Part 9

Mutta sitten tuli skotlanninpolkka, ja silloin hän tiesi, mitä tahtoi. Hän oli nähnyt erään pienen, reippaan tummasilmän, jolla oli sysimustat palmikot ja vaalea pitsihame ja joka ei voinut olla niin rikkiviisas. Kasvot olivat karkeapiirteiset -- nenä hiukan neekerimäinen -- mutta tanssia hän osasi, sen Rejer oli huomannut. Hän seisoi siellä rivissä ja oikein hioi jalkojaan kärsimättömänä ja keinutteli lanteitaan; mutta korkeammalle kuin erään matruusioppilaan kanssa tanssimiseen hän ei ollut ehtinyt.

Rejer oli yhtäkkiä hänen vieressään ja otti hänet ensin skotlanninpolkkaan ja sitten ruotsin valssiin.

Hän tiesi, mitä teki, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin tuo tanakkatekoinen, pitkä, vieras matruusi hienoine sinisine vaatteineen ja rauhallisine teräväpiirteisine kasvoineen herätti huomiota. Hän tunsi sen itse, ja hänet valtasi jonkinlainen hiljainen ja samalla hurja humaltuminen -- sen rasittavan, luonnottomasti pidättyvän elämän vastavaikutuksena, jota hän oli kauan viettänyt. Hän olisi voinut tanssia miten kauan hyvänsä, jalat liikkuivat kepeästi kuin tyhjässä ilmassa, kiiltonahkakengissä, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli sovelias pikku narske -- hän tunsi olevansa kevyt kuin lintu, ja kirvesmiehen tytär ei hänkään hellittänyt... Se oli alinomaista pujottelua kaikenlaisten parien välitse, hitaiden ja vikkeläin, kömpelöjen ja kompastelevien, ilman että kertaakaan koski kehenkään, aina reippaammin ja sujuvammin kuin kukaan muu. Ja kun hän vihdoin vei tytön paikalleen, ei se tapahtunut siitä syystä, että olisi puuttunut tahtoa jatkaa -- hän oli kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt kiitämisen makuun -- vaan sen vuoksi, että soitto yhtäkkiä taukosi.

Kun hän meni salin halki paikalleen, tunsi hän olevansa aseman herra; kukaan ei enää epäillyt hänen oikeuttaan lattialla liikehtimiseen.

Kas niin, nyt alkoi jälleen tuo kiusallinen angleesi, jota hän ei osannut. Hän ei halunnut enää ollenkaan antaa hinata itseään sen läpi kuten äsken, hinausköysi johonkin matamiin kiinnitettynä.

Rohkeuden kasvaessa hän oli edennyt puolustuksesta hyökkäykseen ja alkanut hiukan tarkastella toisia. Oli tullut hänen vuoronsa tutkia ja tuomita.

Hän istui siinä penkillä sangen huolettomassa asennossa, jalat ristissä tehden angleesia koskevia huomioita, ja tunsi varsin hyvin, että monikin katseli häntä. Tanssijain parvessa hänen katseensa kiintyi yhä enemmän erääseen sinipukuiseen vartaloon -- siinä oli sellaista, jota hän halusi nimittää oikeaksi välimerensiniseksi raikas tuuli ympärillä! -- hänessä oli vauhtia -- ja sukat ja kengät valkoiset. Saara Rördam se oli, joka aina tanssi ensimmäisten joukossa. Ei käynyt kieltäminen, että siinä oli vartaloa ja ryhtiä! Se oli niitä lujia, norjia mastoja, jotka kannattavat suuriakin purjeita, ilman että raakapuut katkeavat. Niin, kyllä tosi paikkansa pitää, komea hahmo se on -- oivallinen tukka: keltaista ja tummaa sekaisin, hiukan Triestin eläintarhassa nähdyn seebran malliin -- mutta aika sievä joka tapauksessa! Turhaa vain oli, että hän vielä erikoisesti espanjalaistutti niskannousua kiertämällä hiuksensa tuollaiselle nutturalle -- hän on riittävän uljas muutenkin. Iloinen hän oli tänä iltana, niin että sädehti; Rejer kuuli hänen nauravan tuolla loitompana, ja pian hän tuli yhä likemmäksi. Monenlaista sitä on naisväkeä maailmassa, ajatteli Rejer, toisista pitää, toisista ei pidä, mutta kukaan ei osaa sanoa syytä siihen.

Saara Rördam tuli tanssivuorolla aivan hänen paikkansa luo, ja se pelkkä pikainen katse, joka tuli Rejerin osaksi, ikäänkuin sinetöi ajatuksen. Katsetta myötäili piirre, jonka luultavasti oli määrä sanoa suunnilleen tätä: hänen mielestään Rejer istui siinä keskellä penkkiä ja nosti nenäänsä aika lailla liian korkealle ollakseen vain matruusi ja sitä paitsi halonhakkaaja heidän vajassaan.

Rejer nosti jälleen polven toiselle polvelleen ja kumartui taaksepäin samalla välinpitämättömästi heilutellen säärtänsä.

Hän katseli Saaraa tutkivan hävyttömästi -- tapa, johon hänen kasvonsa niin hyvin soveltuivat, niin että tanssijasta tuntui, kuin hän olisi liikkunut kuvastimen edessä, joka ei heijastanut häntä missään ruusuisessa valossa. Mutta sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi ja -- Rejer ei voinut sitä kieltää -- sitä uljaammaksi hän kävi. Hän nauroi ja jutteli tanssijansa kanssa, mutta niskanseutu muuttui yhä espanjalaisemmaksi, ja vihdoin sai Rejer, parin siirtyessä loitommaksi, jäähyväissilmäyksen, joka täysin korvasi kaiken ikävyyden, mitä Saarasta oli hänelle ollut.

Naisväkeä pitää vain kiusata, niin niistä tulee koreita -- mietti Rejer -- muuten tähän pohjoismaiseen kalanvereen ei saa vauhtia -- toista oli Välimerellä!... Ja sitten hän lähti, angleesin loputtua, ottamaan taasen tanssiin pientä latteanenäistä kirvesmiehen tytärtä. Mutta tällöin hän näki tytön matalan pään ja palmikkojen takaa Saara Rördamin sinisen hahmon ja hänen loistavat silmänsä.

Ilta kului, ja hän oli jo tanssinut sekä naimattomien että naineiden kanssa. Tähtiyö kimmelsi sisään molemmista avatuista kulmaikkunoista, ja katonrajassa riippuvan punaisen kynttiläkruunun tippuvat talikynttilät lepattelivat vedossa.

Hän oli päässyt tuuleen, epäilemättä; ja hän kiristi niin tiukalle kuin suinkin saattoi. Matamien kanssa suoritettujen parin viime tanssin tarkotuksena oli osottaa Saara Rördamille, että Rejer oli hänen veroisensa, vieläpä sen hyvin havaitsikin.

Ja sitten hän lähti ottamaan Saaraa tanssiin. Hän näkyi seisovan juuri päättyneen tanssin jälkeen varsin vilkkaasti puhellen muutamain muiden nuorten tyttöjen kanssa.

Kun ei voinut olla epäilystäkään, siitä, kenen luo Rejer pyrki, väistyivät tytöt syrjään.

"Ei taida olla niinkään helppoa saada tanssia neiti Rördamin kanssa?" kysyi hän leikillä.

"Minä olen jo lupautunut tähän tanssiin, niin että minun täytyy kiittää!" vastasi hän. Saara kohteli häntä hiukan uhmaavan mittailevasti; hän ei ollut unohtanut Rejerin menettelyä angleesin aikana.

"... Entäs seuraava?"

"Kiitos, siihenkin minä olen lupautunut!"

Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmoille ivallisissa aikeissa; mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Hän tahtoi näyttää, ettei kielto lainkaan koskenut häneen ja että hän oli tullut lähinnä vain sen vuoksi, että oli ollut heillä nyt jouluna. Saara erehtyi hänen suhteensa siinäkin, jos luuli hänen hienostelevan häntä täällä enempää kuin kotonakaan!

"Teiltä kai menee koko joukko puita nykyään?" alkoi hän aivan kuin välinpitämättömänä jutella.

"Miten niin?"

"Siksi vain, että saatte minut jälleen halkovajaan aamuisin!" nauroi Rejer.

Toinen ei halunnut vastata mitään tuohon iloon, vetihän vain suunsa hiukan ivalliseen hymyyn.

Totta puhuen oli se seikka, että Rejer esiintyi niin hienona sinisissä vaatteissaan, koko joukon häntä ihmetyttänyt, ja tällöin, hänen siinä seisoessaan, näkyi paidankauluksen alapuolella silkkikaulaliinan solmussa hopeinen nappi, jollaista talonpojat yleensä käyttävät.

"Te olette varmaan lännen puolelta?" tiedusteli Saara.

"Miten niin?" kysyi Rejer puolestaan.

"Kun ette välitä täkäläisistä tavoista!" kuului lyhyt ja naseva vastaus.

Rejer hymyili uhkamielisesti.

"... tuskin enempää kuin Riossakaan?"

Toisen ilme kiihotti yhä enemmän.

"Minua vain ihmetyttää, miksi ette ryhdy täällä vielä savupiippuja puhdistamaan", lausui Saara niskaansa nakaten.

Rejer katsoi häntä.

"Minä vakuutan teille, neiti", puhkesi hän puhumaan hillityllä äänellä, jossa piili kokonainen purkaus, "että jos te vain hankitte minulle nuohoojan paikan, niin Rejer Jansen Juhl seisoo savupiipun nokassa yhtä varmasti kuin hän suorittaa perämiestutkinnon, vaikka hänellä ei ole kukkarossa killinkiäkään. Niin, minä olen varmaan lännen puolelta, neiti! -- eräästä sikäläisestä paikasta, jonka nimi on _'Älä hellitä!'_ -- ja yhtä vähän aion hellittää kaupungin savupiippujen nokassa kuin halkovajoissakaan." -- Hän nyökkäsi ja jätti neidin.

Molemmissa sisähuoneissa vilisi nuorta meriväkeä, joka salli ravintolan antimien päästä oikeuksiinsa ja joka musiikin hetkeksi tauotessa pöllähdytteli kokonaisia savupilviä nysistään ja sikareistaan. Astuessaan sisään Rejer joutui heti koulutoveriensa parveen.

"Haukottelija" oli yllättänyt heidät esiintymällä aika poikana vaimoväen joukossa lattialla ja oli äkkiä muuttunut leijonaksi heidänkin silmissään. Siitä, että hän hakkasi puita tykkimiehelle selvitäkseen tutkinnostaan, kuiskailtiin jo harrastuneina, kun seikka tätä ennen oli herättänyt enintään epäilyksenalaista huomiota niissä parissa henkilössä, jotka sen tiesivät. Tällöin he havaitsivat jokainen yhdessä, "että siinä oli poikaa".

-- "Lainaahan minun nysääni, Juhl! Oivallista shagia... 'Birdseye', Liverpoolista ostettua!"... "Sikari, Juhl!" -- Niitä tarjottiin hänelle molemmilta puolin.

"Nyt istutaan, pojat -- ja sitten pleissataan yhdessä kipponen punssia! Vai miten, Juhl?... Sanohan sinä sinne ruhviin! Kipponen -- mutta jos tuot teevettä, niin saat itse huuhtoa sillä kurkkua!... Väkevää, kuuletko! -- oikea kolmen markan kippo -- niin että parkassi pääsee uimaan!"

He olivat varsin hauskoja poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että he kaikki niin innokkaasti tahtoivat saada hänet viereensä istumaan.

Tovereista ja ystävistä hän ei ollut tätä ennen tiennyt mitään. Koulussa hän kulki omia teitään; hän pysytteli loitolla heistä ja he hänestä, niin että hän oli tullut huonosti heitä tuntemaan. Ja nyt hän istui yhtäkkiä savuten laiturissa, tavallaan itseoikeutettuna joukon johtajana, ja ystävyyttä tulvi tulvimalla joka puolelta! Tuntui melkein siltä, kuin olisi jokainen ollut hänen tuttavanaan jo kymmenen vuotta -- ja he olivat ilmeisesti siistiä väkeä kaikki tyyni, pikkukauppiaitten ja virkamiesten poikia.

Juotiin ja tanssittiin, ja koko ajan pysytteli Rejerin ympärillä ikäänkuin ankara esikunta. Hänen luja olemuksensa ja voimakas henkilönsä uhosi jonkinlaista puoleensavetävää, turvallista varmuutta, vaikka asia todellisuudessa olikin niin, että Rejer, huolimatta monissa suhteissa verrattomasti suuremmasta kehittyneisyydestään, tiedonjanoisena täytti suurta aukkoa kokemuspiirissään. Hän oli kasvanta-aikansa elänyt pelkkäin ikivanhain, ymmärtäväisten ihmisten parissa, ei ollut koskaan kokenut nuoruutta, ja nyt hän kaikessa hiljaisuudessa väijyi ja tirkisteli luomiensa alitse, miten hänen ikäisensä nuoret miehet käyttäytyivät. Hirvittävästi ne joivat, se oli varmaa, ja yhä iloisemmiksi kävivät.

Ja sitten näytti siltä, niin ihmeen eriskummallista kuin se olikin, että he turvautuivat kaikin samaan kukkaroon. Se, jolla oli, tarjosi sille, jolla ei ollut; ei puhettakaan säännöllisestä laskun pidosta tai tilinteosta. Jos joku tyhjentyi, niin hän vain iloisena taputti taskuaan ja ilmoitti asian.

Rejerkin olisi voinut likipitäin taputtaa taskuansa, mutta hän ei tuntenut mitään halua asian paljastamiseen.

Kolmas kippo oli menossa, ja ystävyys solmiutui yhä lujemmaksi. Vähintään viisi heistä vakuutti nähneensä tai arvanneensa, millainen mies hän oli, heti kun olivat hänet merikoulussa nähneet, mutta hän oli näyttänyt niin häpeämättömän uhittelevalta. Joku halusi päästä hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kunhan hän tulisi kapteeniksi ja saisi aluksen haltuunsa. Eräs nimitti häntä koko ajan "Nils Jueliksi". Kolmas asettui hänen viereensä ja lausui tuttavallisesti:

"Kuulehan nyt, Juhl, mitä merkitsee se halkojenhakkaaminen Haupitsin luona? Tiedäthän sinä, että me kyllä voimme lainata sinulle rahoja. Sanohan vain minulle, sillä jos ei minulla ole itselläni, niin aina minä tiedän kolme yhtä vastaan, jotka voivat hellittää kukkaronnauhoja. Ei tuollaisen meripojan sovi käydä halkoja hakkaamassa!"

Nyt tuli eräs ovelle ja heitti sisään sellaisen huomautuksen, että huomenillalla piti olla merimiestanssit Laurvigissä.

"Jos lähdet mukaan, Juhl, niin minäkin lähden."

"Samoin minä!"

"Samoin minä!"

Rejer viivytteli; hänen vastahakoisuutensa johtui taskun tilasta.

"Yhä lisää naisväkeä on kutsuttu", jatkoi kertoja, "ne ovat olleet Bergissä -- Maria Berg tulee sinne -- ja samoin ylipursimiehessä. Niin, ja Saara Rördam..."

"Tietysti ne poimivat parhaat meikäläisistä. Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"

Rejerin nenä nousi taas korkealle ikäänkuin hän olisi vain hylkäillyt; ei hän huolinut kertoa olleensa jo kokemassa.

"... Hän kyllä lähettää yhden jos toisenkin takaisin pitkin nuoraportaita, se on totta, mutta tanssia hän osaa."

"Ja sitten hän on niin rivakka juttelemaan", lisäsi toinen. "Minä näin miten hän jäi katselemaan sinua, Juhl."

"Milloin?" kääntyi hän äkkiä kysymään.

"Sinun tanssiessasi -- tuon tumman kirvesmiehen luntun kanssa."

"Hänellä on vartalo, joka on käsittämätön. Ja sitten hänellä on niin koreat hampaat, että tekee mieli laskea ne, kun hän nauraa. Hän on kuin aalto..."

"... aalto sininen" lisäsi joku pateettisesti.

"... Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät?... harmaat vai siniset?" -- Rejer ei jaksanut ollenkaan muistaa, vaikka näkikin sekä ne että koko kasvot edessään. Hänen täytyi lähteä saliin sitä asiaa selvittelemään.

Tuli valssi ja tuli skotlanninpolkka, ja molemmissa hän liikkui jotensakin likeltä silmäin omistajaa. Mutta olivatko ne harmaat vai siniset, siitä hän ei ollut vieläkään selvillä palatessaan toverien luo, vaikka Saara oli pariin kertaan katsonut suoraan häntä kohti.

Hiukan sumuiseksi ja häilyväksihän ympäristö tahtoi muuttua hänen silmissään; mutta hän oli sentään täysin rauhallinen, sillä eihän sitä voinut hänestä ulkoakäsin havaita.

Harmaat vai siniset... siniset vai harmaat? -- mietiskeli hän. Jos olisi ollut niin asian laita, että olisin huomenna siellä puita hakkaamassa, niin pulma olisi heti selvinnyt...

"... Nyt me olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" huudettiin hänelle toinen toistaan äänekkäämmin -- "asia on päätetty sinunkin puolestasi. Laurvigiin me menemme, huomenna kaikki niinkuin yksi mies! Rahoja meillä on. Kenenkään ei tarvitse maksaa ennenkuin ensi palkastaan, Juhl!"

Niin, olkoonpa menneeksi! -- Hän ajatteli vieläkin samaa asiaa: harmaat vai siniset... siniset vai harmaat...

Aamupuolella he sitten vaelsivat käsikoukussa kuutamossa kohti Wallaa, joka heräsi eteisen ovelta kuuluvaan tavattomaan meluun ja monien äänten pauhinaan.

IX.

Ystävyyden tulikoe.

"Joelle hevosen kyllä saa, mutta juomaan ei!" mutisi Rejer katkerasti siirtäessään ajatuksiaan Laurvigista kotiin kirjan ääreen, Herra tiesi monennenko kerran. Ei siitä juuri hyötyä ole istua tässä kihnuttamassa.

Arki oli jälleen alkanut. Joulun juhlimista oli kestänyt enemmän kuin puolitoista viikkoa sekä Laurvigissa että kaupungissa -- oikeata toveruushumalaa ja toisenlaistakin humalaa hiukan! -- ja nyt olisi pitänyt käydä todenteolla töihin käsiksi; mutta siitä syntyi vain puuhkutusta ja haukottelua ja kirja unohtui muilta mietteiltä.

Asiat muistuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.

Hänellä paloi shagitupakka komealla merenvahaimukkeella varustetussa nysässä, jonka joku tovereista oli hänelle lahjoittanut. Ylipäänsä tahtoi jokainen heistä erikoisesti voittaa hänet parhaaksi ystäväkseen, ja sehän oli hyvä -- sikäli... Mutta kelpo miehiä ne olivat kaikki, mielellään ne taskunsa tyhjensivät toistensa hyväksi.

Uh... uh! -- hän puuskutti -- onko tämä olevinaan lukemista...?

Olihan sillä Saara Rördamilla juonensa siellä Laurvigin tanssiaisissa -- eikä vain yhtä kertaa. "Eivät miellyttäneet häntä sellaiset ihmiset, jotka aina tahtoivat olla jotakin suurempaa kuin ovat" -- ei, puh!... Mutta saipa hän takaisin täysin mitoin ennenkuin erottiin! "Mutta tiedättekö, millaiset ihmiset minua miellyttävät, neiti Rördam? Juuri sellaiset, jotka tohtivat olla mitä ovat ja mieluummin murtuvat kuin selkäänsä köyristävät." -- Ja sittenhän me tanssimme yhdessä koko polskan erittäin kiltisti ja iloisina!

Minä huomaan hänestä helposti, ettei hän ollenkaan tiedä, millaisen velikullan kanssa hän on tekemisissä: hän ihmettelee, miten minä olen mahtanut elostaa, kun olen palkkani siinä määrin tuhlannut. Ei hän tyhmä ole.

Oh-hoo! -- ei tässä kannata tupakoida ja lukea yhtaikaa, pää siitä samenee. Hän pani nysän syrjään ja alkoi uudelleen.

Mutta kirkasta säätä ei ajatuselämään sinä päivänä sukeutunut, ja hän oli iloinen, kun eräs tovereista tuli iltapäivällä käskemään häntä luokseen polttamaan jonkun piipullisen. Se ylimääräinen annos merenkulku-oppia, jonka opettaja oli heille antanut joululoman aikana suoritettavaksi, pistettiin toistaiseksi syrjään.

-- Merimieskoulussa ei uutena lukukautena tarvinnut enää haukotella. Siellä oli sangen vilkasta: tovereita joka penkillä. Paha vain, että ne antoivat niin paljon ajatuksenaihetta sekä opetuksen aikana että sen jälkeen. Milloin oli kysymyksessä punssipullo, joka oli tyhjennettävä jonkun toverin luona, milloin pieni huviretki joukolla toiseen tai toiseen paikkaan, niin että koko tammikuun täytyi vain "jättää tekemättä" tai "pistää syrjään" kerta toisensa jälkeen tulevaisia parempia tilaisuuksia varten. Rejerin kävi niin tekeminen sitäkin helpommin, kun hän kuului niihin, joita opettaja ei epäillyt ja joilta hän harvemmin kyseli. Mutta siten syntyvät aukot alkoivat jo käydä huolestuttavan lukuisiksi.

Nyt ei ollut enää kysymystä yöllisistä herätyskäynneistä. Hän olisi voinut lainata hyviltä ystäviltään niin paljon, että olisi vapautunut halkovajasta, mutta joku heistä oli sanonut, että näytti siltä kuin "tulisi vielä rahapula pitkin linjaa". Tuon lausunnon kuultuaan hän katsoi paremmaksi hakata eteenkinpäin kuin lainata. Sitäpaitsi häntä jossakin määrin miellytti puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka tuossa puhekumppanissa olikin jotain, joka aina ärsytti häntä käyttämään niin suuria sanoja, että ne suututtivat häntä itseäänkin jälkeenpäin. Tuntui siltä kuin olisi neidillä aina ollut häneen kohdistuva epäily korvan takana.

Hän oli nyt tullut niin tunnetuksi paikkakunnalla, ettei ollut läheskään yhtä helppo erota hienoista sinisistä vaatteistaan kuin ennen joulua. Hänellä oli nyt hienoja tovereita ja tykkimiehenkään luona ei häntä enää haluttanut esiintyä jätkänä. Saara Rördam katseli häntä omalla tavallaan, ikäänkuin olisi alinomaa miettinyt, mitä tuosta miehestä oikeastaan oli ajateltava. Ja jos hän nyt lähtisi purjehtimaan sinne sunnuntaisinkin vanhoissa kuluneissa verhoissaan, niin kyllä neidin silmät selvän ottaisivat siitä, minne siniset olivat joutuneet -- Wallan juoruamattomuus ei myöskään ollut lainkaan taattua!

Asia toisensa jälkeen -- pelkkiä ikävyyksiä, jotka suistivat hänet pois lukuraiteilta. Loppujen lopuksi hän oli riippuvainen kaikkien tovereittensa kukkaroista, ja paha oli epäkohteliaasti kieltäytyä tulemasta, kun he välttämättä tahtoivat hänet mukaansa.

Hän ajatteli vakavasti kirjoittaa perämies Lindille Sande-vuonoon. Ei mitenkään karhuamalla, vaan yksinomaan kuullakseen, voisiko hän keksiä keinoa lähettääkseen hiukan rahoja kevään palkkaa vastaan. Rejer aikoi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti perämiestutkinnon yhteydessä olevista seikoista.

Parasta kirjottaa kohta paikalla, -- ja kirje lähti. Sillä välin hän paranteli asioitaan käymällä puolelta päivin töissä _Alertilla_, joka oli kaadettu syrjälleen jäälle korjausta varten. Niinmuodoin hän tosin jäi aika lailla jälkeen juuri tärkeässä ajankäänteessä; mutta kohtapuoliinhan perämies Lindiltä täytyi tulla tietoja! Oli hänellä sekin apunaan, että oli saanut asiain alkeet niin hyvin ja selvästi mieleensä.

Tykkimiehen halkovajassa hän oli aamuisin säännöllisesti kuin kello.

Joulusta lähtien ei Saaraa ollut enää yhtä helppo saada puheisiin; hän ei tullut koskaan vajaan häntä sisään käskemään ja jätti hänet aamiaisenkin aikana enimmäkseen isänsä hoiviin puuhaillen itse sisä- ja ulkoaskareissa.

Tänään oli tykkimies mennyt veistämöön ja neidillä sattui olemaan silitys käynnissä. Lauta oli tuolin ja keittiöpenkin varassa ja silittäjä seisoi puolittain selin Rejeriin. Tuotuaan kahvin pöytään hän jälleen tarttui innolla työhönsä.

Rejer ei pitänyt mitään kiirettä, oli niin somaa istua ja katsella. Saara pirskotteli ja silitti toisen kappaleen toisensa jälkeen aivan kuin ei Rejeriä olisi ollut olemassakaan.

Vihdoin kai hänestä tuntui, että mies oli istunut riittävän kauan.

"Teillä ei taida olla montakaan tuntia tuhlattavana, Juhl! Nythän on tuskin viittä viikkoa tutkintoon" -- sanoi hän hiukan naurumielin muistuttaakseen hänelle, että oli aika lähteä.

"Kyllä aikaa riittää sille, joka osaa sitä käytellä", vastasi hän terhakasti; häntä ei huvittanut tuollainen oven osottelu ja hän jäi paikalleen.

Silitysrauta liikkui höyryten hitaasti eteenpäin. Hänen kasvoistaan kyllä näkyi, että hän jotakin tarkotti:

"Hyvähän se on tuntea aina olevansa voitolla, vaikka palkka olisi mennyt menojaan ja täytyisi..." hän loi silmäyksen halkovajaan päin.

Siinä oli äkillinen hyökkäys suoraan arimpaan kohtaan.

"Kuka on sanonut minun niin tehneen?"

"Onko teillä se sitten?"

"Eipä tietenkään."

"Olisipa ollut hauska nähdä teidät kolmen vuoden palkka taskussa -- mitenkähän korkealle teidän nenänne silloin olisi purjehtinut?"

Onpa se totisesti selvillä, mietti Rejer.

"... On sitä sellaistakin väkeä, joka muuttuu vain sitä uskaliaammaksi, mitä hullummin käy, neitiseni!"

"Hullummin käy? -- Täysikasvuinen mies, jolla on pelkkä oma itsensä hoidettavana?" huudahti Saara.

"Kyllähän monikin matruusi haaksirikkoutuu pelkkään omaan itseensä, kuten sanoitte. Siellä saa istua ahdettuna laivan kajuuttaan kuukausmääriksi -- ja sitten pääsee kerrankin maihin palkka taskussaan. Pitäisikö ehkä huvitella vain juoksemalla suoraan säästöpankkiin?"

Saara ravisteli pojanpaitaa, jota hän juuri oli aikeissa ryhtyä silittämään:

"Huvitella? Niin, siinä te olette ihan oikeassa, Juhl!" nauroi hän, "sitähän me tahtoisimme kovin mielellämme jokainen, mutta saamme vain niin harvoin luvan!"

"Naisväen laita on nyt toinen kerta kaikkiaan, ei sille mitään voi, hyvä neiti!"

"Oh, enpä tiedä, onko se niin kovin toisinkaan!" sanoi Saara jääden hiukan miettivänä seisomaan. "Minä olen aina tuntenut ankaraa painoa rinnassa, kun laivat ovat keväisin lähteneet. Jospa olisi saanut kerrankin mennä mukana ja nähdä maailmaa toisaalla, silittävätkö ja leipovatko ja lakaisevatko ja pesevätkö ne sielläkin aamusta varhaisesta iltaan myöhään...

"Kun tulimme tauluinemme koulusta täyttä lentoa ja tiesimme, että Ringdalin 'Gydan' tai Rödin 'Ahdan' piti lähteä tai että 'Muisto' nosti satamassa ankkuriaan, niin takaanpa, että me pikkutytöt saimme jalat allemme -- ankkuriketjun ääni se herättää niin outoa tunnetta! Kirjat ja taulut ja kynäkotelot heitettiin yhteen kasaan ojan pientareelle ja sitten sitä mentiin näköpaikoille tai alas satamaan tai veistämövallille, missä laivat milloinkin sattuivat sijaitsemaan. Matruusit ne kiikkuivat kuin linnut raakapuilla purjeita levittelemässä ja jokainen näytti voivan katsella ulkomaille asti!... Hohoi -- toisenkin kerran silloin rintaa ahdisti, kun tiesi olevansa tyttö, jonka on pakko jäädä kotiin. Siellä oli laulua ja siellä oli elämää lähdettäessä. Matruusin ääni ihan muuttui, kun hän pääsi laivalle...

"Kun ne olivat kaukana satamansuun ja niemen tuollapuolen, niin meidän täytyi laputtaa kotiin niin köyhinä kuin olisi puoli maailmaa meidät jättänyt!"

Saara tarttui äkkiä silitysrautaan, jonka hän oli unohtanut, niin että paidassa näkyi ruskea kolmio.

Rejer oli noussut seisomaan ja suoristanut vartensa:

"Niin, kunpa naisväki olisikin tuota lajia! Teidän pitäisi mennä naimisiin uljaan meripojan kanssa, neiti Rördam -- niin te pääsisitte täältä keittelemästä ja paistelemasta."

156

Saara iski raudan lujasti ja painolla paidankaulukseen:

"Kiitos hyvästä neuvostanne, Juhl. Meri on epävarma pohja eivätkä meripojat ole sen kummempia. Olen nähnyt monen palaavan kotiin ja kopeilevan tyhjin taskuin." Hän katsoi Rejeriin jotensakin terävästi.

Rejer kyllä tiesi, millaiset ajatukset siinä purkautuivat ilmoille!