Part 2
-- Hämmästykseni oli ääretön. Olin surusta pakahtua. Sydämmessäni päätin odottaa uskollisesti.
-- Sain Aukustilta useampia kirjeitä. Missä hän vakuutti minua vielä rakastavansa. Mutta takaisin tulostaan ja häiden viettämisestä ei hän milloinkaan kirjoittanut.
-- Minä odotin tuskalla hänen tuloansa -- ja onnettomuuteni aika lähestyi pelottavasti. Kau'emmin en voinut palvella kirjakaupassa. Muutin asumaan erään tytön luo, jonka olin tullut tuntemaan hedelmäkaupassa. Kotiinkaan äidin luo en tohtinut, enkä kehdannut mennä. Mitä olisi äiti sanonut? -- Minulle syntyi tyttö. Ah, kuinka se oli kaunis! -- Ja kurjuus läheni aina enemmän. Ne pienet säästöt, jotka olin palveluksessani saanut kokoon, eivät kau'ankaan kestäneet. Ja viimeiseksi onnettomuudeksi sain kuulla, että Aukusti oli kuollut Amerikassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen pikku tyttönsä täällä. -- Olin onnettomista onnettomin. Kirjakauppaan en kehdannut enää pyytää takaisin, ja tuskin olisin päässytkään. Häpesin pyrkiä muuallekin, sillä minusta tuntui, kuin minä olisin kaikkialla tunnettu. Joka paikassa luulin kohtaavani halveksivia silmäyksiä. En kehdannut -- sen verran kuin enää kadulla kuljin -- nostaa ylös päätäni ja katsoa ihmisiä silmiin. -- Tyttö, jonka luo jouduin asumaan, oli hurja -- -- Ja silloin epätoivossani alkoi minulle tämä elämä. Siitä on jo liki vuosi. -- Tämmöiseen kurjuuden tilaan jouduttuani en enää kau'an asunut Turussa, vaan muutin tänne Tampereelle. Luulin täällä oudossa kaupungissa paremmin saavani jotakin tointa. Mutta kun kirjoissani oli epäsiveellisyyden tahra, pelkäsivät ihmiset minun kunnollisuuttani -- ja mihin pyrinkin, sain aina kieltävän vastauksen. Sen lisäksi puute ja nälkä ahdisti minua. Tunsin elämäni onnen ainaiseksi menneen, näin kaikki kadonneeksi -- viheliäisyys ja häpeä vaan jäljellä. Minä olin langennut, enkä voinut siitä itse nousta. Kukaan ei tahtonut minua nostaa, päinvastoin painaa aina syvemmälle. -- Useasti ajattelen pelolla Jumalaa ja ijankaikkisuutta. Sydämmessäni olen äärettömästi kärsinyt. Ajattelen aina -- aina ajattelen alottaa uutta elämää, mutt'en voi, en saa siihen tilaisuutta -- ja niin jää kaikki entiselleen!
Loppua kertoessaan Alfridan kasvot vaalenivat, ääni kirahti oudosti hänen huo'ahtaessaan: "kaikki entiselleen!" Hän vaipui tainnottomasti pöydän syrjälle, josta Aukusti hänet hiljaa -- varovasti nosti sohvalle. Silmät -- nuo siniset ja isot -- tui'ottivat nyt mustain kulmakarvain alta kamalan pelottavasti -- --.
IV.
Kevät-aurinko paistoi lämpimästi. Linnut lauloivat mieltä ylentävästi. Kaikkialla sorisi ja lirisi pieniä puroja. Jäät olivat jo ryskyen vyöryneet Tammerkoskesta sen alla aukeavaan, pieneen Pyhäjärveen, missä ne nyt suurina röykkiöinä vaivalloisesti huljuivat. Ruskea maa pistäytyi näkyviin sulavan lumipeitteen alta ja taivas loisti täydessä sinisyydessään. Kuitenkin oli ilma varjopaikoissa vielä kalseata ja talvimaista. Niissä paikoissa, joihin ei lämmittävä auringon säde voinut päästä, oli röhmöisiä lumiläjiä, eikä kevät vielä ollut siellä. Kuitenkaan ei se ollut kaukana, ja sen lähestyminen täytti nuorison sydämmet riemullisella sykinnällä, antoi vanhuudelle takaisin osan sen entistä vireyttä ja herätti murheellisten rinnoissa uutta toivoa, uutta elämän halua.
Kauniin Pyhäjärven rannalla säännöllisesti kohoava, tasaisesti kaareahko kumpu, jossa hongat huikean solakkoina majesteetillisesti huojuvat -- tuo kaikkia miellyttävä Pyynikki, se on jo kevät-liejuista kuiva kautta pituuttaan. Hento ruohon terä siinä nousee vihantana maasta. -- Ja kevään ensi sulo houkuttelee sinne ihmisiä joukottain jo aamulla varhain ja illalla myöhään.
Tuolla kummun laiteella kevät-tuulessa humisevain petäjäin välissä olevalla lautapenkillä istuvat nyt Alfrida ja Aukusti.
-- Sinä tahtoisit siis elää paremmin, jos voisit? -- kysyy Aukusti.
-- Tahtoisin.
-- Alfrida! -- Ja Aukusti likistää tulisesti hänen kättänsä. Sano: voisitko rakastaa minua? -- Tiedäthän, mitä on todellinen rakkaus!
-- "Tiedäthän!" -- Voisinko rakastaa sinua!? -- Minä en taida oikein vastata, mutta -- --. Ei, elä puhu sellaista! Jätä se! Se vaan saattaa sinut onnettomaksi.
-- Alfrida! Minä pidän sinusta, luulen oikein rakastavani, huolimatta siitä, mihin tilaan olet joutunut. Minä tiedän, että sinulla on sydän, joka -- --.
-- Saattaa olla, että sinä ainakin nyt luulet minusta pitäväsi. Mutta sinä et voi olla varma, ovatko tunteesi muuta kuin hetkellistä -- kuinka voisitkaan pitää minusta, tämmöisestä, joka -- ja ajatteletko sitten ollenkaan seurauksia, jos ottaisit minut vaimoksesi? Sinä tulisit minun tähteni suljetuksi tuttava- ja ystäväpiiristäsi ja -- --.
-- Saattaa niin olla. Mutta minä kuitenkin koetan. Kohta ihan en tosin voi sinua ottaa. Olen -- paha sanoa -- viime aikoina elänyt vähän kevytmielisesti. Toimeentuloni on nyt jotenkin tukala; mutta sittenkin minä koetan ja tahdon -- --. Luulen, että voisin sinun tähtesi kestää mitä pahintakin. Enkä minä itse asiassa ole yhtään sinua parempi, jos kohta sitä lienen ihmisten silmissä.
-- Tee, kuinka tahdot! Mutta elä sitten syytä minua, jos tunnet tähteni kärsiväsi! -- En minä myöskään voi mitään asialle, ennenkuin otat minut kokonaan. Se on vallan samantekevä, jos sanon rakastavani sinua. Tulin ehkä sitä jo sanoneeksi, mutt'ei sinun tarvitse yhtään uskoa. Tiedät kyllä, että jokainen tällainen nainen on halukas ottamaan miehen, johon vaan jotakin luottoa voi panna, ja on samalla valmis vakuuttamaan rakastavansa, vaikk'ei niin olisikaan laita. -- Minä olen vallassasi; tee, kuinka tahdot!
-- Alfrida! Minä ymmärrän sinua, luulen ainakin ymmärtäväni.
V.
Eräänä toukokuun aamuna rientää Aukusti hyvin aikaisin Alfridan luo. Tuo Alfridaa kummastuttaa. Miksi hän tähän aikaan päivästä tulee? Jotain painavaa on Aukustilla mielessä.
-- Sinun, Alfrida, täytyy siis mennä linnaan, sanoo hän kuivasti; sillä niin kertovat ihmiset, että olet tuomittu kahdeksi kuukaudeksi, kun talvella syövedellä poltit erään pehtoorin kasvot ja vaatteet, heittämällä koko pullon hänen niskaansa.
Aukusti oli tuntuvasti harmissaan.
-- Miks'ei hän mennyt pois huoneestani, kun pyysin ja käskin? -- vastasi Alfrida ärttyisesti. Mikä oikeus hänellä oli ärsytellä minulle huoneessani? Samoin teen vieläkin, jos tulee -- --.
-- Elä kiivastu, Alfrida! -- jatkaa Aukusti lauhtuneemmalla äänellä. Mutta onhan tuo kovin ikävää, kun ihmiset siitä taas saivat uutta virikettä juoruahjoonsa.
Alfrida hymyili kylmästi. -- Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä, se on minusta sama! -- sanoi hän sitten välinpitämättömän levollisesti.
Alfridan välinpitämättömyys ja melkeinpä traagillinen vakavuus hämmästytti Aukustia. Eikö hän olekkaan Alfridaa ymmärtänyt oikein? -- Hän oli hyvin areksiva, tahtoessaan sulkea Alfridan syliinsä. Mutta Alfrida vetäytyi pois ja pitkitti:
-- Minä olen nuori ja terve; voisin kyllä tehdä työtä, mutt'ei minulla ole kärsivällisyyttäkään siihen. Päivät pääksytysten hikoillen seista hellan ääressä -- jos tuon paikan vielä jostain saisin -- tai istua ompelemassa, että sormet verilihalle käyvät, saadakseni tuskin riittävää ravintoa, ja -- sitten tuo _ainainen, musertava_ jälkikaiku siitä, mitä on ollut! Parempi lienee jatkaa sitä, mitä on alkanut -- ei niinkään sydän kuole.
Aukusti kuunteli ja katseli häntä äärettömällä hämmästyksellä.
Alfrida jatkaa:
-- Toivo, että me kerran kuuluisimme toisillemme, on niin hämärä. Mahdollisuus siihen on ainakin hyvin kaukana -- ja siksi ehdit sinä jo mielesikin muuttaa seitsemän kertaa. Mitä teen minä odottaessani sinua? Olethan itse sanonut, ett'et voi minua kohta ottaa -- kukaties et tahdokkaan.
Kyynel pusertuu väkisin Alfridan silmästä; mutta sen hän huolellisesti salaa Aukustilta.
Pitkän vaitiolon perästä kysyy Alfrida naisellisella kainoudella: Aukusti, rakastatko todella minua? -- luoden totisen, tutkivan katseen Aukustiin.
Katse tunkeutuu läpi Aukustin sielun. Hän tarttuu suonenvedon tapaisesti Alfridan käsivarteen ja haltioissaan vakuuttaa vilpittömästi rakastavansa.
Alfrida hymyilee vienosti. Hellyys ja suru kuvastuu hymyilyssä. -- Hän vaipuu ajatuksiinsa.
* * * * *
Jo puolipäivän aurinko paistaa täydellä terällään. Niin on Aukusti viipynyt. Hän katsoo kelloaan. Se on kohta puoli kaksitoista. -- Täytyy lähteä.
Aukustin sydäntä vihlasi kipeästi, kun hän kysyi: olethan sinä illalla kotona?
Alfrida vavahti ajatuksistaan:
-- En tiedä. En ole mitään luvannut. Minä en voikkaan mitään edeltäpäin -- ehkä tulevat viemään linn -- --, vaan sitten -- sitten saat nähdä.
Aukustia värisytti, mutta hän koki hillitä itseänsä, eikä puhunut mitään. -- Hän lähti. Alfrida seurasi portille ja jäi siihen katse kiinnitettynä eteenpäin rientävään Aukustiin, joka seuraavassa kadun kulmassa kääntyi vasemmalle ja niin katosi Alfridan nähtävistä.
Nyt saivat kyyneleet vapaasti valua Alfridan poskille tuossa portin pielessä -- ei niitä siinä kukaan huomannut. Hän peitti silmänsä esiliinallaan, itki -- itki ja huokasi:
-- Hän ymmärtää minua. Niin hän on sanonut. -- Jumalani, pelasta minut nyt! Elä ota minulta onneani! -- -- Mutta sittenkään en voi vielä täysin uskoa. En tohdi luottaa Aukustiin -- en tohdi vielä. Kätkeytykööt tunteet sydämmeni pohjaan -- siellä piilossa säilykööt!
Koko iltapäivän istui Alfrida pihalle olevan ikkunan ääressä, nojaten kyynärpäillään ikkunan alilautaan. Heitti aina silloin tällöin kourallisen ryyniä ulos ikkunasta pihalle. Ja joka kerta parvi kotikyyhkysiä siihen lentää pyräytti niitä tanakasti nokkimaan. -- Niin tuo säpsättävä kyyhkysparvi tuossa huvitti Alfridaa, että hän aina väliin helakasti nauroi. Niiden sydän ei tuntenut surua, ei ollut niillä tuskaa synnistä ja häpeästä, eikä niillä tarvinnut olla huolta huomisesta. Sipsattivat siinä vaan, minkä voivat, tönkkäsiivillään ja Alfridalle kiitokseksi omalla äänellään ulisivat.
* * * * *
Jo kahdeksan aikaan illalla tuli Aukusti jälleen Alfridan luo. -- Siellä istui kaksi komeaa herrasmiestä pyöreän sohvapöydän ääressä, toinen tuossa kiikkutuolilla, toinen sohvassa longallaan. Joivat siinä olutta ja kinastivat Alfridalta hänen uutta valokuvaansa.
Oi, kuinka Aukustin sydäntä leikkasi! Hän puristi nyrkkiään ja, "hyvää iltaa" sanottuaan, istui erilleen nurkkaan. -- Alfrida tuli hänen luokseen -- istui siinä hetken ja puhua lipatti sitä ja tätä. Näytti niin iloiselta, eikä ollut muistavinaankaan mitään -- --,
Aukustin rintaa helpotti, kun herrat alkoivat tehdä lähtöä. Alfrida auttoi toisen ylle päällysnuttua, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: sinä tulet siis takaisin ja tuot, mitä lupasit?
He menivät. -- Alfrida tuli taas Aukustin tykö ja koetti puhua. Mutt'ei Aukusti vastannut sanaakaan -- kirkas kyynel vaan valahti silmästä.
-- Aukusti! Mikä sinua vaivaa? -- kysyy Alfrida hiukan kiusaantuneena. Elä ole turhamainen! -- jatkaa hän vieno, hieman leikillinen hymy huulillaan. -- Mitä tuollaisesta miehestä, joka itkee?
Vähitellen Aukusti hiukan rauhoittuu.
-- Miksi olet levoton tähteni? Kyllä minä olen, miten minut jätit, -- virkkaa Alfrida. Nuo herrat, jotka näit luonani, ovat, vaikka nauttivatkin suurta vuosipalkkaansa, kiusanneet minulta rahaa lainaksi -- juomiseensa tietysti. Niinhän ne herrat! Ja minä, hupsu, olen heille antanut. Toiselta sain nyt vihdoinkin rahani pois; mutta toisella ei ollut vieläkään maksaa. Käskin sen tähden, niinkuin kuulit, tuota toista tulemaan takaisin ja tuomaan, mitä lupasi -- rahani nimittäin. Tuoneeko tuo? Sitä en tiedä. Ei ole syytä moisiin herroihin paljoakaan luottaa, varsinkaan, kun he ovat tekemisissä "tyttöjen" kanssa. -- Kas nyt, Aukusti, kuulit koko asian. Oletko siitä minulle suuttunut?
-- En, Alfrida.
VI.
Tuulonen huojuu niin pehmeästi. Taivas on ohuessa tasapilvessä -- näyttää niin totiselta ja vakaalta. Tuntuu kuin tummahko suruharso olisi levitetty heleäteräisistä kukista ja moninaisista tuoksuista rikkaan kesäluonnon hartioille.
Laineet pienen Pyhäjärven vihreärantaisissa lahdelmissa vierivät niin verkalleen, niin hitaasti. Ja hiljalleen pieni höyrypaattikin tuolla järven selällä kiitää eteenpäin, luoden vettä halkaistessaan matalat, mutta kuitenkin vaahtoiset vyöryeet laidoilleen.
Pitkin Pyynikin harjannetta astuvat tuolla -- verkalleen hekin -- Alfrida ja Aukusti. Tasaisella, leveällä santatiellä astuntansa on niin kevyttä. Käyvät siellä korkealla kuin surevat keijukaiset. Pysähtyvät tuon tuostakin, kunnes istahtavat penkille petäjien väliin kummun laiteelle. -- Siihen Pyhäjärven kirkas läikkypinta avautuu heidän ihailtavakseen -- järven saaret ja lahdelmat ovat kaikki nähtävissä. Muuan soikko lahden pohjukka pistäytyy aivan likelle istujain penkkiä -- siihen heille kuvastimeksi. Sen pinta on nyt jotensakin tyyni. Vain tuolla syrjemmällä on vesi nähtävämmin pyreessä. Siellä, näet, uiskentelee vähäinen muikkuparvi, huomauttaen siten katsojille, että on niillä eloa, noilla Vellamon pikku asukkaillakin -- eiköhän ole myös iloa, eikö kärsimystä ja sortoakin?
Kau'an istuvat siinä Alfrida ja Aukusti äänettöminä -- ajatuksissaan.
Vihdoin sanoo Aukusti surullisesti:
-- Sinä menet siis, niinkuin olet luvannut, tiistaina aamujunalla Viipuriin? -- Oi, kun en taida pidättää sinua!
-- Kyllä pitää mennä. -- Tuo vankilassa olonikin nyt on kaikkien suussa. Ehkä unhoittavat, kun olen poissa, tai kumminkin -- --
-- Saanko minä seurata sinua rautatielle?
-- Niin mieluisasti, jos vaan sinulla itselläsi on siihen halua.
* * * * *
Yhdessä menevät Alfrida ja Aukusti rautatieasemalle. -- Ei ole enää aikaa pakinoihin. Lämmin käden lyönti vaan ja arasteleva suutelo. -- Juna vihelsi ja lähti.
-- Olkoon Jumala kanssasi! -- kuului Alfridan hiljainen huokaus Aukustille, hänen seistessään vaunun rappusilla junan ollessa jo liikkeellä. -- -- --
Ajatuksiinsa syvälle vajonneena asteli Aukusti kotiinsa rautatie-asemalta. Käveli sitten kammarissaan pitkän aikaa edes ja takaisin lattialla -- poltti paperossin toisensa perästä.
Äkkiä seisahtuu hän, kääntyy tulisesti ympäri ja ryhtyy kiihkeästi työhönsä. -- Vinhasti suhisee "pensseli" paperilla hänen maalatessaan maisemakuvaa Tampereen ihanasta ympäristöstä.
VII.
Aukusti on nuori kameralisti. Kotoisin on hän Tampereelta -- läkkisepän poika sieltä.
Tultuaan ylioppilaaksi, oli Aukusti muutaman vuoden noin kotosalla vaan -- mitään lukematta. Ei saanut mistään rahoja, joilla olisi Helsinkiin lähtenyt. Tuo häntä kyllästytti -- ja sekö lie syynä, että poika oli vähällä oikein hurjaksi käydä? Rupesi pahoin juopottelemaan.
Kun Aukustin lukutyö oli näin keskeytynyt, koetti hän vähän ansaita maalauksillaan. Hän maalaili suurentaen muotokuvia valokuvain jälkeen sekä pieniä maisemataulujakin ja oli myös tavallisena maalarina. Siihen oli hänellä taipumusta itsestään ja siitä sai hän vähän rahoja. Mutta nuo rahat alkoivat yhä enemmän huveta väkijuomiin. Köyhälle äidille ei niistä tahtonut paljoakaan riittää, vaikka Aukusti vieläkin oli kodin ruo'assa ja vaatteessa.
Suuret toiveet olivat Aukustin vanhemmilla olleet tästä pojastaan, hän kun oli lyseota käydessään ollut niin ihmeen terävä- ja hyväpäinen -- käytökseltään harvinaisen hiljainen ja siivo.
Paljon oli Aukusti itsekin toivonut. Lääketieteelliselle alalle oli hänellä ollut mieli antautua. Mutta kun sai kokea, mikä tenä on rahojen lainaksi saamisessa, heitti hän kokonaan tuon pitkän oppiuran mielestänsä. Hän päätti nyt tyytyä vaan pieneen kameraalitutkintoon; mutt'ei siitäkään tahtonut enää valmista tulla. Sitäkin varten piti olla rahoja, eikä hän tiennyt, mistä saada senkään verran.
Siihenkö ne Aukusti S----n lukupuuhat jäivätkin, vaikka poika niin suurilla toiveilla ensin kouluun pantiin? -- alkoivat ihmiset aina enemmän kuiskia. Vahinko sitten vaan, niin hyvä poika kuin Aukusti muuten on! Hänen juomistaan ei vielä sen vaarallisempana pidetty, vaikka sitäkin jo kyllä hoettiin. Eikä tuota juomista niin selvään tiedettykään, sillä Aukusti koetti sitä huolellisesti salata.
Mutta Aukustin vanhemmat, jotka hänen juomisensakin paremmin tiesivät, alkoivat jo murehtien peljätä, mitä heidän toiverikkaasta pojastansa tulleekaan?
Kuitenkin tuli vanhemmille taas parempia toiveita, samoin Aukustille itselle näytti elämä valoisammalta, kun hän vihdoin väkisinkin onnistui kameraalitutkinnon suorittamaan.
Aukusti toivoi ensin pääsevänsä ylimääräiseksi kanslistiksi Vaasan lääninvirastoon -- ja odotti joka päivä erään koulutoverinsa kautta, joka siellä palveli, likempiä tietoja asiasta.
Nyt Aukusti valmisti maisemakuvaa, valmisti niin ahkeraan, että hiki otsalta tippui -- ja hyräili. Se soikea Pyhäjärven lahdelma, jonka rannalla hän viimeksi Alfridan kanssa istui, oli tekeillä. Niitä vesipyreitä, jotka muikkuparven uimisesta silloin syntyivät lahden syrjälle, ei hän tahtonut oikein saada onnistumaan.
Sanokoot ihmiset, mitä tahtovat, saanko kärsiä tähtensä, yhtäkaikki! Minä tiedän olevani oikeassa -- ja rakastan Alfridaa. -- -- Milt'ei riemuissaan heitti Aukusti "pensselinsä" pöydälle ja sytytti paperossin.
Hän kirjoitti usein Alfridalle pitkiä, kauniita, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joissa myös oli helliä neuvoja ja varoituksia. Niihin hän ei saanut Alfridalta paljonkaan lohduttavaa vastaukseksi. Mutta sittenkin uskoi hän, ett'ei toivonsa ole turha, eikä ponnistuksensa, mitä hänellä niitä on Alfridan tähden, mene hukkaan.
Illoin tahtoi kuitenkin lentää pahoja ajatuksia hänen mieleensä. Sydäntä kirveli, kun hän ajatteli: kuinka jaksanee Alfrida? Voineeko hän siellä elää siivosti ja nuhteettomasti? Hän huokasi syvään, mutta kuitenkin toivovasti; uskoi taas Alfridasta hyvää ja -- nukkui rauhallisesti.
VIII.
On jo lähes puoli vuotta kulunut Alfridan lähdöstä.
Aukusti on ollut erittäin ahkera maalailemaan; eikä hän ole yhtään juonut. Hän päätti jättää ryyppäämisen kerrassaan pois -- ja meni silti raittiusseuraan, siten paremmin onnistuakseen tässä tärkeässä päätöksessä.
Aukustilla on jo koossa pienelläntä rahasummakin häiden varalle Alfridan kanssa. Vanhemmillensa on hän myös ilmoittanut aikomuksensa -- ja lopulta sai heidän suostumuksensa, vaikka ensin olivat kovin tyytymättömiä.
On jo tullut tieto Vaasastakin, että Aukusti sinne varmaan pääsee.
-- Nyt kirjoitan Alfridalle! -- Aukusti ei ole oikein iloinen, mutt'ei surullinenkaan.
-- Rakas, paljon kärsinyt Alfrida! -- kirjoitti hän. Tahdothan olla ikiomani? -- Jätä silti tärkkäämis-oppisi Viipurissa ja matkusta tänne! Olen saanut jo vanhempainkin suostumuksen naimisiimme. Toivon sinut tapaavani iloisena ja terveenä.
Määräpäivänä oli Aukusti asemalla sykkivin sydämmin odottamassa Alfridan tuloa.
Jo juna kirkasee, lähestyy -- pysähtyy. Vaunun rappusilla seisoo Alfrida.
Aukusti katsoo häntä, katsoo --. Onko totta, että tuo on minun Alfridani? Noin yksinkertaisessa ja sievässä puvussa: musta syyshattu päässä -- ilman mitään koristeita; mustat, kiiltävät hiukset riippuvat pitkinä palmikkoina takana; rinnassa tuoksuva, valkea ruusu -- suu on onnellisessa hymyssä, kasvot loistavat ilosta.
-- Rakas Aukusti! -- kuuluu viehättävä tervehdys Alfridan onnea värähteleviltä huulilta. -- Jumala sinua siunatkoon, palkitkoon! Minä en sitä kaikella rakkaudellani koskaan voi.
-- Sinä et antanut minulle juuri mitään toivoa, -- sanoo Aukusti heidän mennessään asemalta. Mutta kuitenkin minä toivoin ja rakastin. Nyt olen voittanut.
Alfrida tarttuu tulisesti Aukustin käteen ja lausuu:
-- Minä olen onnellinen, niin onnellinen! Jumala on minut pelastanut sinun kauttasi. -- _Kiitos, oi, kiitos Jumalalle!_ Hänen rakkautensa ja laupeutensa on loppumaton.