja vartevuus. Se taas eho, urhea, uljas ja uus, uus haltio vaivasta varttui.

Taas vellovat valtavat pohjaveet. Itä raadeltu, raiskattu ihmeitä teet, taas heität jo haastekintaan perihirviön naamaan, mi vertasi joi, kuin moukari iskevi nyrkkisi, oi, taas Molokin mustaan rintaan.

On kuin jyly taivaan synkeä sois. Luot uutta ja hetkessä raivaat pois mitä vääryysvuossadat toivat. Valat valtion kaavaan uutehen, verin piirretyt pyyhkit sä säännöt sen, jotk' onnettomuutesi loivat.

Pois puoskarit laaset sa luihut nuo, mätäpaiseita jotk' yhä uusia luo, pois siivoat sankarit sanain, nuo kylläät ja valheiset vaahtosuut, papit pääoman, riiston ja veijarit muut, tuhon tuojat ja mahtajat manain.

Kuin kuumeessa laaset sa kaikki pois mikä vain elon terveen esteenä ois. Panet paperikamat sa kasaan, panet paperilait ja laitokset, romut ruhkaksi ruhjot sa ruosteiset ja jaoitat maan tasaan.

Suot elämän itsensä laatia lait. Mik' on ollutta mennyttä -- olkohon vait. Ovat entiskaavat jo kuolleet. -- Olet elämä itse! Kantakohon jalo kaipuus kasvun, mi lastesi on, niin paljon jotk' ovat huolleet!

RAUHA

(ENNEN BRESTIÄ)

Verikarvainen peto talttuu, ase iskevä laskeutuu, tuli tykkein vaieten sammuu, kita helvetin sulkeutuu.

Yli Europan kirkkotarhan, yli jättihautausmaan sovun enkelin siipi siukuu, pyhä viesti nyt vierivi vaan.

Maa, kätkevä multihinsa luut valkeat miljoonain, veriruskea, rauhan virven nyt vehreän versovi vain.

Mitä voineet ei tuhotoimet, teräs, rauta ei ratkaissut, sen jaksoi joukkotahto: Odan kauhean katkaissut

on työläismaailman mahti, kädet karkeat, känsäkkäät. Väen herjatun hengen hehku elon murskasi jäytävät jäät.

Väen herjatun hengen suuruus tuhon, turmion kammitsoi, verihurttain hillitsi huuman, ajan uuden syntyä soi!

II

TULIVUORI

Tulella paasien povessa ei ole tilaa, ahdas on aikakausien kaava, hehkuva laava ilmoille pyrkii, kussa on maailma aava. Kaitkaa teitänne kääpiöt maaemon pinnalla, vuoren rinnalla, muuten te maksatte henkenne hinnalla huolettomuuden; uumenten uhma ei ymmärrä pilaa!

Kaikaa maan alta ankara jymy kamppailusta. Siinä on orjan huohotusta, orjan, mi iskee elämän usta. Kuulkaa, tuomion ääni on syvyyden soitossa loitossa, kaarneena kaikuva hävityksen hetkien koitossa, jahka on joutuva aika! Katoava kerta on kepeä huultenne hymy.

Allanne maaperä vavahtaen viippuu. Vuoren peikko on yössä työssä. Vielä on kummitus kalliokapalovyössä. Mut ken tietää, kosk' on se katki? Pian lie pitimet piukimmatki pirstoina ratki. Kaitkaa teitänne kääpiöt, kenties hetkestä henkenne riippuu!

SPARTACUS

Noin minne kilvan rientää Rooman väki nyt juhla-asussansa, miehet, naiset? On jotain ilmassa, sen selvään näki, suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset. Kai saapunut on voitonviesti juuri tai palaa taistelusta urho suuri ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi. Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet, uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.

Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan sa sanan yhden puheensorinasta muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan, mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta. On _Spartacus_ se. Hän, tuo miekkamiesi, min nimen joka lapsikin jo tiesi, min maine kaikui kautta Rooman rajain, hän sirkuksessa näyttää taitoansa, ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.

Täpötäynnä on sirkus, pää päässä on kiinni. Mitä ylhäistä tarjoo, suur Rooma, on siellä, mitä alhaista kätkee, nyt käynyt on esiin. Ja vuoronsa jälkeen gladiaattorit astuu verileikkiin, mi vartoo; pedot luolista karkaa vihankiehuvin kimmoin aseniekkoja kohti; ja kanteleitten ja harppujen helkkyin pian raivosta riehuin tointoiseensa iskee erämaiden kauhu ja käyttäjä kalvan.

Puna hurmeinen värjää jo tanteren hiekkaa ja ulvonta viiltää verihuuraista ilmaa; pää murskana horjuu peto voimakas, villi, ja vainaana viedään asemiesi, min miekka iäks kirposi kirkas.

Mut voittamatonta yhä sankarta illan väki malttamatonna vait' istuen vartoo.

Jo verho aukee ja Spartacus astuvi areenalle. Ja niinkuin virta, min tokeet raukee, nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo, vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo; hyvähuutojen meri, yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.

Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa päin pystyin, suosikki suosion vuossa; ei kerro suun hymy vainenkaan, ei otsansa sees, ei kauaksi tähtäävä katseensa ees mitä tuntevi hän povessaan.

Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin kuin vallassa loihdun, kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät jo varjossa soihdun; ne kiitävät päin, käy leijona uhria kohti nyt näin.

Hän jättinä varttuu, kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu, asu, ryhtinsä ties, hän ett' oli kiireestä kantahan mies, oli miekkamiesi, mi taitaen iski ja iskuja siesi.

Ja ottelu alkoi.

Peto voitosta varmana rohkeena ryntää päin uskallikkoa loikaten kerta, mut silloin säilä sen kylkeä kyntää ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta; ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa, mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.

Ja jälleen meuraa suosion myrsky ja ympäri illan urhoa kantaa väen valtaisen tyrsky, joll' ei ole rajaa, rantaa; ja harput helkkää ja kantelot kaikaa ja riemua pelkkää sulosävelet raikaa; ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin ja ruusuvauloin ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein olet suuri, sa untemme urho!

* * *

On koittanut viileä, äänetön yö, vain hiljaa Tiberin laine lyö, kuvan kuuhut luopi sen pintaan. Sen rantaa rientävi mykkä mies, min synkkänä hehkuu silmien lies ja raivo raastaa rintaa.

On öinen kulkijakummitus jumaloitu ja juhlittu Spartacus, tuo taikuri taidon ja voiman. Hän nyrkkiä puistain huohottaa, ja öinen tienoo kuulla saa kiron katkeran vain sekä soiman:

-- Minä vihaan teitä, te houkkiot, kevytkenkäiset joutilasjoukkiot, sua vihaan ma, Rooma suuri, joka päivä on ainainen vihani uus, taa naamarin kaihtuva katkeruus kuin kyy mua puree juuri.

Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi, ja taaton, min hurme kuivihin juoksi, ja siksi, ma ett' olen orja. Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös, olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös, sua vartoo säiläni sorja.

Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie, mull' että on kukkasin kylvetty tie ja joukkojen suosio löyhä. Niin turhan tähden en kalpaani käytä, en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä, niin sieluni ei ole köyhä.

Minä varron, koska mun hetkeni lyö, jona kaunein luontuu kätteni työ, jona taitoni tottaan näyttää. Sinis nostaa en saa naamiotain, sinis houkkain suosion vuoksi ma vain saan leikiten kalpaa käyttää.

* * *

Ja Spartacuksen hetki löi, löi koston kolkko tiima, ja yllä Rooman synkkä soi nyt vainon villi viima.

Hän nousi säkenöivin säin, tuo miekkamiesi ylväs, nous' orjain kanssa tuhanten, mut hän on niiden pylväs.

Ja toden tiukan tuntea sai Rooman kansa kauhuin, kun katkeruuden karvas vuo sen yli paisui pauhuin;

sen sydänjuureen saakka kun löi Spartacuksen kalpa, ja sankarkunnon ilmi toi areenan urho halpa.

Ja vaikka ristinkuolohon vei sankartiensä jylhä, niin elää hän ja henkensä, uus' taistons' ain on ylhä.

KÄSISSÄNSÄ KAIKKI KARTTUU

(TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖN JUHLASSA)

Eespäin kaukomäärää kohti rientää työläisjoukko sankka, toteuttaa mitä pohti, pohja allaan varma, vankka.

Aina, aina eespäin ryntää, taivu ei, ei taannu taaksi, ihmisyyden pellon kyntää kauneuden kasvumaaksi.

Vaikka raakalaisen maineen yhteiskunta sille antoi, vaikk' on itse orja aineen, -- ihanteita ilmi kantoi.

Aatteit' ahtamalla ahtoi, janos hengen hekkumoita, taiteen pyhätöitä tahtoi, loi ja valvoi, vaali noita.

Käsissänsä kaikki karttuu, elävän saa hengen, elää: uusi yhteiskunta varttuu, huomenkellot heljät helää.

ERÄÄLLE TYÖVÄENTAITEILIJALLE

Mielin nuortein murrat kaiteen, vuosisatain rakentaman, vakaa luoja työläistaiteen, palvelija hengen saman, sielut synkenneet mi syttää kautta maiden niinkuin kulo. Esimerkkis elähyttää niinkuin kevättuulen tulo.

Aina työssä, aina työssä nään mä sun kuin kaivosmiehen hämärässä puoliyössä. Kyllyit kahlehditun tiehen, tylsään liikkumattomuuteen. Eespäin, eespäin vaikka vaivoin, irti vanhasta ja uuteen voimill' älyn, aatteen, aivoin.

Usko, joka vuoret siirtää, täyttää työläispoves hartaan, leiman luomuksiisi piirtää. Yli unohduksen partaan henkes hehkuva sun kantaa, osaveljes haltioittaa, viljoin virikkeitä antaa. Pohjakerta kanssas voittaa.

VALKEUDEN TIELLÄ

(TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)

Raa'aksi sen risti huhu, voimaa vain mi palvoi jylhää, jonk' ei ikikaipuut' ylhää ainoakaan piirre puhu.

Materian orjaks maine pohjakerran kuulutteli, alkuvaistoissaan mi eli aatoksissaan aina aine.

Muodottomana mi työntyi liejun lailla tiedon tarhaan, tallas jalkoihinsa parhaan, vaalijaks vain vatsan myöntyi.

Mutta moitteet panetuksen työläisluokka luotaan torjui vaikka alla ikeen horjui, vaikka alhoon alennuksen

aikakaus sen synkkä syysi, piili povessa sen yhä kaipuu kauneuden pyhä, hengen hekkumaa se pyysi.

Valkamoille valon riensi, tietoja ja totuutt' tahtoi, sieluuns' aartehia ahtoi, iäisikävöinnin liensi.

Penkoi luotteet pölyn alta, huuhtoi kultaa kuonast' aikain, omikseen sai salat taikain. Nousi porras portahalta,

nousee, kunnes kulmillansa voitonlehvä vehryt häilyy, kunnes suuri päivä päilyy, kunnes kahleitta on kansa.

TYÖN NUORISO

Työnnuoriso, oi, sinut nousevan nään kuin satujen sankarin seppelepään, kuin taikurin ihmetarun, nään nousevan äärestä ankaran työn, nään nousevan alhosta aikasi yön ja kostavan kohtalos karun.

Nään eellimmäisenä taistelohon sinun syöksyvän, kuss' sota kiihkehin on, kuss' soi terät kalskuvat kalpain, kuss' uhreja vaativin, vaikein lie joka askel, mi vitkaan voittohon vie rivit rohkeet ja hartahat halpain.

Sinut kiilankärkenä painuvan nään läpi ennakkoluulojen jäytävän jään, läpi valheen vuossata-vuoren, nään kairana kiertyvän vankimpaan ikimuuriin henkeä salpaavaan, nään pirstovan kahlivan kuoren.

Ja suinpäin suistavan pylväiltään kuvat haalistuneet, kuvat haurahat nään epäjumalten ammoisten aikain, nään riistävän verhot värjätyt pois tekohurskauden, jotk' kilpenä ois vain väärinä öisien taikain.

Perut poistavan keskiajan kaamean tuon, tyrehyttävän sielujen kärsimysvuon, alas iskevän alttarit saastain, pois piinapenkit raivaavan, pois piinaajat myös laasevan kirot kirkon katkerat raastain.

Näen, nuoriso työn, sinun lyövän myös ikikahlijas, itsensä Mammonan. Työs on suurin se, nuoriso valpas. Kuin kuolemankaarti sa karkaat päin eturinnassa rientäin sa ryntäät näin, on iskevin aina sun kalpas.

Etujoukkona orjain armeijan, koko kärsivän työläismaailman vihit itses sä sankarityöhön: lyöt Mammonan maahan, ja kahleistaan käsin känsäisin kirvoitat sorretut maan, lyöt kuin tuli pitkäisen yöhön.

PYRI PINNALLE

Lyhyt hetkesi heljänä hehku, pala puhdasta, kirkasta tulta! Ei laatuun käy kytö miilun, pois päältäsi kuona ja multa!

Lyhyt hetkesi heljänä hehku! Tuli tuskan ja katkeruuden yös synkeän kirkastakoon: näät määräsipään pyhän, uuden.

Lyhyt hetkesi heljänä hehku! pyri pinnalle, nouse ja riennä ylös alhosta onnettomuuden, kova kohtalos, ystävä, liennä!

SONETTI

Jo iltakellon ääni kajahtaa ja työstä palaa niukan palkan saajat, on paidat märät, hiki hajahtaa ja jäykät ovat jäntereet ja raajat.

Taas sänkipaljaina on sarat laajat, on sirpill' ollut paljo purtavaa. Maa alaston ja kuhilaat myös taajat, ne tiukkaa kättentyötä todistaa.

Ja huomispäivä jälleen hiessä uidaan, kun varhain aamusta jo riihtä puidaan, ja päivät seuraavat ja viikot, kuut.

Ja rikkaan aitta täyttyy kukkuralleen, mut palkan niukan suo hän uurtajalleen, pui riihtä raataja, saa sadon muut.

SORASOINTU

Suvinen yö. Lännessä ei ole enää ruskoakaan. Kaukana yksinäisellä luodolla makaan. Eväitään kalakaveri syrjässä syö. Torkun koiranunta. Ei häiritse mikään. Aatos haihata ei nyt huomisen huoleen. Tyynnä tirkistelen kuin hurskas ikään taivaan puoleen. Mutta muuta en nää kuin nuotiomme sauhua karttaen kiertävän hyttysparven, iltatähden, ja kaidan kuun kuin sarven; -- suuren suur ei taivaasta nautintomme.

Suljen silmäni siis ja kuuntelen kuikkaa, jossain virstojen päässä mi luikkaa taikka kuinka huojuu maininki santaan luodon rantaan. Rintaa tyynnyttää tää tuokio lauha, torkahtaneen luonnon riutuva rauha. On kuin kaukana onnensaarella oisin, on kuin unhoittaa muun maailman voisin, elää ristiriitoja, vaivoja vailla onneni mailla.

Mutta heitä, heitä, ihminen, haaveet! Ympärilläsi yrmivät ilkeät aaveet.

Ah, sorasointu sai pian aatoksiini: Varkain kurkistan näet kumppaniini: istuu paadella mies ja nyt ähkien kaivaa kukkaroaan, jota ainainen vajaa vaivaa, penkoo pennosiaan ja pohtii ja noituu, kunnes kulmilleen niin katkera koituu huolenpiirre, että katseeni käännän, liikahdan ja kuin unest' elpyen äännän, jolloin toivottoman hän touhunsa heittää, vääntyy kyljelleen, pään sääskiltä peittää, laillani vuorostaan on nukkuvanaan.

Valvon raskain mielin, mietin ja manaan.

Sirpaleina on hauras, haihtuva haave. Kurkkii täälläkin siis elon arkisen aave, iskee ihmisen sieluun niinkuin haukka. Kuin lelu särkyvä on vain ihmisraukka: nyyhkyttää elon nurjuutta päivät ja puhteet, kun rusikoivat häntä sen surkeat suhteet, oihkii orjana niiden, on vaivansa vanki. Mut ei herruuttakaan olosuhteitten hanki.

ROCHDALEN KANKURIT

Ei totuus kaipaa kultakehtoa, sen kuuluttaja seimessä voi maata, ei suuruutt' yksin loisto luoda saata, voi varjostakin valo virrata.

Ei prameutta sukutaulujen Rochdalen miehilläkään, kankureina he raatoi, rehki työstä kalvenneina, myös työttömyyden tuskat tuntien.

He pohjakertaa olivat jos ken, ja tuskin heistä neronleima loisti, kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.

Mut tuskan kautta aika johtikin suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino se vihki miehet urhontoimihin.

He ylvään auvonaatteen ilmi toi, niin yksinkertaisen ja siksi suuren, se kärsimyksistä kuin juonti juuren, siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.

He osoittivat mitä heikko voi, kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin: on joukko murtumaton mahti heikkoin, kun yhteisonnea se ihannoi!

KIRJALTAJA

I.

Ahtaassa komerossaan kyyröttää kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki. Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan, on otsa kurttuinen ja käsi raukee töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa, mi raamattua pergamenttiin piirtää. Niin kauan kopioinut on hän sanaa, on koko ihmisiän kirjoittanut; on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet, vuoskymmenet jo vierineet on unhoon ja niiden kanssa kynämiehen miehuus. Mut keskeneräinen on yhä työnsä, on pipliansa tuskin puolitiessään, ja käsi käskienkin vaapertelee kuin etana, ja silmät samentuneet vain vaivoin sanan sanast' erottavat.

Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää! Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa, kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa, kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu. Mut huoleen haikeahan ylähältä hän anoo auvoa ja armahdusta:

-- Oi, vallat taivahan, te avuks tulkaa ja puolestani liikutelkaa sulkaa! On teidän vallassanne ihme näyttää ja tekopuoli tehtäväni täyttää. Ah, kerskaust' ei kestä elontyöni: kuin orja raadoin päiväni ja yöni, mut hiiri synnytä ei vuorta -- vahto on ihmisvoima vain ja ihmistahto. --

Vaan korvaa kallista ei kaikkivalta ja orjaa vapahda ei vaivan alta.

II.

Kuin titaani tarun, tuo ainoa Olympon jumala, jolla sydän rinnassa säälivä sykki, mi näki kuink' ihmiset eksyivät yössään ja sokkoina sortuivat elämäntyössään; kuin titaani tarun, mi lohduksi ihmislapsien vaivaan tulen lennätti liedeltä taivaan, mut kostona Zeun koki kohtalon itse niin kaamean, karun, -- kuin uljas, uhmiva titaani tarun mies Mainzin sa myös teit sankarityös, teon taivaita hipovan, valtavan, välkeen, min vertaist' ei tehty sen jälkeen. Kuin titaani myös sä olit valtava työssä, kun siivillä siunasit Sanan, tuhatvuosien mennen mi rampana maass' oli ryöminyt ennen, oli tuomittu kuoloon ihmisen lailla ikimuotoa vailla.

Nyt kuolematon sana ihmisen on, ajan, paikan kahle on katki. Maan ääristä ääriin kuin lintu se liitää, yli mertenkin kiitää ja, missä sen tielle on laadittu sulku, maan altakin siellä nyt käypi sen kulku, on lennossa ain' ajatuksilla, aatteilla kansottain maat kaukaisimmatkin, kaikki!

Mut palkkasi, palkkasi Mainzin mies? Kuin titaani tarun koit kohtalon karun, niin onneton, ohdakkeinenhan ties.

III.

Jo vuosisadat pitkät siitä siirtyi, kun hanhensulin hitain kirjat piirtyi.

Myös jättisiivin siitä aika kulki, kun kuolo Mainzin miehen silmät sulki.

Ja yhä valtavammaks joka hetki saa sanan painetun nyt voittoretki.

Se tulvii koko yhteiskunnan yli, ja kaikill' avoin aarteikas sen syli.

Se ihmisaatosten on templi ylväs, on järjenriemukaari, -- voitonpylväs.

Mut kallis on tuo muistomerkki huima! Sen hinta tuhanten on tuska tuima.