Part 1

ALFRIDA

Kirj.

VIHTORI LÄHDE

Kuopiossa, O. W. Backman'in Kirjapaino, 1900.

I.

-- Otetaanhan vielä pari pulloa?

-- Niin, otetaan -- ja sitten katsellaan, kuinka noiden peli alkaa luistaa! -- Minä luulen, että tuo pieni pietarilainen mies mielii tuota toista nylkeä.

-- Niin luulen minäkin. Hän on nyt antanut toisen vähän voittaa ensin; mutta, hänen silmistään ja liikkeistään päättäen, se on vaan kettumaisuutta. -- Vanha, Pietarissa temppunsa oppinut "biljaardipeluri"!

Näin haasteltiin eräässä ravintolassa Tampereella.

Toinen pelaajista, jonka katselijat päättivät pelissä häviävän, on pitkä, hoikkavartaloinen mies -- kasvonpiirteet ovat säännölliset. Pitkät, tummahkot viikset verhoovat hyvännäköisessä hymyssä olevia huulia. Silmät ovat sopusoinnussa suun kanssa. Ja hän itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. -- Ei kumma, jos hän häviikin pelissä tuon pienen, vilkkaan pietarilaisen ketun kanssa. Ja hän hävii, vaikka lyökin tottuneen kädellä, sillä hän koettaa vaikeintakin palloa katsomatta, jos jättääkin toiselle aseman. --

Ensin pelataan viidenkymmenen pennin palloja. Toinen esittelee markan palloja, hän suostuu -- ja kun on jonkun verran hävinnyt, esittelee hän itse kahden markan palloja, voittaakseen pikemmin häviönsä takaisin. Häviötä karttuu kuitenkin aina enemmän. Olut, jota joka lyönnin jälkeen naukataan, alkaa myös vaikuttaa häviöksi.

-- Kaksikymmentä markkaa! huutaa pikku mies.

-- Kolmekymmentä -- neljäkymmentä!

Toisen onneksi, toisen onnettomuudeksi lyö ravintolan suuri seinäkello kaksitoista. Ravintoloitsija nappaa pallot "biljaardilta".

Hävityt rahat maksetaan, juodaan vielä joku lasi olutta ja sitten hoiperrellaan ulos -- --

* * * * *

Niin, niin. Kymmenen markkaa on jäljellä. Sinne ne menivät kapakkaan rahat -- ja minun kun piti antaa äidilleni, mumisee itsekseen tuo "pitkä, hoikkavartaloinen mies", jolla kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa ja joka itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. Ja hän astua haapuroi pitkin katua, tietämättä -- minne?

Minne hyvänsä, vaan ei vielä kotiin! Ei siellä saa unta kuitenkaan. Huh! Yksin siellä! -- Koska rahat ovat näin menneet, niin menkööt loputkin!

Pitäähän sitä vielä saada olutta -- päätä kivistää -- ja sitten -- --

-- Ajuri hoi! -- --

-- Ptruu!

-- Löydättekö ilopaikkaan?

-- On sitä ennen löydetty.

-- Sitten mennään ja nopeaan!

-- Pitääkö olla vaan yksi?

-- Sitä parempi.

-- Mennään sitten tuonne etäämmälle katsomaan. -- Kyllä tuossakin olisi, mutta on kaksi. -- --

-- Ptruu! -- Ajuri pysäyttää hevosensa ja jättää sen noin sinänsä kadun laiteelle seisomaan. Hän menee vasemmalla olevan pitkän, kellahtavan rakennuksen perimmäisen ikkunan alle -- koputtaa sitten siinä varovasti piiskansa varrella aliruutuun.

Huoneeseen lemahtaa tuli ja verhon takaa ikkunasta ulos kurkistamaan tulla sipasee valkea haamu.

-- Kuka siellä? kysyy haamu. Ääni kuuluu areksivalta.

-- Kyllä sinne saa mennä, kun hiljaa menette, selittää ajuri, palattuaan tuon pitkän, hoikkavartaloisen herran luo, jolla kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa. --

-- Vai niin. Mitä olen velkaa?

-- Seitsemänkymmentäviisi penniä.

-- Hyvää iltaa! -- Uh, kuinka minun on vilu! Eikö siellä ulkona ole hyvin kylmä? -- --

Punaisella paperi-uutimella verhottu lamppu valaisee hienosti huonetta, joka on jotakuinkin siisti: kalustettu sohvalla pöytineen, tuolilla, piirongilla ja sängyllä -- lattialla paksut hulpiomatot.

Mies seisahtuu keskelle lattiaa -- näyttää niin omituiselta. Hän ei puhu mitään.

-- Mikä Teitä vaivaa?

Nainen katselee miestä ja -- käy totiseksi hänkin.

-- Ei mikään, mumisee mies. On vaan kylmä. Voisinko saada olutta?

-- Kyllä. Istukaa, olkaa hyvä!

Kumpikin katsovat toisiinsa -- näyttävät hämmästyneiltä.

-- Mitä katsotte niin tarkkaan? -- kysyy nainen.

-- Katsonhan vaan; mutta miksi Tekin katsotte?

-- Hm. -- Mutta Tehän pyysitte olutta. Heti -- heti tuon.

Hän istuu sohvalle, tuo mies. Nainen tuo lasit ja pullon. Sitten istuu hänkin.

Taaskin äänettömyys. Kumpikin katsovat toisiinsa.

Mies raukka! Hän näyttää tahtovan heittäytyä naisen syliin. Silmät tahtovat tunkeutua läpi naisen. -- Kuitenkin istuu hän liikkumatta.

Nuo säihkyvät silmät, mustat kiharat otsalla, vähän kaareva nenä, tuo suu, solakka vartalo, puhe!

-- Juodaanko olutta?

-- Olkaa hyvä! Sama äänettömyys ja katse -- --

-- Saanko kysyä, mikä Teidän nimenne on?

-- Anna Alfrida.

-- Alfrida, kaunis Alfrida! -- huudahtaa mies ja heittää kätensä tytön vyötäisille, heittää niin, kuin ei aikoisi koskaan hellittää.

-- Herra Jumala -- mikä Teitä vaivaa? -- huudahtaa tyttö ja hieno suuttumisen puna nousee poskipäihin.

-- Alfrida! -- kuiskaa mies hellästi -- --

-- Saanko minäkin kysyä, mikä on Teidän nimenne? -- jatkaa tyttö, antaen täyteläisten huultensa hymyillä hurmaavan hekumallisesti, mutta samalla musertavan pisteliäästi.

-- Kalle, -- vastaa miesparka, jota nyt huumaa kiihkoisa intohimo ja vaivaa samalla kiusallinen nolous.

-- Kalle! -- Eikö muuta!

-- Aukusti.

-- Aukusti! -- toistaa tyttö ja taputtaa miestä poskelle -- suutelee.

-- Mitä tämä nyt oikein on? Pidättekö Te minusta, vai oletteko hullu? -- huudahtaa Alfrida. Ääni värähtelee surullisen ärtyisästi ja silmäkuoppiin ilmenee jotain painavaa.

-- E--n, vaan -- --

-- Mutta minä pidän Teistä! -- jatkaa tyttö reippaasti ja heleästi. Hän vetää Aukustia, joka aikoo itsensä irroittaa, ja likistää häntä syliinsä -- hymyillen veitikkamaisesti.

-- Tehän pidätte kaikista.

-- Kuka sen on sanonut, että minä kaikista pidän?

-- Hm. -- Pidättehän Te kenestä hyvänsä, kuka vaan luoksenne tulee.

-- Te pidätte siis myös kaikista, joiden luo menette.

-- En; ja sitä paitsi olen toisen kerran eläissäni tällaisessa paikassa.

-- Niin, niin -- vai toisen kerran! Saman tekevä; kyllä vielä kerkiitte käymään useamman -- --. Vai minä pitäisin kaikista, jotka käyvät luonani -- kylläpä olisi pitämistä!

-- Mutta miksi sanoitte pitävänne minusta?

-- Sanoinhan leikilläni -- ja sitä paitsi onhan minulla lupa pitää, kun kerta olette tullut luokseni -- -- "Aukusti"! -- Se oli silloin, niin --. Minulla oli kerta "Aukusti", hyvin Teidän näköisenne, ja minä rakastin häntä. -- Oih! -- Te ette usko, että tällainen ihminen olisi koskaan puhtaasti rakastanut; vaan -- se oli silloin. Joll'en sitä silloin olisi, en varmaan myös olisi, mitä nyt olen -- --.

-- Alfrida! Rakastanut olen minäkin, rakastanut ja kärsinyt.

-- Siis Tekin! Kuka? -- ketä? -- -- Ah; ei keskustella näistä! Se on joutavaa. Parempi, että menette pois täältä!

-- Enkö saa jäädä? Miksi jäädä? Mitä hyötyä? Minä haluan -- No, kuinka tahdotte!

II.

-- Hyvä Aukusti! Sinä et saa olla turhamainen! Sinä tiedät, mikä minä olen. Sinä luulottelet nyt pitäväsi minusta, mutta huomenna voit jo ajatella toisin. Ja jos vaikka rakastuisitkin, mitä siitä? Tämmöisenä kuin olen, en minä saata enää yksin sinulle kuulua -- minähän kuulun kaikille. Miksi sen tähden käytkään täällä niin useasti? Ole hyvä ja mene nytkin kotiisi!

Alfrida heittäytyy tuolin karmilla lepäävälle käsivarrelleen, vaipuu ajatuksiinsa ja huokaa hetken perästä hiljaa, mutta raskaasti:

-- Minä kurja! Kaikki on mennyt -- eloni onni ainaiseksi kadonnut! Jäljellä on vaan kuolema ja helvetti.

Sitten syöksyy hän äkkiä seisaalleen, iskee tuimasti silmänsä Aukustiin ja huutaa:

-- Mene pois, oitis pois! Elä kiusaa minua! Tiedä, että kärsin sinun olostasi täällä! -- Mutta kohta hän jatkaa levollisemmin (silmissä kuvastuu hellyyttä ja vilahtaa kyynel): muista, Aukusti kulta, ett'et turmele elämääsi ja kadota onneasi, niinkuin minä!

Aukusti katsoo totisen kysyvästi Alfridaan ja sanoo tuokion kuluttua: enkö kuitenkin, hyvä Alfrida, saisi nyt jäädä tänne?

Alfrida tuimistuu uudelleen.

-- Mitä hyötyä siitä? -- vastaa hän. Minulle tulee toisia vieraita; minä tarvitsen -- rahaa.

-- Hm -- rahaa!? -- --

-- Kuule nyt! Hevonen tulee --. Minun täytyy -- -- Mene nyt, Aukusti kulta!

-- Minä menen. Hyvästi! -- Hän tarttuu tytön käteen niin hellästi ja katsoo tyttöä silmiin niin sydämmellisesti säälien.

Alfrida ottaa häntä kaulasta ja katkera kyynel putoo silmästä, kun hän kuiskaa: Aukusti! Jää tänne, elä mene pois, elä jätä minua! Minä en laske muita -- --.

Ikkunaan koputetaan.

Alfrida lähestyy ikkunaa. -- Minulla on vieraita, ette pääse.

-- Kiitoksia! Sinä olet hyvä. -- Aukusti taputtaa Alfridaa poskelle.

III.

Taas on Aukusti Alfridan luona.

Tutkiva on Alfridan katse, kun hän kysyy:

-- Sanoppa nyt, Aukusti, mitä todella ajattelet? Sinä olet sanonut pitäväsi minusta. Voi olla, että olen hänen muotoisensa, josta pidät, mutt'en hänen tapaisensa. -- Miks'et nai häntä, jota rakastat?

-- Hän on toisen vaimo.

-- Toisen vaimo -- hm -- ja minä olen kaikkien vaimo; yhtä vähän minusta on sinulle.

-- Eihän meitä ainakaan mikään laki estäisi.

-- Oletko sinä järjeltäsi? Sinä vielä ottaisit minut!? Ei koskaan! Luuletko, että uskon sellaista? Ei. Aukusti! -- Minä tunnen miehet ja tiedän, mitä minusta ajatellaan. Elä puhukkaan turhia! -- Tämän hetken olet taas minun, vaan et kauempaa.

-- Antaa nyt asian olla sinänsä. Mutta tahdotko, hyvä Alfrida, kuitenkin minulle oikein juurtajaksain kertoa, kuinka olet tällaiseksi tullut?

-- Miks'en tahtoisi! Kertomus ei ole pitkä: Tahallani elän näin. Ja tällä en tietenkään vahingoita muita kuin itseäni.

Alfrida huokaa raskaasti. Silmät iskevät terävästi Aukustiin. Päättävällä äänen painolla, joka värisee viiltävää katkeruutta ja ilmeistä ylenkatsetta, jatkaa hän:

-- Sama synti aivan, luulen minä, on se teille, miehille, kuin minullekin, vaikka te ette siitä kärsi, niinkuin minä. Teille se näyttää olevan luvallista, jopa -- kuulee joskus sanottavan -- välttämätöntäkin. Minulle se on myös kyllä tavallaan luvallista, samoin välttämätöntä, kun muuten on jo työläs elääkseni maailmassa.

Alfrida herkii puhumasta. -- Äkkiä hykähtävät hänen olkapäänsä, outo, tulinen kiille välähtää silmistä ja paisuva äänensä vavahtelee, kun hän jatkaa:

-- Me, tämmöiset naiset, me vaan olemme kelvottomia hylkyjä, kun, tämmöisiksi kerta jouduttuamme, elämme näin _elääksemme_. Mutta te, miehet, jotka menettelette samalla tavalla _huviksenne ja himojanne tyydyttääksenne_, te istutte kelpo miehinä lakia ja oikeutta laatimassa meille ja muille vaivaisille syntisille, jotka, kerran hairahduttuamme ehkä lapsellisuudesta tai petoksesta, olemme melkein pakoitetut jatkamaan huonoa elämää.

Alfrida puhuu niin surullisen varmasti ja niin päättävällä äänen painolla, että hänen sanansa voimakkaasti tunkeutuvat läpi Aukustin sielun -- ja sitten surullisena totuutena kumisevat hänen sydämmensä pohjalla.

Alfrida on koettanut karkoittaa pois mielestänsä tätä surkeata asiaa, tuota aikamme häpeäpilkkua ja mätähaavaa, jonka uhriksi hän itse on joutunut; mutt'ei hän ole voinut sitä muuta kuin hetkiseksi. Sen sijaan on hänen niin useasti väkisinkin täytynyt siellä yksinäisyydessään kaikkien halveksimana heittäytyä kasvoilleen ja itkeä, itkeä hillittömästi, kunnes kyyneleet ovat loppuneet.

Nyt herää Alfridassa halu sanoa Aukustille kaikki, mitä hän niin paljon on itkenyt, huokaillut ja ajatellut. Hän jatkaa:

-- Ne, joita onni on paremmin ohjannut, eivät tahdo meitä enää pitää seurassaan, ei antaa meille jommoistakaan vakinaista tointa, ei hyvillä mielin tilapäistä työtäkään. Ja jos antaisivatkin, saisimme kyllä alituiseen kuulla ja nähdä, kuinka meitä halveksitaan sen tähden, että kerran --. Vaaditaanko, että meillä, poloisilla, pitäisi olla sydäntä kärsiä ja tahtoa kestää sitä? Olisiko muilla? -- Miehet, joilla on hyvä koti, lempeä vaimo, iloiset lapset, rikkautta, kaikkea, mitä tarvitsevat maailmassa hyvin elääkseen, he tulevat meidän luoksemme, kun ei sitä vaan kukaan näe, halaavat, suutelevat ja -- hyi! Jos tulen päivällä kadulla vastaan näitä herroja, jotka öisin haluavat olla herttaisimpia ystäviäni, eivät he mistään hinnasta tahtoisi edes tervehtiä. Ja ovatko he kuitenkaan meitä, tämmöisiä naisparkoja, siveellisesti parempia, puhtaampia? Sen sanokoon tuntonsa, jos heillä sitä on senkään verran kuin meillä! -- Meitä pidetään sydämmettöminä, jotka emme pelkää Jumalaa, emmekä häpee ihmisiä. Mutta on meilläkin sydän, Jumalan luoma, joka voi iloita hyvästä ja kärsiä pahasta, miten noilla siveellisilläkin ihmisillä, jotka useasti ainoastaan parempi onni (ei oma etevämmyys) on varjellut syvemmälle lankeemasta, ja joiden helläsydämmisyys niin usein nähdään hairahtuneitten ankarassa soimaamisessa ja halveksimisessa. He voivat kuulla ja totella sydämmensä puhtaita, helliä kuiskeita -- heiltä ei puutu tilaisuutta. Meidän sen sijaan täytyy tukehuttaa tunteet, kuolettaa sydämmen hellyys --. Jos rupeisimme puhumaan tunteista, meille siitä vaan makeasti naurettaisiin.

Alfrida heittää tummakutrisen päänsä (hiukset somasti lainehtien alas hartioille) hermottomasti Aukustin olkapäätä vastaan ja itkee, itkee niin hillittömästi, kuin tahtoisi purkaa koko sydämmensä.

Myös Aukusti on liikutettu. --- Jatka, Alfrida! Minä ymmärrän sinua. Puhu nyt jotain itsestäsi!

Alfrida itkee, itkee niin, kuin ei koskaan lakkaisi. Vihdoin jatkaa hän:

-- Ja kenen on syy, että meitä onnettomia löytyy? Onko syy vain meissä, jotka elämme tällä tavalla, vai onko syytä niissäkin, jotka meitä tarvitsevat? -- Se on heidän oma syynsä, jotka sellaiseen elämään alentuvat, sanotaan. Oi, naisparkoja! -- Miehillä ei ole edesvastuuta. Miehet menevät naisten tykö, jotka "mielellään" ottavat heitä vastaan. Miehet, arvoisat _virkamiehet_, he maksavat käyntinsä meille rahalla, jota yhteiskunta heille liika runsaasti antaa -- ja heidän tuntonsa on hyvässä rauhassa. Heidän ei ole pakko tulla luoksemme, vaikka heillä on rahaa; mutta enemmän on meillä pakko ottaa vastaan heitä, saadaksemme heiltä rahaa, jotta voisimme elää. Me voisimme tietysti kuolla, mutta -- niin on opetettu -- sitten ei meillä olisi enää mitään toivoa. Me odotamme, me toivomme pelastusta, jotain ihmeellistä, pikaista -- ja uskomme vielä saavamme anteeksi. Oi, kuinka olisinkaan kiitollinen hänelle, joka minut tempaisi tästä, pelastaisi! Mutta kuka pelastaa? Kukaan yksityinen ei tohdi -- hän pelkää ihmisten pilkkaa ja minun edelleen jatkuvaa huonouttani. Yhteiskunta ei tahdo. -- Niin syvälle langenneet, kuin minä, me olemme luvallisia. Meitä ei rankaise laki. Yhteiskunta pitää meitä tarvekaluinaan ja -- samalla halveksii meitä. Onko järjellistä? -- Jos meitä kerran pidetään välttämättöminä, jos herrat, yhteiskunnan pylväät, meitä tarvitsevat, ja kun kaiketikin olemme myös ihmisiä, niin pidettäköön meitä sitten ihmisinä, miten muitakin! Ja miks'ei meillä voi olla puhdas tunto, niinkuin muilla, koska harjoitamme vain "luvallista" elinkeinoa? Miksi meitä halveksitaan, miksi pidetään hylkiöinä? -- Salliiko meidän esivaltamme sellaista, mikä on synti ja joka ansaitsee halveksimista, harjoitettavan _luvallisena?_

Alfridan korkea rinta kohoaa juhlallisesti ja hän nauraa pilkallisesti koko tuolle -- --. Pyörähtää sitten kenkänsä korolla äkkiä ympäri ja astuu huimasti poikki lattian pienempään takahuoneeseen.

Pian palaa hän takaisin, kädessään viinipullo ja pari korkeajalkaista juomalasia pienellä, pyöreällä tarjottimella. Poskien puna on nyt entistään rusottavampi.

Aukusti tarkastaa mielihyvällä Alfridan ryhdikkäästi solakkaa vartaloa ja hänen keveitä, mutta varmoja liikkeitänsä. Tuokion kuluttua virkahtaa Aukusti:

-- Mutta, hyvä Alfrida, kuinka voisi olla toisin, kuin äsken sanoit? -- Löytyy ehkä puolet miehistä naimattomia, joiden -- --.

-- Täytyy saada himonsa tyydytetyksi naisparkain kustannuksella, aikonet sanoa. -- Hm -- --. Olisiko Jumala kaikkiviisaudessaan luonut vaan miehen sellaiseksi, ett'ei hän voi elää ilman naista? -- Joko mies ja nainen, molemmat voivat elää yksinään tai ei kumpikaan. Ja jos mies on ulkopuolella avioliittoa naisen kanssa, täytyy sen olla siveellisen rikoksen, synnin hänelle, jos se kerta naisellekin synti on. Ovatko miehet, tehneenä samalla tavalla kuin mekin, meitä puhtaampia? Miks'ei miehiä arvostella yhtä ankarasti? He viettelyksillään ovat alkujaan meidät tällaisiksi saattaneetkin. -- Jos yhteiskunta tekee oikein, täytyy sillä olla laki, joka yhtä ankarasti tästä paheesta rankaisee miehet kuin naisetkin. Eikä ainoastaan laki sitä saa tehdä, vaan ihmisten koko katsantokannan tulee molempia tuomita samalla tavalla. Me olemme oikeutetut olemaan ihmisten silmissä ja seuroissa aivan yhtä hyviä tai huonoja kuin te, miehet, jotka luonamme käytte. -- Mutta on niin laita, ett'ette te, miehet, katso toisillenne häpeäksi teidän epäsiveellisyyttänne, kun olette ylimalkaan kaikki sellaisia. Ja te myös pääasiassa olette yhteiskunnassa määrääjinä ja muodostatte mielipiteet. Ei siis kumma, jos onkin, niinkuin on: te "kunniallisia", me taas -- --. Ja jos kerta niin on, ett'ei mies luule voivansa elää ilman naista, niin naikoon, elköönkä vietelkö ja häväiskö neitosia, jotka eivät miesten vaarallisia, _helvetillisiä_ houkutteluja ymmärrä, eivätkä jaksakkaan tarpeeksi vastustaa!

-- Mutta jos mies ei voi elättää vaimoaan ja perhettään, kuinka sitten?

-- Antakoon edes nekin rahat vaimolleen, jotka hän juo ja kantaa muille! Kuinka paljon tuosta ajan mittaan tulisikaan? -- Ja ilman sitäkin, voi nainen myös naineena työtä tehdä ja ansaita.

-- Entä lapset?

-- Lapset! -- Joll'eivät mies ja vaimo mitenkään kykene -- mutta harvoinpa niin tapahtuu -- lapsiansa elättämään ja kasvattamaan, silloin olkoon yhteiskunnan velvollisuus pitää noista pienokaisista huolta ja kasvattaa heidät kunnon ihmisiksi! He, tultuaan kelpo kansalaisiksi, kyllä palkitsevat yhteiskunnan vaivat.

-- Entä äidinrakkaus lapsiin?

-- Jos kellä on niin suuri äidinrakkaus, ett'ei hän henno antaa lastansa yhteiskunnan hoimeen, yhteiskunnan ylläpitämään kasvatuslaitokseen -- sillä kasvatuslaitoksen, jossa huolellisesti kasvatetaan ja hyvin opetetaan, sen tulee olla -- niin voihan hän sitten hoitaa lastaan tavalla tai toisella -- tietysti rehellisesti ja kunniallisesti. Ja miks'ei yhteiskunta voi sittenkin olla lapsen kasvattamisessa ja opettamisessa hänelle avullinen?

-- Niin kyllä, Alfrida hyvä; mutta kuka panee tuon toimeen?

-- Kuka?! -- Joll'ei kukaan yksin, eikä kaikki yhdessä saa hyvää aikaan, niin annettakoon olla! -- -- Löytyy kyllä seuroja ynnä muita, joilla kai on tarkoituksena pelastaa meitä. Kunnioitan tarkoitustaan, vaikk'eivät siinä näin ollen onnistukkaan -- ja miks'ei? Epäilemättä siitäkin syystä, että toimensa mahtaa olla enemmän voivottelua ja tyhjää surkuttelua, kuin todellista työtä. -- Ja toinen asia, jos lakkaisimmekin huonosta elämästä, muuttuisiko samassa ihmisten arvostelukin meistä hyväksi? Eikö sitten enää milloinkaan, meistä puhuttaessa, kiusalla palattaisi siihen, mimmoisia me ennen olemme olleet? Vai tunnetaanko sitä suurempaa ihastusta ja iloa, jos me näinkin huonosta tilasta vielä voisimme hyviksi ihmisiksi kohoutua?

Alfrida luo areksivasti kysyvän katseensa Aukustiin ja jatkaa suruvoittoisesti hymyillen:

-- Jos siis todenteolla tahdotaan meitä parantaa, saada tästä kohoutumaan -- mikä olisi siunattu asia --, niin se muistettakoon, ett'ei yleinen mielipide saa meitä, tästä alennuksen tilasta noustuamme, enää halveksia! -- Ja naisten pelastumiseksi on välttämätöntä, että pelastetaan myös samallaiset miehet; sillä juuri tällaisten miesten viettelys saattaa naiset lankeemukseen.

Säälivä hellyys kuvastui Alfridan silmissä tätä sanoessaan. Rinta kohosi pehmeästi. Tuntui kuin viattomuuden huntu olisi kääriytynyt hänen ympärilleen peittämään kuluneen elämän varjopuolet. Hän heittäytyi kevyesti sohvalle nojalleen ja laski pienet, valkoset kätensä ristiin otsalle.

-- Niin, niin, Alfrida parka! -- huokasi Aukusti. Hän kiinnitti silmänsä osaaottavaisesti Alfridaan ja kysyi:

-- Kerroppa vielä, kuinka sinä olet alkanut näin elää! Sen sinä jo lupasitkin -- ja sitä kuulemaan olen halukas.

Alfrida nousee sohvalta ja asettuu taas pöydän vieressä olevalle pyöreäpohjaiselle karmituolille istumaan. Siinä katsoo hän totisesti lattiaan, katsoo pöydän alle levitettyä, vähän kulunutta, mutta puhdasta tilkamattoa, jonka hän oli rippikouluvuonna saanut äidiltään.

-- Olen kotoisin likeltä Raumaa, puhuu hän melkein kuiskaamalla. Isäni oli koneenkäyttäjä eräässä pienessä rannikko-höyrylaivassa. Minä kasvatettiin "kurissa ja Herran nuhteessa". Isäni oli ahkera lukemaan -- lomahetkinään aina luki. Jo lapsena opin isältä paljon, mitä hän oli lukenut kirjoista ja sanomalehdistä. -- Vanhempani olivat köyhiä. Isäni pieni palkka kyllä tarvittiin jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin oli isän halu kouluttaa minua. Samoin oli minulla itsellä, varsinkin lapsena, halua lukemiseen. Kansakoulun kävin Raumalla. Sitten menin tyttökouluun. Mutta siellä olin vaan neljä vuotta. Joll'ei isäni olisi pitemmäksi aikaa sairastunut, olisin varmaan saanut edelleen jatkaa koulunkäyntiäni. Mutta nyt se oli mahdotonta. Vanhempani eivät mitenkään voineet maksaa minun hyyriäni koulukaupunkiin, se kun jo ennenkin oli työlästä ollut. Jäin sen tähden kotiin äidin apulaiseksi. Mutta sitten pian äiti tahtoi, että opettelisin keittäjättäreksi -- sanoi siinä olevan hyvät palkat, ja se taito kun minulle muutenkin tulisi olemaan tarpeeseen. Menin suorittamaan lyhyen keittokurssin. Etsin sitten keittäjättären paikkaa Turussa. Kun sen olin saanut, piti minun lähteä kotoa. Oi, kuinka silloin oli ikävä! Sen hetken muistan kuin tämän päivän. Ja aina säilytän rakkaassa muistossa hurskasluontoiset vanhempani. Tällöin olin kahdeksantoista vuotias. -- Niin -- -- kolme vuotta siitä on jo kulunut. Äiti siellä elää vielä kotona nuoremman siskoni kanssa vähissä varoissa. Isä kuoli pari vuotta sitten. -- Oih! -- En kehtaa enää mennä äitiä katsomaan. Ehkä hän on kuullut, kuinka tyttärensä elää. -- -- Minä olin kaunis, sanottiin. Silti kai äitini usein sanoi, ett'ei liene niin haitaksi, vaikk'en enempää saanutkaan koulua käydä. Pian kyllä joudun hyviin naimisiin. Tässä nyt on minun "naimiseni"! -- Kun menin Turkuun, olin saamassani palveluspaikassa yhden vuoden. En moiti sitä paikkaani. Mutta yhtämittainen keittiössä olo tuntui minusta kuitenkin niin ikävältä. Aina keittää, pestä, kuivata; eikä koskaan mitään muuta! -- Mieleni teki kirjakauppa-palvelijaksi, ja sellaisen toimen onnistuinkin emäntäni myötävaikutuksella saamaan eräässä pienemmässä kirjakaupassa. Tämä toimi oli minusta varsin miellyttävä. Loma-aikaa oli minulla riittävästi. Sain haluni perästä istua hauskojen romaanikirjojen ääressä ja tehdä siinä itselleni pilventakaisia tuulentupia omasta onnestani.

-- Oltuani liki vuoden kirjakaupassa, tulin tuntemaan erään apteekkiprovisorin. Hän oli nuori, oikein kaunis mies. Hän vivahti ulkonäöltään sinuun -- ja nimensäkin oli Aukusti. Kun hänet ensi kerran näin, värähteli niin kummallisesti sydämmeni alla. Hän ei yhtään ollut, niinkuin toiset herrat, tuollainen imartelija ja vetelys. En koskaan kuullut hänen puhuvan tuhmuuksia. Mutta hän katseli aina niin lumoovasti. -- Kerran lauvantai-illalla, käydessään kirjakaupassa ostamassa kynänteriä ja pari lyijykynää, antoi hän minulle pieneen, hyvin soukkaan koteloon suljetun kirjeen. Minä vapisin, kun, hänen pois lähdettyään, aukaisin kotelon ja avasin kirjettä käänteestä. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan nämät sanat:

"Minä rakastan Teitä, kallis neiti! Jos tunnette edes sääliä kohtaani, tulkaa Kirkkopuistoon tapaamaan minua kohta, kun kirjakauppa on suljettu!"

-- Minä menin: -- -- ja minulle alkoi ihana aika.

Minä rakastin häntä kaikesta sydämmestäni. Hän vakuutti, että pidetään häät ennen joulua.

-- Silloin oli syksy.

-- Minä olin sanomattoman onnellinen. Mutta -- onneni ei kestänyt kau'an. Jo marraskuun lopulla samana syksynä sain eräänä sumuisena päivänä illan suussa odottamatta kirjeen:

"-- -- Kun luet tätä, olen jo kaukana luotasi. Voittamattomat raha-asiat pakottivat minua lähtemään toiselle puolelle valtamerta. Kun saan asiani kuntoon, tulen takaisin -- ja sinä olet omani. Anna minulle kaikki anteeksi! Odota uskollisesti! -- --"