Part 8
"Hm, hm!" ryähteli tykkimies tavantakaa kahvia sekotellessaan. Rejer havaitsi kyllä jaksavansa, iski hampaansa paksuun ruisleipäviipaleeseen ja laski sen riittävyyttä tarkkaamalla hammasrivin voihin leikkaamia kaariviivoja.
Millaista eläintä tykkimies muistutti istuessaan tuossa puujalka ojossa pyöreäpäisenä ja harmaatukkaisena, teräväin korvain pistäessä näkyviin päähineen kummaltakin puolelta -- siitä ei Rejer tahtonut oikein saada selkoa. Oliko kysymyksessä vanha leveänenäinen ja isosuinen huuhkaja, joka aina ikäänkuin imeskelee sitä, mitä tarkottaa, vai viekas repo, vaiko viaton jänis, joka istui siinä takajaloillaan. Pari kertaa Rejer huomasi nopean vilkaisun itseään kohti... Muuten häiritsi keittiössä vallitsevaa hiljaisuutta ainoastaan tykkimiehen uudistuva "hra"... "hm"... Hän oli kaiketi noussut myöhään tänään eikä ollut ehtinyt vielä oikein karistamaan unen raiskoja silmistään. -- Ei, kyllä siinä piili jotakin muuta...
"Hm... hm", kuului vihdoinkin. "Perämiehen tutkinnon lukeminen ja puitten hakkaaminen... hm... hm... ei se sovi yhteen!"
"Eipä erikoisemmin", myönsi Rejer.
"Palkka tyhjennetty ja niin edespäin?... Hm... hm!" tutki tykkimies luoden häneen varovan syrjäkatseen.
Rejer vain hiukan päätään heilautti. Se ei sinua liikuta, hän ajatteli.
"Ja sitten tullaan kotimaahan suorittamaan perämiehentutkintoa!" kuului sieltä edelleen.
Rejer oli vaiti.
"-- ja sitten... niin, sitten hakataan halkoja ja muutetaan yö päiväksi..."
Rejer tunsi, kuinka tytär, joka oli innokkaasti puhdistavinaan vohvelirautoja, salaa katseli häntä tutkivasti isän pitäessä tutkintoa.
"Eikö niin, ystäväni?"
Kysymyksessä ei ollut jänis eikä kaniini, vaan pyöreäpäinen, kapeakasvoinen ja järeäleukainen viekas koira, vieläpä lisäksi sellainen, joka laittautui puremaan. Tytär muistutti häntä, oli vain sievä nuoltu penikka hänen rinnallaan. No niin, saattoipa sattua, että he löysivät edestään sen, jota eivät odottaneetkaan.
"... ja kotiin ei uskalleta kirjottaa, ystäväiseni!"
"Ei uskalleta?" puhkesi Rejer puhumaan.
"Hakataan mieluummin puita ja ollaan yövahtina ja tehdään yöstä päivä vieraassa kaupungissa..."
"Ellette tarvitse minua, tykkimies Rördam, niin hyvästi!" laukaisi Rejer samassa äkkiä nielaisten viimeisen suupalan. Hän tempasi lakkinsa, nousi ja tarttui jo keittiön ovenkahvaan, kun tykkimies alkoi innokkaasti viittailla kädellään.
"Ei, ei, ei ystäväiseni, ystäväiseni, ei se ollut tarkotuksena, ei se ollut tarkotuksena. Istu, istu, istuhan!... Päinvastoin -- ajattelin vain sanoa, hm... Erittäin sievää -- siistiä nuorelta mieheltä, jos suorittaa perämiestutkintonsa kaikesta huolimatta! Huonommin voisi tehdä. No, no, istuhan nyt... Ole hyvä, onhan siinä hyviä rinkilöitä..."
Rejer ei halunnut niitä ollenkaan.
"Tarjoahan hänelle sinä Saara!"
Rejer oli edelleen järkähtämätön -- sanoi olevansa ihan kylläinen.
"Tässä olisi jotakin juttelemista, ystäväiseni."
Sitten toi Saara toisen kupin höyryävää kahvia. Kun hän jälleen työnsi rinkilälautasta Rejeriin päin, sanoi vanhus hyväntahtoisesti: -- "No niin, käyhän käsiksi äläkä yhtään ujostele..."
Ujostele? Luulivatko nuo hänestä sellaista! Rejer kävi käsiksi... suuriin ihaniin vehnärinkilöihin...
"Kuten tiedät, ystäväni, ei meillä hakata halkoja jouluna!"
Rejer vastasi sen tietävänsä; mutta rehellisesti puhuen se oli hänelle aika pettymys, sillä pitihän joulunakin saada aamiaista!
"Tämän minä vain tahdoin sanoa", huomautti Haupitsi.
Rejer istui hetkisen heilutellen kahvikuppia saadakseen viimeisen tilkan mukana sokerin pohjasta; hän näki edessään sievän joulunvieton, mutta vastasi välinpitämättömästi asettaessaan kuppinsa takaisin:
"Niin, niin, annetaan sitten olla. Paljon kiitoksia kahvista." Hän nousi jälleen lähteäkseen.
"Ei, kuulehan, ystäväni, kyllä kai me sentään sovimme, luulen. Jos tahdot pienentää puita ennen pyhiä, sitä mukaa kuin saadaan niitä veistämöltä tänne ajetuksi, niin voit syödä päivällisesi täällä jouluna. Nuorten ihmisten ei ole niinkään helppoa alituiseen elää satunnaisuuksien varassa..."
Rejer mietti hieman. Hän tiesi tuollaisen hyväntahtoisen sopimuksen vallitessa halkovansa mieluummin enemmän kuin tahtoi, kuin vähemmän...
"Et saa pakottaa, isä! Merimiehillä on oma joulunviettotapansa", sanoi Saara hiukan uhkamielisesti, samassa reippaasti heittäen kädestään jauhoja vohvelitaikinaan, jota hän oli sekottelemassa. Kuin vilauksessa hän suoritti koko työn, ensin munain ja sitten jauhojen lisäämisen. Hän ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi näin keittiössä!...
No, olkoonpa menneeksi!... Rejer suostui. Kuutena päivänä hän seisoi joulun edellä nuhteettomasti tykkimiehen halkovajassa kaiken liikenevän aikansa hakkaamassa ja sahaamassa, niin että hiki valui pakkasesta huolimatta ja rakko toisensa jälkeen kihosi kämmenpäihin.
Iltapäivällä Saara toi olutjuustoa ja voileipää, olipa niinkin huomaavainen, että lainasi hänelle tykkimiehen vanhan kinnasparin; mutta muuten hän ei sanonut sanaakaan, ja samapa tuo olikin!
Hän ei ollut laisinkaan Rejerin suosimaa naistyyppiä -- tanakka ja ponteva, niin että olisi helposti kyennyt lyömään miehen tantereeseen. Jouluhommistaan hän syöksyi aina ulos tulisella kiireellä, jauhoinen esiliina kuin mikäkin purje ympärillään.
Hän katseli aina tahallaan vain halkoja eikä Rejeriä, ikäänkuin olisi laskenut, paljonko hän jo oli hakannut. Mutta Rejer havaitsi kyllä, että häntä siinä ihmetytti. Suun seutuvilla oli omituinen piirre, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei tosiaankaan käsittänyt, miksi tuollainen pitkä meripoika oli tullut heidän halkovajaansa.
Iltaisin, kun Rejer tuli keittiöön lyhtyä tuomaan, osotti hän päännyökkäyksellä hänet juuri huomanneensa ja jatkoi samalla taikinansa vaivaamista. Ja niskassa oli kyllä koko joukko espanjatarta, kun hän ojentautui taikina-aitaansa ääressä ja käski hänen asettaa lyhdyn paikoilleen; hän tiesi varmaan hyvännäköisyytensä!
* * * * *
Rejer oli jo sytyttänyt kynttilänsä asunnossaan ja istuutunut lukemaan kylmään pikku komeroonsa, kun kuuli Wallan tulla kolistelevan eteisessä koreineen. Hän meni salpaa aukaisemaan ja valaisemaan.
"Kiitos, kiitos! -- Onpa siinä oikein kohtelias ja hieno ihminen; sen minä sanon kenelle hyvänsä, ja se onkin taivaallinen tosi. Sulkekaahan eteisen ovi, Juhl!... Siinä on kuuraa niin vahvalti, ettei se tahdo mennä kiinni. Pakkanen puree pahiten näin kuutamolla."
Rejer kantoi sisään hänen korinsa ja odotti kynttilänpätkineen, kunnes eukko sai tulen uuniin. Huoneessa tuntui vieno viinanhaju, kuten tavallisesti matamin saapuessa kotiin iltaisin.
"Niin se on", jutteli hän purkaessaan hiukan taklaustaan, "ja sen minä sanon myöskin, että koko teidän kasvatuksenne on parempi kuin tavallisen matruusin. Saattaisinpa kertoa, kuka tänään tuli vanhan matami Wahlin puheille. Eipä kukaan sen halvempi kuin itse perämieskoulun luutnantti. Sepä ei ollutkaan hullumpaa!"
Rejer alkoi heristää korviansa.
"-- No, vanha Walla, saatteko kakkunne hyvin kaupaksi näin joulun edellä?" hän kysyi.
-- Hyvinpä vain, herra luutnantti. Kiitos ja kunnia kysyjälle. Käyhän täällä yksi ja toinen. Hyvinhän ne luistavat!
-- Olkaahan varuillanne, Walla! sanoi hän -- hän on niin leikillinen, sehän tiedetään. -- Nyt me tulemme teidän tilejänne tarkastamaan. Te saatatte nuorison perikatoon, sanovat. Minä panen pääni pantiksi, että ne ovat velassa teille joka sorkka, aivan samoin kuin ennenvanhaankin, Walla, sanoi hän ja siristi silmäänsä. Totisesti hän sanoi juuri niin. Tulee näet tietää, lisäsi Walla, harmaat silmät viekkaassa vireessä, että hänellä on ollut vuositili minun kirjoissani aina siihen asti, kunnes hänestä tuli kadettialiupseeri; hän oli pahimpia kakunsyöjiä -- mutta ei hän sitä muista, enkä muista minäkään. Me vain leikkiä laskemme sillä lailla, se on tietty. Hän on kyllä viimeinen vanhan matami Wahlin elinkeinoa kumoamaan. Yhtäkkiä hän pistää keppinsä kinokseen. -- Kuulehan nyt, Walla, hän sanoo, millaisen ihmeellisen vuokralaisen te olette saanut luoksenne? Ja -- anteeksi, hän on niin leikkisä -- saako hän maksaa nenästä erikseen. No niin, saatte pitää poikaa hyvänä, Walla, sillä jos hän jatkaa niinkuin on alottanut, niin kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! -- Niin hän sanoi totisesti!
-- Ei vanha Walla-muori mainettansa pilaa ottamalla muunlaista kuin siistiä väkeä luoksensa asumaan, enkä minä ole nähnyt hänen edes ryyppyä ottavan, sanoin minä, vain kahvia, herra luutnantti, ja silloinhan ei nuoresta ihmisestä sovi mitään pahaa sanoa.
Totisesti hän sanoi näin sanasta sanaan: jos hän jatkaa niinkuin on alkanut -- sanoi hän -- niin kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! -- Mutta käteiset taitavat olla niukanlaiset, sanoi hän, ja samassa hän naurahti ja meni menojaan.
Walla oli riemastuksissaan sen huomion vuoksi, jonka hänen vuokralaisensa oli herättänyt. Juttua jatkui hänen tehdessään tulta ja poimiessaan korista, jossa hänen jalkansa sijaitsivat päivisin, kaikenlaisia vanhain lattiamattojen kappaleita, -- ne asetettiin uunille kuivumaan.
"Vanha Wahlin muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, Juhl-kulta -- siihen aikaan, kun palvelin rouvanapulaisena konsulin isän luona Kjaekstadissa ja puin molemmat neidit tanssiaisiin. Hienoja ne olivat kuin nuket silkissään ja harsoissaan, ja kun ne saapuivat kotiin aamuisin kaupungin tanssiaisista hevoset likomärjiksi ajettuina ja tulivat ylös kamariinsa, niin Nella-neitipä ei tahtonut ollenkaan mennä makuulle, istui vain isossa salissa katsellen ulos hämäryyteen ja itki itkemistään. Mutta Anna Wahl kyllä tiesi, miksi hän itkeskeli. Kyllä, kyllä...
"Se oli nyt se korea luutnantti Engelskjön, jonka kanssa hän oli salakihloissa. Mutta se toinen, joka oli makuulla ja nukkuikin jo, hänenpä ei tarvinnutkaan itkeä, sillä hän osasi punoa paulansa niin kavalasti ja kauniisti, että kun aika oli tullut, niin Nella-neiti matkusti Kööpenhaminaan, ja sillaikaa luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjaekstadissa!... Kyllä Nella-neiti vielä Anna Wahlin muistaa, hänhän peitteli hänet rekeenkin ja antoi hoffmannintippoja... Hän itki niin, ettei mitään tajunnut. Ja itkihän se Annakin, niin että olisi teelusikan saanut kyyneleitä täyteen, mutta hänen täytyi lukea pisarat, kuten uskollisen palvelijan ainakin -- kolmekymmentä kappaletta. Nellaneiti otti ne silmät ummessa. Hyvästi Anna, hän sanoi, äläkä kerro kenellekään, mitä tiedät.
"Mutta Kjaekstadissa ei sen koommin ollut enää iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen kuin miltä näytti, luutnantti nimittäin. Kyllähän sitä vanha palvelija tietäisi paljonkin kertoa kokemuksistaan, ja hyvät päiväthän minulla oli, en minä heistä muuta sano. Oli totisesti! Mutta sittenkin tekee mieli muuttaa olentoansa ja saada jalat oman pöydän alle. Vaimoväki ei ole sen kummempaa, ja niin sitä lennetään siihen... Wahlilla sillä oli viinikauppa, eikä hän suuria juonutkaan niihin aikoihin, ja hyvissä varoissa hän oli. Mutta sitten kaikki paheni ajanmittaan, ja kun hän kuoli, oli kaikki mennyt putipuhtaaksi niin että Anna sai tarttua myymäkoriinsa...
"Ja tuolla alhaalla mäenkäänteessä minä nyt olen istunut kolmetoista vuotta maaliskuuhun mentäessä. Mutta minä kiitän Jumalaa hyvästä vuoteestani!... Ja nyt teidän pitää odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahlin matamin kanssa!"
Jutellessaan Walla kävi yhä tulvahtelevammaksi. Hänen pyöreät, kalpeanharmaat kasvonsa, joita harmaat hiussuortuvat ympäröivät, pieni lihava nenänystyrä, suurempi, pyöreä leukanystyrä ja kaksi sitäkin suurempaa pyöreätä poskea loistivat, samalla kun hänen säilyneet kulmahampaansa ikäänkuin vahvistelivat puhuttua ja pää nyökkyi kuin mursun.
"... Ja sitten minä kuulin teidän niin järkevästi sopineen tykkimiehen kanssa, Juhl-kulta!
"Vanha Haupitsi ja minä, me olemme tämän kaupungin lapsia kumpainenkin. Niin, aika kuluu. Hohhoi! Siinä hän nyt astelee niin kopeana ja äkäisenä yhdellä jalalla -- mutta oli hänellä kaksikin, vieläpä oikein reipas pari olikin ennen vanhaan; eikä silloin tanssisalissa kukaan niin riehunut kuin hän... Hohhoi! Kun hän ensi kerran palasi kuninkaan Kööpenhaminasta, niin jungmanni hän silloin oli. Voipa sattua silloin, ettei Anna Ludvigsenin tarvinnut katsoa kahta kertaa jälkeensä saadakseen hänet kintereilleen. Pystyssä hän piti päätänsä, eikä tyttären niska ole sen notkeampi. Kunniallisiahan sitä oltiin minun nuoruuteni aikana, Juhl-kulta -- mutta niin kireitä kuin Saara Rördam!...
"Ei miesväki ennen naimisiinmenoansa pidä koskaan sellaisesta itsepintaisuudesta. Eivät he halua vetää orjantappurapensasta kotiinsa -- sillä jos niissä onkin paljon ruusuja nuoruudessa, niin lopulta jää sittenkin vain risuja ja okaita, luvalla sanoen!"
Vanha Walla istui siinä sukkasillaan lämmitellen jalkojansa uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nautti nyt olemassaolosta vaivalloisen talvipäivän mentyä. Se lämpö, joka leikki ja leimusi pesänsuussa hänen siinä savutellessaan ja mietiskellessään, oli hänen elämänsä vähäinen aurinko.
Kun Rejer kahvituksen jälkeen kiitti ja palasi huoneeseensa, vihelteli hän hiljakseen, ennenkuin istuutui kirjansa ääreen...
Merkillistä, miten kohtelias Walla oli tänä iltana! Luutnantti Albrechtsenin puhelu oli varmaan häneen tehonnut.
... Vai on se niin ylpeä, tuo Saara Rördam!... Kyllähän se oli nähty...
Hänen puolestaan neiti sai nostaa nenäänsä miten korkealle halusi... Mitä se häntä liikutti? Hänen asianaan oli vain puiden pilkkominen...
* * * * *
-- Miten Rejer nukkui joulupäivinä! Hän olisi helposti voinut jatkaa läpi vuorokauden, etenkin kun Walla ystävällisyytensä runsaudessa oli keksinyt antaa hänelle vanhan ruskean viittansa sen ohkaisen peiton vahvikkeeksi, jonka alla hän värisi vilusta kylmässä huoneessaan.
Tykkimiehen punaiseksi maalatun pöydän ympärillä oli sangen rauhatonta päivällisaikaan. Kolme villiä, ahnasta poikaa ja pieni tyttö -- lapsia tykkimiehen toisesta vanhojen päivien avioliitosta -- antoivat täysikasvaneelle sisarpuolelleen kyllin tekemistä, ja tykkimies itse ei ollut suinkaan vähimmin vaativa.
Heillä oli kaalikeittoa ja tuoretta lihaa toisena joulupäivänä, ja tykkimies pakotti ottamaan lisää kerran toisensa jälkeen. Hän ei suvainnut mitään verukkeita -- sanoi hän -- eikä tarjonnut olemattomia annoksia taitaville työntekijöille, ja hän tiesi kyllä, mitä ruoka-astia merkitsi nuorelle väelle... "Kun minä olin sinun iälläsi, ystäväiseni, niin olin jo ollut kolme vuotta merillä Kööpenhaminasta käsin, ennenkuin rupesin priki Lollandin matruusiksi; mutta niihin aikoihin minun aina teki mieli pistää koko ruoka-astia sinänsä suoraan vatsaan niinkuin paistinuuniin. Se oli sota-aikaa. Pahinta oli prisonissa Englannissa. Siellä me saimme istua kuivin suin ja sietää paistetun pihvin ja sipulin hajua."
-- Iltapäivällä tuli Saaran ystävättäriä jouluvierailulle. Heille tarjottiin simaa ja kakkuja. Ne olivat Rejerin mielestä siistejä, soreita neitosia, mutta vetäytyivät aina takaisin omaan nurkkaansa kuiskimaan ja hihittämään, niin ettei heitä voinut oikein nähdä siitä paikasta, missä Rejer istui ikäänkuin kiinninaulattuna Haupitsin viereen sohvalle. Hän piti heitä sittenkin silmällä! Aina kun saapui uusi vieras, tarjoiltiin kaikille; Haupitsi ei ollut itara -- ja silloin niiden täytyi joka kerta lähteä joulupöydän luo.
"Hm... hm!" ryähti tykkimies äkkiä ja tyrkkäsi Rejeriä -- hän katsoa vilkutti kohti juttelevaa tyttöjoukkoa... "Ollaanpa varuillaan! Nyt on vanhan merimiehen selviydyttävä -- otettava vastaan."
"Isä!" sanoi Saara pöydän luo tultuaan -- hän väisti sitä puolta, missä Rejer istui -- "aiotaan saada toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksellä toisena uudenvuodenpäivänä!"
"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minun puolestani -- minullahan on puujalka!"
Saara seisoi nojaten kättään pöytään, ja Rejerin arvosteleva silmäys havaitsi kyllä, että se oli käynyt karkeaksi aina rannetta myöten joulupesuista. Se oli oikea pieni, pyöreä, punainen työntekokäsi -- muuten ei ollenkaan ruma.
"Tulevat suoraan pääpursimiehen luota", jatkoi Saara, "ja siellä on sanottu, ettei hän pane nimeänsä luetteloon, ennenkuin tietää, tuletko sinäkin mukaan."
"Minun aikoinani maksoivat vain mieshenkilöt, naiset pääsivät vapaasti", keskeytti tykkimies.
"Minä en ymmärrä ollenkaan, millaista naisväki lienee ollut sinun aikoinasi, isä! -- Mieluummin minä maksan itse puolestani!" Vanhus murahteli...
"Mitäs tehdään, isä? Tiedäthän sinä, etten minä luvatta lähde. Se maksaa kaksi markkaa."
"Hengeltä... hengeltä!" vikisi tykkimies -- "kaksi markkaa minun puujalaltanikin! Neljä... neljä markkaa!... Jos minä laskisin yhteen kaikki, mitä olen saanut maksaa sellaisesta lystistä kohta viitenäkymmenenä vuotena!"
Muistaessaan Wallalta kuulemiaan ei Rejer hetkeäkään epäillyt puhutun todenperäisyyttä, mutta -- suurin osa menoista oli kaiketi sattunut ennen tyttären aikoja.
Saara oli nähtävästi odottanut isältään toisenlaista vastausta, sillä hän seisoi siinä hiukan hämillään siirtäen katseensa pöytään ja sitten jälleen ukkoon, samalla kun hänen kasvoilleen levisi harmistunut ilme.
"Tekeehän sitä toisinaan mieli koettaa vähän muutakin kuin keittiössä retustamista -- ja eihän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.
"Niin, niin, niin", -- alkoi ukko peräytyä -- "en ymmärrä, miksi sinä tulet kysymään, kun minun kuitenkin on tanssittava sinun soittosi mukaan."
"Kyllä me kaikki tahdomme mielellämme tanssia, ylitykkimies!" hyökkäsi nyt koko naisjoukko hänen ympärilleen vakuuttamaan, ja eräs heistä, laiha, vaalea, esitti listaa hiukan punastuen. "Kunhan tykkimies vain kirjottaa, niin kyllä me pursimiehen mukaan saamme."
Hän sai vihdoinkin maalatuksi jäykin kirjaimin: "C. Rördam tyttärineen", ja sirotetuksi siihen tupakanporoa. "No, ystäväiseni Juhl, tässähän on meripojalle aihetta pyörähdellä. Ei muuta kuin kirjottaa nimensä -- niin, tietysti kaksi markkaa!" lisäsi hän kuivasti -- "mutta senhän nuori mies aina löytää!"
Tyttöset tirkistelivät uteliaina Rejeriä; he seisoivat siinä pöydän ympärillä valmiina viemään listan. "Eihän meillä ole sellaista kiirettä saada kaikkien nimiä siihen, isä! Juhlille pitää antaa miettimisaikaa", sanoi Saara.
Rejeriä kuumensi. Hän tunsi varsin hyvin, että kysymyksessä oli halonhakkaaja. Kaikkien silmät suuntautuivat nyt häneen.
"En minä tapaa liikoja miettiä, neiti Rördam! Jos lista minulle esitetään, niin kyllä minä vastaan Rejer Jansen Juhlista!" sanoi hän terävästi.
Saara säpsähti; miehen sanoissa ja ilmeessä oli voimakasta itsetuntoa, ja "Rejer" lausuttiin ankarasti korahduttamalla.
"Pelkkä Juhl kyllä riittää", arveli Saara hymyillen. Silmätkin hiukan myhäilivät, kun hän katseli Rejeriä ja otti listan takaisin -- "jos te lisäätte nuo muut nimet, niin voitte joutua maksamaan kolmen puolesta..."
Espanjatarta siinä oli Saarassa, sitä ei käynyt epäileminenkään; mutta jos hän uhmaili, niin uhmailtakoon hänelle takaisin. Eipä haitannut, että hän sai kuulla hänen nimensä!
"Tuota ei kaapatakaan aivan helposti!" kuiskasi tykkimies osottaen piipullaan Saaraa, joka juuri oli ovessa menossa tovereineen. "Kuulkaahan, ystäväni... Hh! hm! -- Tässä tulee ilmojen muutos, minä tunnen sen puujalassani", keskeytti hän irvistäen, -- "minä olen varustanut hänelle hiukan kiikaria kajuuttaruhviin, niin että hän voi haeskella ja tarkastella miestään. Ei se riitä, että tulee joku liihotellen leveissä housuissa ja pitkät silkkinauhat lakista riippuen! Kyllä hän ne tuntee luullakseni -- niillä on heila joka satamassa!... Niin, minä olen selvittänyt hänelle seikat varsin perinpohjaisesti. Minun on tapani puhua suuni puhtaaksi, nimittää asiat oikeilla nimillään, sillä hänellä on neljä sisarustaan huollettavana, jos minun pääni kaatuu. Joko velaton kapteeni, Saara, olen minä sanonut, tai perämies, sellainen mies, jossa havaitset olevat oikeata ydintä -- tai ei mitään, ei niin mitään! Jos tulee matruusi, olipa hän kaunis kuin kulta, niin on pidettävä jäykkää suuntaa hänestä välittämättä. Ja jos meriupseeri sattuu, niin on parasta alkaa luovia heti paikalla, ja sitten aivan toiseen suuntaan, kerrassaan pois niiltä vesiltä, Saara, sanon minä; sellainen väki se on selvää haaksirikkoa.
"Näetkös, ystäväiseni, minä annan hänelle vain kaksi silmää päähän, ja siksi... hi, hi, hi", -- hän sysäsi Rejeriä käsivarteen -- "kryssäilee monikin hänen jäljessään. Mu-tta... hi, hi, hi", -- ääni pihisi ja vinkui ja yskähteli -- "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella..."
Sillä välin Rejer istui mietiskellen, miten onnellista oli, ettei hän vielä ollut luopunut hienoista sinisistä merimiesvaatteistaan. Likeltä oli pitänyt, ettei takki ollut muuttanut ennen jouluaattoa; hän oli jo maininnut siitä Wallalle; mutta sitten oli tullut väliin tuo, että hän söi tykkimiehet! luona jouluna, ja asia oli niinmuodoin siirtynyt uuteen vuoteen. Mutta hiukan luottoa hänen nyt täytyi pyytää Wallalta, ei sopinut jäädä rahattomaksi tanssiaisten tullessa. Ja olihan hänellä oikeastaan omiakin rahoja käytettävänä perämies Lindin hallussa. Asia täytyi järjestää heti tänä iltana; parasta oli takoa, kun Walla vielä oli hyvällä päällä.
"Hyvästi, herra ylitykkimies!" sanoi hän äkkiä.
"No!" virkkoi toinen luoden katseensa häneen -- "niin pianko sinä lähdetkin? -- Uh! miten säärtä pakottaa... Hyvästi, hyvästi, ystäväiseni!"
* * * * *
Harjatessaan toisena uudenvuodenpäivänä hienoja sinisiä merimiesvaatteitansa, järjestellessään jakaustaan ja pyntätessään itseään parhaansa mukaan tanssiaisia varten pienen peilinlasipalasen edessä Rejer murisi ja oli huonolla hatulla:
... Tuskin kajonnutkaan lukuihini koko jouluaikana vain tämän vuoksi, johon niin tyhmästi sekaannuin.
Ollakseni mies naisväen nähden! Mitä heidän tanssihuvinsa minua liikuttavat? Enhän minä ole täällä huvittelemassa ja heidän tähtensä teikaroimassa -- en laisinkaan -- ihan päinvastoin...
Ja sitten ne sanovat sen maksavan vain kaksi markkaa! Itse asiassa tässä täytyy olla koko riki paraativalmiina mastonnokasta aina talkapohjaan asti. Rahoista se riippuu, jos minä siellä joudun aivan pois väylältä!
Mutta jos hänen sinne kerran piti, niin päätti hän hankkia korvausta huvittelemalla niin paljon kuin suinkin.
* * * * *
Tanssisali oli koristettu viheriällä, seinille oli asetettu pieniä läkkilamppuja, keskellä oli pari lippua sekä niiden alla ristissä merisotilaan sapelit.
Siinä tanssittiin torvimusiikin pauhatessa.
Rejer oli saanut pumpulisormikkaat käsiinsä ja kainaloonsa naisihmisen, jota täytyi melkeinpä nostaa aina, kun tanssi hänen kanssaan; häntä oli melkein mahdoton liikutella, niin painava ja tipsutteleva hän oli.
Niin käy sen, jota ei tunneta. Hänen täytyi harmikseen tunnustaa liikkuvansa puuproomun kanssa toisten liehuessa tanssissa täysissä purjeissa olevain alusten, sirojen, keveiden kuunarien tai prikien keralla, joiden joukossa siellä täällä näkyi ehkä hiukan pyöreäperäinen leveämpi kaljaasi -- kaiketikin naimisissa olevia...
Jäykänlaiselta tämä huvittelu tuntui. Siellä oli koko joukko merialiupseereja, ja ne pitivät tarkkaa lukua arvoasteittensa välisistä vivahduksista; sen kuuli keskusteluista niin hyvin oikealta kuin vasemmaltakin. Kukin vei tanssiin omiansa; ei hänelle ainakaan mitään jäänyt. Mutta jos he luulivat hänen lakaisevan lattiaa kaikilla niillä vaimoihmisillä, jotka he olivat jättäneet istumaan, niin he erehtyivät!
Hänen katseensa kiersi salia; hän tunsi, että asian suorituksessa vaadittiin hiukan kätevyyttä.
Angleesin hän suoritti kylmäkiskoisesti erään kaljaasin keralla, joka oli ajautunut maihin hänen taakseen penkille ja joka piti huolta ohjaamisesta, kun hän ei tuntenut tanssia.